Toisen tarpeiden vai omien unelmien ehdoilla? - Parisuhteet

pieces

Nyt tarviin teijän cosmotarten neuvoja!

Mä oon siis 20-vuotias nainen ja asun avoliitossa itseäni vuoden vanhemman miehen kanssa. Oon alkanut pohtimaan nykyistä suhdettani ja sitä, haluanko todella jakaa tulevaisuuteni tämän miehen kanssa. Tutustuimme jo minun edellisen suhteeni aikana, ja niinhän siinä kävi, että rakastuin tähän mieheen ja lopetin edellisen suhteeni sen takia (edellinen suhde oli ehtänyt kestää vasta 2kk ja mies oli intissä -> vahvaa tunnesidettä ei mun osalta syntynyt lainkaan, joten ero ei tehnyt kipeää).

Kaikki kävi todella nopeasti, viihdyimme yhdessä ja meillä oli yhteinen harrastus. Heti suhteen alusta asti oltiin yhdessä lähes joka päivä ja jo puolen vuoden kuluttua muutettiin yhteen. Tiedän, etenimme todella nopeasti, mutta yhteenmuuttoa myös pohdittiin paljon ja hartaasti. Tilanne oli se, että mä halusin muuttaa yksiöstäni isompaan kämppään keskusta-alueelle ja mies asui vielä vanhempiensa asunnossa, joten hänellä oli myös muutto edessä. Ajateltiin, että miksei kokeiltais yhdessä asumista, kun me kuitenkin ollaan niin paljon yhdessä, että toisen kämppä ois koko ajan kuitenkin tyhjillään. Ja käytännössä oltiin asuttu yhdessä kundin luona jo viimeiset 5kk ja kaikki oli mennyt hyvin. Ajateltiin, että jos ei onnistu niin voidaan muuttaa myös erilleen ja jatkaa niin. Lyötiin sitten päät yhteen ja purettiin kamat uuteen, kivaan, yhteiseen asuntoon, jossa asutaan ja vihdytään edelleen :)

Ensimmäisen kesän aikana uudessa kodissa asuessamme emme työskennelleet kumpikaan. Mä valmistuin syksyllä ja aloitin lokakuussa työt. Mies haki myös töitä ja tarkoitus oli, että hän löytäisi myös duunipaikan. Noh, seuraavat 8kk mä kävin kuitenkin yksin töissä - sinä aikana mies pääsi pariin eri paikkaan töihin, mutta lopetti ne kesken (niissä oli jotain aina pielessä?). Toi aika söi mua todella, koska olin elämässäni ensimmäistä kertaa vakiotyössä, jossa tienasin hyvin, mutta en "päässyt nauttimaan" ansaitsemastani palkasta kertaakaan. Kaikki raha meni meijän asumiseen, ruokiin, harrastuksiin jne. Enkä väitä, etteikö se olisi ollut miehellekin vaikeaa aikaa, mutta välillä tuntui, kuin hän olisi vain tyytynyt siihen. Noh, tämän kesän alussa vaihdoin työpaikkaa ja mieskin oli pari kuukautta töissä. Hän kuitenkin lopetti hommansa, koska työpaikan ilmapiiri oli niin ikävä. Olen ollut itse viimeisen kuukauden ajan taas ainoana töissä, mutta mies on kyllä osallistunut ruokaostoksiin ja maksoi viimeisestä palkastaan vuokrankin.

Nyt mies aloittaa opiskelun ensikuussa ammattikoulussa. Tuen häntä siinä täysillä, koska hänellä ei ole vielä ammatillista koulutusta ja se on kuitenkin nykymaailmassa aika tärkeä asia jos haluaa työllistyä. Haen itsekin syksyllä opiskelemaan AMK:n fysioterapiatutkintoon, joka alkaisi ensi tammikuussa. Jään luultavasti pois töistä jossakin vaiheessa syksyllä, jotta saan itsekin pitää vähän lomaa (ja suoraan sanottuna en jaksa olla ainoa työssäkäyvä) ennen mahdollisten opiskelujen alkua. Haluaisin kovasti muuttaa pois nykyiseltä paikkakunnaltani ja aloittaa opiskelut uudessa kaupungissa, uusissa kuvioissa. Puolisoni ei ole tälle ajatukselle lämmennyt, koska hän haluaisi käydä toisen asteen tutkintonsa täällä kotikaupungissamme. Sen jälkeen (3 vuoden päästä) hän kuulemma olisi valmis lähtemään kanssani muualle.

Mulle herää tässä vaan sellainen olo, että olenko mä ikuinen uhrautuja ja jätänkö kaikki unelmani elämättä tässä hetkessä, jos elän aina vaan puolisoni tarpeiden mukaan?!? Okei, suhteessa on otettava toisenkin tarpeet huomioon, mutta mua alkaa jo kyllästyttää se, että taidan olla ainoa kuka niin tekee. Ensin heitän monen kuukauden palkkatienistit vaan meidän elämistarpeisiin (ts. en osta itselleni mitään kivaa, matkustele tms. mitä voisin tehdä jos en elättäisi toista), sitten lopetan työsuhteeni, etten uuvuta itseäni loppuun olemalla ainut työssäkäyvä/elättäjä ja sitten odotan vielä 3 vuotta, että toinen on valmis lähtemään kanssani rakentamaan elämää uuteen kaupunkiin.

Tuntuu, kuin mä olisin meidän suhteessa ainoa osapuoli, joka on valmis tekemään uhrauksia suhteen eteen. Olen alkanut välillä epäilemään, mitä jos meille tulisikin ero seuraavien 3 vuoden aikana - kuinka paljon katuisin sitä että olen uhrautunut viivyttämään omien unelmieni toteuttamista sen takia, että odotan miestäni, joka lopulta osoittautuukin vääräksi henkilöksi itselleni.

Meidän suhteen vahvuuksia on hyvä keskusteluyhteys ja luottamus; ollaan molemmat voitu puhua toisillemme avoimesti kaikesta ja luotamme toisiimme. Kumppanini tukemana olen voittanut jopa syömishäiriöni ja vahvistunut muutenkin ihmisenä. Meillä on hauskaa yhdessä ja arki luonnistuu helposti. Huonoja puolia on sitten tuo toisen "joustamattomuus" ja se, kuinka lapsen tasolla se loppupelissä on muhun verrattuna (esim. aloittaa nyt vasta ensimmäisen koulutuksensa). Musta tuntuu pahalta esim. se, ettei mies lähde koskaan mun sukulaisille käymään jos ne pyytää. Nykyään oikeen nolottaa mennä yksin esim. mummille, kun se ihmettelee miksei poikaystävä tullut mukaan. "Sillä oli jotain omia juttuja" :roll: Äitille toi kyllä lähtee mukaan, muttei muille sukulaisille ikinä. Enkä mä vaadi sitä, että niillä sukulaisilla tarttiskaan ravata joka viikonloppu. En mäkään välitä niillä kovin usein käydä. Mutta edes joskus. Jos ei muuten, niin sitten vaikka kohteliaisuudesta. Edes kerran vuodessa. Samoin ois kiva viettää enemmän aikaa yhdessä ystävien kanssa, porukalla. Miehen kavereiden kanssa ollaan kyllä hengattu juhannukset jne. mutta ei mun ystävien kanssa.

Tää menee nyt ihan valitusviserrykseksi. Toisaalta se tuntuu niin hölmöltä, kun mulla on kuitenkin periaatteessa kaikki hyvin. Välillä tulee kuitenkin epävarma olo siitä, haluunko tosiaan elää ko. miehen kanssa ja "odottaa" häntä. Tarttisin muiden, kypsien ihmisten mielipiteitä tilanteeseeni - kuuluuko nää fiilikset tähän vaiheeseen, vai kannattaako mun ottaa ne vakavasti. Ts. saattaako mun epäilyt olla ihan aiheellisia ja kannattaisko mun arvioida uudelleen tätä suhdetta... Auttakaa miuta :roll:

Kommentit (10)

Jellu

Noh, jos te kerran pystytte puhumaan kaikesta, niin mikset sitten kerro sulle tätä kaikkea mitä oot pohtinu? Nyt mua itse asiassa vähän hävettää kun tajuan, miten paljon mun miestä on varmaan syöny ku kävin koulua ja se joutu elättään meidät...

Kolme vuotta on kyllä pitkä aika ja jos oikeesti haluat tehdä jotain muuta kuin kökkiä siellä kotona niin onhan sun se tehtävä. Ehkä se mieskin sitten avais silmänsä ja lähtis mukaan. Mutta et sä voi (tai voit muttei kannata) tota päätöstä ihan yksin tehdä, sun pitää jutella sun miehen kaa ja kertoo miltä susta tuntuu. Ehkä se sitten kärsis jossain työpaikassakin kun se tietäis miten tärkeetä sulle on, että sekin tienaa.

zanzibar

onko sinne toiselle paikkakunnalle pitkä matka että voisitko sinä lähteä sinne niin voisitte kumpikin käydä koulunne.. meillä kohta tollanen tilanne edessä ja jos joudutaan eripaikkakunnille menemään niin no big deal... musta sun ei välttämättä tarttis uhrautua jos toinen ei tee sulle mitään, niin itsekkäältä ku se kuulostaaki, kyllä musta kummanki pitää joustaa asioissa...

enkelin

itsekin kannatan tuota ideaa, että opiskelisitte molemmat nyt samaan aikaan. keskustelkaa yhdessä kunnolla tuosta tilanteesta. helppoahan tuo ei varmasti ole, ja ymmärrän todellakin myös sen, että kun on jo totuttu olemaan koko ajan yhdessä, ei halua tilanteen muuttuvan kaukosuhteeksi. oma siskoni pääsi lukion jälkeen opiskelemaan, tosin ei sinne minne olisi halunnut. nyt sisko joutuu lähtemään 200 kilometrin päähän poikakaverin opiskelupaikasta, mikä stressaa sitä kovasti. tähän mennessä kun olivat tottuneet olemaan koko ajan toistensa kanssa kotona, niin nyt on sit muutaman vuoden kaukosuhde edessä. poika taas ei voi opiskella siellä missä siskoni, sillä sitä koulutusta ei siellä järjestetä. tiedän, että jos minulle oltaisiin tultu sanomaan kun itse lähdin opiskelemaan, että sun pitää mennä tonne monen sadan kilsan päähän poikakaveristasi, en olisi suostunut. tai ainakin se olisi ollut kova paikka. itsehän tein niin, että etsin samalta paikkakunnalta itselleni opiskelupaikan, mistä poikakaverini sen oli jo saanut. sinne sitten muutimme yhdessä. tosin se suhde on jo päättynyt, ja olen jo kerran tuon jälkeen elänyt vuoden kaukosuhteessa. se suhde kesti kaukovaiheen, mutta ei sitten sitä yhteiseloa sen jälkeen.

tässä jotain ajatuksia, toivottavasti on jotain apua!

gollum

Mulle tuli kans heti mieleen että fiksuintahan se olisi että sä muuttaisit sinne toiselle paikkakunnalle ja menisit siellä kouluun ja miehesi kävisi koulunsä loppuun ja sitten katsoisitte miten jatkatte.. :) Siinä oikeastaan ratkeaisi montakin asiaa, siis miehesi joutuisi asumaan yksin ja ottamaan vastuun omasta elämisestään. En mä tossa oikein muutakaan järkevää vaihtoehtoa näe, missään nimessä sun ei musta kannata siirtää koulun aloittamista kolmella vuodella, ja myöskään miehesi ei kannata koulua lopettaa, jollei sitten saisi vastaavaa koulupaikkaa sieltä, jos ylipäätään haluaa muuttaa. :)

Mimia

Mun mielipide on tuon kirjoittamasi perusteella, että arvioi ihmeessä suhdetta uudelleen.

Mies on 21v, eikä hänellä ole peruskoulun jälkeistä koulutusta. Kyllä tuossa vaiheessa pitäisi joko koulutusta olla takana tai (vakituinen) työpaikka tai joku ongelma mikä estää nuo. Mitä ihmettä hän on tehnyt viimeiset 5 vuotta?!

Hän ei käy töissä koska työpaikoissa on jotain pielessä ja mielummin elää sinun "siivelläsi"? Todella monet (mm.minä) tekee työtä vain ja ainoastaan sen takia että siitä saa rahaa. Olisihan se ihanaa jos työstä voisi nauttia, mutta kaikki eivät löydä sellaista työtä. Jos lopettaa työt tuollaisella syyllä monta kertaa, kannattaa katsoa peiliin, sillä vika tuskin on työpaikoissa..

Ihan tuon kertomasi perusteella suosittelen jo etukäteen hieman varautumaan siihen, ettei poikaystäväsi saa välttämättä ammattikoulua suoritettua. Opiskelu vaatii pitkäjänteisyyttä, eikä se ole aina mukavaa.. meinaan vaan että jos lopettaa töiden tekemisen noin heppoisin perustein, niin miten koulu eroaa tästä. Ja töistä kuitenkin saa palkkaa..

Jos odottelet kolmisen vuotta kunnes poikkiksesi saa koulun loppuun ja käyt töissä sen ajan, niin varaudu siihen että sinä elätät teidät. 2.asteen opintotuki on todella pieni, eikä asumislisää välttämättä tipu sinun tulojesi takia. Mieti myös onko poikaystäväsi valmis elättämään teidät molemmat kun sinä opiskelet seuraavat 3-4v.

Teidän suhteessa on varmasti paljon hyvää, mutta kannattaa luottaa vaistoihin jonkin verran. Jos tuntuu nyt, ettei suhde ole sellainen missä haluat loppuelämäsi viettää, niin yritä muuttaa sitä keskustelemalla poikkiksesi kanssa. Omia unelmiaan ei kannata täysin tyrmätä toisen takia, sitä todennäköisesti tulee katumaan myöhemmin.

Pennsylvania

Olen tavallaan aika samaa mieltä Mimian kanssa. Luultavasti siihen on syynsä, ettei yhteiskunnan normeihin asettuminen onnistu. Koulut ei nappaa ja duunit ei nappaa, tuskin siihen syynä puhtaasti laiskuus on kuitenkaan. Kuitenkin ensisijaisesti minusta teidän tulisi kaivaa ulos syyt siihen, miksi koulua ei ole käyty ja töissä ei pysytä. Syitähän voi olla vaikka minkälaisia, esimerkiksi jonkinsortin keskittymishäiriötä, add:tä, masennusta tai muuta pään alueen ongelmaa. Tai sitten vain se pohjaton laiskuus, johon lääkitys tai terapiakaan ei taida pahemmin purra.

Toisen hylkääminen siksi, että hänellä on ongelmia, ei ole kuitenkaan mikään hienoin vaihtoehto. Tietenkään kukaan ei voi ottaa loputtomasti toisen ongelmia omille harteilleen, jossain se raja on tultava vastaan. Jos mies ei edes yritä tehdä tilanteesta aloittajalle siedettävämpää, voitaneen miettiä, arvostaako mies suhdettaan yhtä paljon kuin aloittaja. Erilleenmuutto ei olisi aloittajalta millään tapaa liian itsekäs ratkaisu, toisen elättäjäksi ryhtyminen hänen opintojensa ajaksi on liikaa vaadittu. Erityisesti, kun mieskin kuitenkin voisi halutessaan lähteä uudelle paikkakunnalle mukaan, opiskeluvuosien rahallisetkin kärvistelyt voitaisiin hoitaa kerralla pois ja sitten viettää helpompaa elämää, kun molemmat voisivat käydä töissä.

Eli käytännössä, jos mies ei näytä olevan kiinnostunut järjestämään tilannetta molemmille parhain päin, molemmat opiskelkoot tahoillaan kaukosuhteessa. Liiallinen uhrautuminen ei kannata, koska se kuitenkin tapaa katkeroittaa, enempivähempi. Miehen ongelmat olisi silti yhteisen (loppu-)elämän takia syytä selvittää, koska jos nyt jo tilanne on noin epämääräinen, ei se luultavasti itsekseen siitä miksikään muutu.

pieces

Kiitos kaikille kommentoineille! On tosi helpottavaa, kun muutamakin ihminen vaivautuu jakamaan oman mielipiteensä jonkun vaivaan - saa vähän uutta perspektiiviä asioihin eikä tarvii pähkäillä juttuja vaan omassa päässään :) Oon mä näistä jutellut yhden hyvän ystävän kanssa, mutta en muiden kavereiden kanssa en jaksa jauhaa tästä.

Mimia
Ihan tuon kertomasi perusteella suosittelen jo etukäteen hieman varautumaan siihen, ettei poikaystäväsi saa välttämättä ammattikoulua suoritettua. Opiskelu vaatii pitkäjänteisyyttä, eikä se ole aina mukavaa.. meinaan vaan että jos lopettaa töiden tekemisen noin heppoisin perustein, niin miten koulu eroaa tästä. Ja töistä kuitenkin saa palkkaa..

No tätähän mä oon kovasti miettinyt.. vaikka turha se on jo valmiiksi surkutella ja pelätä pahinta - haluan ainakin nyt uskoa siihen, että kundi hoitaa homman kotiin. Se on itsekin ymmärtänyt, kuinka moni asia siltä on jäänyt puolitiehen vaan oman "hällä väliä" -asenteensa takia, ja haluaa nyt sanojensa mukaan tehdä kaikkensa että saa ammattitutkinnon suoritettua. Jos tää koulutus jäis siltä kesken, se ois mulle merkki siitä, ettei mies pysty sitoutumaan mihinkään ja sellaisen miehen kanssa en halua loppuelämääni viettää! Oon sanonut sen sille itselleenkin.

Teidän suhteessa on varmasti paljon hyvää, mutta kannattaa luottaa vaistoihin jonkin verran. Jos tuntuu nyt, ettei suhde ole sellainen missä haluat loppuelämäsi viettää, niin yritä muuttaa sitä keskustelemalla poikkiksesi kanssa. Omia unelmiaan ei kannata täysin tyrmätä toisen takia, sitä todennäköisesti tulee katumaan myöhemmin.

Kiitos Mimia rehellisyydestä! Tää on kylmä totuus, mutta jos alkaa näyttää siltä että molempien tavoitteet ja unelmat (tai sitten vaan niiden toteuttamistavat) on aivan eri planeetalta niin niitä on alettava toteuttamaan erikseen. En ota nyt mitään stressiä, koska asiat toimii tässä hetkessä kuitenkin tosi hyvin. Kundi aloittaa koulunsa enskuun 11.pv ja mä haen Helsinkiin Metropoliaan syksyn yhteishaussa. Jos pääsen tammikuussa alkavaan koulutukseen, voin käydä vaikka alkuvuoden siellä nykyiseltä paikkakunnaltani (n.100km matkaa) ja jos musta tuntuu siltä että tykkäisin muuttaa lähemmäs niin teen sen - lähti mies mukaan tai ei.

Juteltiin tästä aiheesta ystäväni kanssa eilen ja tultiin siihen tulokseen, että tässä iässä on kuunneltava enemmän itseään! 20-vuotiaalla ihmisellä on vielä koko elämä edessään, mutta vanhempana on vaikeampi lähteä toteuttamaan enää tiettyjä unelmia. Eikä suhteen tarvii välttämättä kaatua 100km:n välimatkaan, se riippuu ihan siitä, kuinka vahvalla pohjalla suhde on :)

Pennsylvania
pieces
Jos pääsen tammikuussa alkavaan koulutukseen, voin käydä vaikka alkuvuoden siellä nykyiseltä paikkakunnaltani (n.100km matkaa) ja jos musta tuntuu siltä että tykkäisin muuttaa lähemmäs niin teen sen - lähti mies mukaan tai ei.

Yhdellä tuttavaparilla on mielestäni kohtis hyvin molemmille reilu järjestely, kun he opiskelevat juuri ton 100 kilometrin päässä toisistaan, ovat he asettuneet asumaan kivaan kaupunkiin puolimatkassa. Molemmille tulee siis 50 kilometriä suuntaansa koulumatkaa päivittäin, mutta saavatpa asua yhdessä ja kumpikaan ei ole eriarvoisessa asemassa kulkemisen suhteen.

pieces

Kiitos myös Pennsylvanialle hyvästä kommentista!

Pennsylvania
Eli käytännössä, jos mies ei näytä olevan kiinnostunut järjestämään tilannetta molemmille parhain päin, molemmat opiskelkoot tahoillaan kaukosuhteessa. Liiallinen uhrautuminen ei kannata, koska se kuitenkin tapaa katkeroittaa, enempivähempi. Miehen ongelmat olisi silti yhteisen (loppu-)elämän takia syytä selvittää, koska jos nyt jo tilanne on noin epämääräinen, ei se luultavasti itsekseen siitä miksikään muutu.

Me ollaan puhuttu aika paljon siitä, miksi miehellä on jäänyt kaikki opiskelu- ja työkokeilut kesken ja oon yllättynyt siitä, miten avoimesti mies on siitä puhunut. Kuulemma häntä alkaa aina ahdistaa kamalasti siinä vaiheessa, kun tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja sitkeyttä (esim. joka-aamuinen herääminen ja ahkerointi stressinkin keskellä). Mies kävi keväällä työkkärissä juttelemassa psykologin kanssa ja ne varas sille ajan neurologisiin tutkimuksiin, mutta se sitten löysi töitä ennen sitä testiä ja perui sen, koska "kyllä mä nyt uskon että voin muuttua, ei tässä varmaan mistään vakavasta ole kysymys". Ja kyllähän se siellä töissä kävi ahkerasti, ja kävisi varmasti edelleen jos ne olis maksanut sille ylityökorvaukset.

Oon tosiaan itsekin epäillyt ADHD:ta tai jotain vastaavaa häiriötä, mikä selittäis noi asiat. Tuo koulun alkaminen on nyt vähän niinkun "testi" miehelle... jos se ei onnistu niin joku on OIKEESTI vinossa. Mutta mutta... peukut pystyssä kohti tulevaa :) Toivon todella, että asiat alkais toimimaan sen koulun myötä, koska tämän miehen kanssa haluaisin elää, jos se kykenee elämään "normaalia" elämää.

mariol

Mun miehellä on oikeastaan sama ongelma. Hän on nyt 25, sai vuosi sitten amiksen käytyä ja vuoden verran "kokeillut" eri työpaikkoja, mutta niissä on aina jotain vikaa. Hän kärsii keskittymisvaikeudesta ja on sairastanut masennuksen nuorempana ja se vaikuttaa vieläkin. Nyt olemme harkitsemassa yhteenmuuttoa, mutta en todellakaan tiedä, miten homma sujuu, jos minä raadan töissä ja hankin leivän pöytään ja mies ei tee mitään. Hänkin on kyllä pääsemässä syksyllä tutkimuksiin, jos asioille voitaisiin tehdä jotain. :roll:

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat