Turhauttavaa olemista.. - Parisuhteet

NeitiAurinko

Pakko saada purkaa sydäntä johonkin. Kirjoitan siis tänne, nimimerkin takaa on hyvä joskus avautua. Tarina on tällainen, melkein jo tiedän lopun, siihen on kaksi vaihtoehto. Jään tähän samaan tilanteeseen parisuhteessani ja olen tyytymätön tai syöksyn tuntematonta päin.

Olemme 20vuotias pariskunta, olemme seurustelleet pian 4vuotta. Opiskeluiden päätyttyä muutimme yhdessätuumin vanhalle kotipaikkakunnalleni,jossa nyt asuttu parisen kuukautta. Täältä mieheni ei ole löytänyt uusia ystäviä (vanhalle paikkakunnalle jäi osa, joita ei sano kaipaavansa ollenkaan), minun mielestäni mieheni osaa olla melkoinen mörrimöykky, ei puhele sosiaalisesti uusille ihmisille. Oisko siinä syytä. Toiseksi, emme ehdi käydä "rilluttelemassa" kovinkaan paljoa, molemmilla, tai minulla ilta ja viikonlopputöitä. Mies ei tienaa kovinkaan hyvin, ulosottolaskuja pukkaa tulemaan, laskuja kertyy. Minulla hyväpalkkainen kesätyö ja halu säästää vähän uusia mahdollisia opintoja varten. Minulla on harrastuksia, töitä ja tekemistä päivät pitkät, illalla haluan rentoutua ja nukkua pitkät yöunet. Minulla tulevaisuudensuunnitelmia, halu opiskella, nähdä maailmaa, mies istuu kotona kaikki illat eikä tunnu haaveilevan juurikaan mistään. Jos pyydän tekemään edes jotain kotosalla, tiskaamaan, imuroimaan, auttamaan, saan odottaa monia päiviä. Samoin on kaupassakäynti ja muut välttämättömät hommat. Mies vain on, joko töissä tai istua möllöttää kotona tai nukkuu.

Okei, itselläni on hevosia, on koiria, haluan pitää asunnon asuttavassa ja viihtyisässä kunnossa, olla kunnollinen kansalainen ja maksaa laskut ajallaan, saada edes joskus pientä hemmottelua tai ruoan pöytään, ilman että olen itse sen valmistanut/maksanut. Mieheni jättää kaiken retuperälle ja suuttu koska olen kuulemma nalkuttava. Jos pyydän jotain, pyydän aikani nätisti, päivien kuluessa pinna kiristyy kun mitään ei tapahdu. Teen asiat itse (oli se mitä tahansa) ja olen entistä pettyneempi tällaiseen elämäntilanteeseen.

Alan jo uskoa siihen, että olen nalkuttava ja hankala ihminen. Oikein pelottaa, onko elämä tällaista myös silloin kun olen 40vuotias. Eikö mies aijo ikinä osallistua yhteiseen elämäämme, röhnöttää vaan ja pitää minua nalkuttavana ihmisenä, jollaiseksi en itseäni tunne. Jos sovimme jotain, tiedän jo etukäteen sopivani asioita kuuroille korville. Lupaukset unohtuvat, mies tuntuu ajattelevan, ettei nainen kauaa jaksa vihoitella. Miksei mies ota minua tosissaan ja halua tehdä minua onnelliseksi? Olenko liian vaativa?

Meillä ei enään tunnu olevan yhteisiä asioita, ei mitään muuta kuin yhteiset roskat keittiön roskiksessa, jotka minä joudun kantamaan pihalle, joka ainoa kerta. :(

Kommentit (11)

NeitiAurinko

Masennus voisi olla syynä, muttakun ei se puhu eikä pukahda. Antaa asioiden olla ja suuttuu melkein mistä vain. Itselleni olen kerännyt tästä suuren taakan, mietin ja mietin. Yritän kaikin tavoin miellyttää ja tulla vastaan, mutta en saa mitään takaisin ja välillä palaa kiinni. Taidamme masentua molemmat, ellei asia ratkea johonkin päin. Mies ei ole koskaan ollut puhelias, ei ollenkaan höpöttäjätyyppiä, näistä asioista pitäisi pystyä keskustelemaan kuitenkin edes suuttumatta "nipottamiseeni".

Enkai voi ensin pyytää tiskaamaan, ja kun mitään ei ala tapahtua, kysyä "Ootko sä masentunut vai miksi tämä homma on mennyt näin vaikeaksi?". Alan olla aika neuvoton.

TaskuMyy

Voisi olla masennusta.
Kaveri poikaystävällä oli samat oireet ja oli vain tosi masentunut, sai siihen lääkityksen..

Sinuna yrittäisin vähän puhua ja kysyä suostuisiko menee MieTe toimistolle? :roll: Että tekisivät testin onko masentunut..

FeCo

mun mielestä myös kuullostaa siltä ton kirjoituksen perusteella et miehes on masentunut. Nyt vaan nostat asian pöydälle! Tuommoisesta käytöksestä kannattaa olla jo oikeesti huolissaan. Ja juuri masentunut ihminen voi mennä tuolleesti puhumattomaksi. Ei hän varmaan itsekkään tajua tilannettaan. Tai jos kyse ei ole niin vakavasta, niin todellakin miehesi pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Kun yhdessä asutaan niin pitää kyllä yhdessä kotia hoitaa. Ei se ole oikein että kaikki asiat kaatuvat vain toisen niskoille.

Onko miehesi aina ollut tuollainen vai vasta nyt muuttunut tuollaiseksi kun muutitte kotipaikkakunnallesi? Onko teillä mitään yhteisiä harrastuksia tai teettekö muuten yhdessä mitään? Vai eikö miehesi halua? Vai ettekö kerkiä kun sinulla on omia harratuksia ja töitä viikonloppuisin ja iltaisin? Jos ei tee mitään yhdessä niin ei kai silloin voikkaan olla yhteisiä asioita. Jos haluat elää hänen kanssaan niin mun mielestä ainakin pitää viettää aikaa yhdessä ihan kunnolla. Ehkä luopua muutamista omista jutuista, että sille kumppanillekin jää aikaa.

Oletko onnellinen hänen kanssaan? Oletko varma, että miehesi haluaa asua siellä? Ettei ole vain sinun mieleksesi muuttanut sinne. Kuullostaa ainakin, ettei hän ole tyytyväinen elämäänsä. Sanoit että hän ole löytänyt kavereita ja työpaikkakin on huono, kyllä sellainen masentaa jos vielä on enemmän taipuvainen siihen. Ja ehkä sekin laskee mielialaa, että sinulla menee hyvin ja hänellä ei. Jos hän on masentunut niin hänet pitäisi ehdottomasti saada menemään lääkäriin.

NeitiAurinko

Kiitos kommenteista. Tätä tilannetta on jatkunut jo kauemman, siksi kai en osaa suhtautua siihen oikein mitenkään, hajoan vain itsekin.

Poikaystäväni on aina ollut suhteellisen laiska kotitöissä,eikä ole koskaan helposti ottanut asioita, jotka vaivaavat puheeksi, joskus jopa häipynyt edellisellä paikkakunnalla ryyppyreissuille tietäen, kuinka pahoitan mieleni. Vaihtanut usein työpaikkaa kun on kyllästynyt (ennen muuttoa siis), ollut reissuhommissakin. Nyt ainakin sanonut, että haluaa olla töissä tuossa missä on nyt, että ihan mukavaa porukkaa ovat.

Olen yrittänyt keksiä yhteistä puuhaa, mutta niinkin pieni asia kuin "Lähdetkö mukaan ihan pikkuiselle iltakävelylle, että koira pääsee iltapissalle..?" on tuskaa, en edes muista milloin viimeksi olisin saanut miehen mukaan. Olen yrittänyt saada lähtemään iltatorille pyörimään, mukaan uimaan, kylpyläänkin jouduin yksin viimetalvena kun oltiin (harvinaisella) mökkilomalla. Aina kun hain elokuvan lainaan mässäilyjen kera, jouduin nekin katsoa loppuun yksin, mies nukkuu tai siirtyy koneelle. Mitä vielä.. kaikki yhteinen tuntuu olevan vastentahtoista, paitsi seksi. Itsellä vaan meinaa mennä mielenkiinto siihenkin, kun ei tunne oloaan rakastetuksi millään tavalla, lähinnä kotiorjaksi.

Olenko onnellinen? En kai, samalla tunnen syyllisyyttä, olenko huono vaimoke? Mies on myös pettänyt minua, mutta katunut niin etten ole tiennyt kenenkään katuvan. Tunnen olevani tossun alla enemmän kuin tajuankaan, mutta mitä jos toinen onkin oikeasti sairastunut masennukseen?

zanzibar

musta vaikuttais että mies on enneminki lasika ja saamaton(sori karskeuteni) kuin masentunut.. sille pitäis vaa saada taottua jotenki päähän että sen olis vähän pakko alkaa tekee jotain...

FeCo

Kamala tilanne :( Jos elämänne on tuollainen niin kannattaako siinä oikeasti olla? kaiken tuon ymmärtää jos hän on oikeasti sairastunut masennukseen, mutta jos tuo on vaan jotain laiskuutta ja saamattomuutta niin en kyllä itse tuollaiseen suhteeseen jäisi. Ja tuo masennus juttu, mitenpä sitä selvittää onko sitä vai ei jos ihminen ei puhu eikä suostu menemään lääkäriin. Sit jos hän on ollut aina tuollainen niin taitaa olla luonnevika.

Sano hänelle mitä ajattelet tai kirjoita paperille jos siitä hän ei saisi väännettyä mitään ämmän nalkutusta ja asia vaikka menisi paremmin perille. Sano että jos tilanne ei tule muuttumaan pian niin se saa yhteinen elämä loppua kokonaan. Ole itsekäs, jos miehesi ei muutu niin minkäs sille voi. Ei sinun tarvitse elää onnettomana, kun parempaakin varmasti löytyy. Turha on itseään syytellä, olet varmasti tehny kaiken voitavasi. Nyt olis miehen vuoro tulla vastaan jos suhdetta aijotaan jatkaa...

Voimia sinulle!

Kylpyankka

Voi että.. mulla oikeesti kulki kylmät väreet pitkin selkärankaa kun luin tuota NeitiAuringon tekstiä. Ihan sama tilanne kun mulla oli eksäni kanssa, ainoa erotus ettemme asuneet yhdessä. Mä opiskelin ja tein töitä, mulla oli kavereita, harrastuksia, tavoitteita ja unelmia. Jätkä oli saamaton, ja alkoholisoitunut vielä kaiken lisäksi. Hankin hänelle työpaikan kahtena kesänä, asunnon, ja sinne telkkarin ja tuolin +muuta tavaraa ja ruokaa toisinaan. Hän ei jaksanut kiinnostua opiskeluistaan, ja kun hänen opiskeluoikeutensa loppui, minä tein anomuspaperit lisävuodesta, selvitin hänen kurssisuorituksensa ja muut. Jätkä ei saanut mitään aikaiseksi, mikään muu ei kiinnostanut kun istuminen kaljalasin vieressä tai nukkuminen. Voi sitä nukkumista! Unirytmi oli aina sekaisin, nukkui päivät ja valvoi yöt. Kavereita hänellä ei ollut, hän oli hyvin epäsosiaalinen ja vetäytyi itseensä porukassakin. Häntä sai usein hävetä, kun hän oli niin.. mörkömäinen (en nyt keksi parempaa sanaa tähän :D)

Itse sain kuulla siitä kuinka stressaan turhasta ja nalkutan aiheetta. 'Joojoo' oli vakiovastaus kun jostain valitin. Mutta mitään ei tapahtunut. Jätkä ei jaksanut edes omasta puhtaudestaan enää huolehtia, ja kulki likaisissa vaatteissa, parta ajamatta, hiukset harjaamatta.. Lisäksi hän usein haukkui minua, yritti saada sekoitettua välini vanhempiini, ystäviini, koitti saada kouluni menemään huonosti. Suhteessamme oli paljon henkistä väkivaltaa (viimeisen kerran kun näimme, hän syytti siitä minua). Emme ikinä käyneet missään; jos joskus sain hänet mukaani viihteelle, hän vain näytti kyllästyneeltä ja halusi kotiin, koko illan.

Hän ei ollut masentunut, vaan kyseessä oli selvä luonnevika, se selvisi kun puhuin asiasta hänen äitinsä kanssa. Hän kertoi poikansa olleen aina samanlainen. Sanoin useasti jätkälle että jos asiat ei muutu, suhteemme on ohi. Mitään ei tapahtunut, ja jouduin tekemään sen päätöksen että nyt loppui. Jätin hänet vuosi sitten heinäkuussa. Toipuminen kesti kauan ehkä juuri sen takia, että suhteessamme hän nuiji itsetuntoni maanrakoon. Olin vihainen ja pettynyt jo suhteemme loppuvaiheessa; kaikilla muilla oli hurmaavat, sosiaaliset ja asioita aikaan saavat poikaystävät: omani oli kuin autistilapsi, joka vetäytyi itseensä, ei saanut mitään aikaan ja kun jotain sanoi, se oli yleensä negatiivista.

Huh, tulipa taas avautuminen.. mutta halusin vaan osoittaa että tiedän mikä on tilanteesi, NeitiAurinkoinen. Koita puhua jätkäsi kanssa, ja selvittää asioita. Mutta ala henkisesti varautua siihen että ero on edessä.. itselläni ystävät ja perhe sanoivat jo kauan ennen eroamme, että minun tulisi potkia saamaton idiootti pihalle, mutta silloin en ollut vielä valmis. Heinäkuussa sitten tuli mitta täyteen ja tiesin 110% varmuudella että nyt on aika lopettaa. Uskon että jos asiat eivät muutu sinun suhteessasi, totaalinen kyllästyminen on sinullakin edessä, ja silloin tiedät että on aika lähteä suhteesta. Mutta oman mielenrauhasi takia, koita puhua asioista!

Suuresti tsemppiä, ja jos haluat jutella enemmän asiasta, pistä yksäriä.. Jotenkin musta tuntuu että tiedän mitä käyt läpi ja millä fiiliksillä :?

TaskuMyy

Silti kannattaisi käyvvä ammatti-ihmisen puheilla, ettei toinen ajaudu vielä huonompaan jamaan..
Eikä eka tyrmätä vaihto ehto masennus.. Soon pieni vaiva, jos voit pelastaa ihmisen.

Emilie

Kannattaa kuitenkin muistaa että masennus on sairaus, josta lääkärin pitää tehdä diagnoosi. Hataralla keittiöpsykologialla mennään usein mäkeen. Eli jos masennusta epäilee niin passitetaan lääkärille ennen kuin aletaan vetää omia johtopäätöksiä. Siellä sitten ryhdytään tarpeellisiin toimenpiteisiin, jos niihin nähdään tarvetta.

Minusta tuo kuitenkin enemmän kuulostaa vain laiskuudelta ja saamattomuudelta kuin masennukselta. Masennuksen oireet usein ovat vielä vahvempia (nimim. itse sairastanut masennusta, samoin kuin veljeni). Mutta en nyt sano että se ei voisi olla sitäkin, jokainen oireilee eri tavoin. Voisit kuitenkin yrittää saada miehesi innostumaan taas elämästään. Tiedän kuitenkin sen että kannustaminen voi nopeasti muuttua painostamiseksi, jos mitään ei yrityksistä huolimatta tapahdu. En tiedä uskallatko jättää sen varaan, että miehesi ehkä joskus tajuaa ihan itse järjestää elämänsä taas raiteilleen. Voi nimittäin olla, että siihen menee vuosia.

Jos löytyy yksikin harrastus, työ, opiskelupaikka, mistä hän voisi innostua niin yritä saada hänet sen pariin. Harrastuksilla ihmisen elämänlaatu voi usein parantua merkittävästi. Sitä kautta hän voi myös löytää uusia ystäviä joiden avulla hänkin ehkä pääsee taas liikenteeseen. Kotitöiden suhteen suosittelen selkeää linjan vetoa. Esim. minä teen ruuat, sinä tiskaat. Minä imuroin, sinä peset lattiat jne. Näistä sitten pyritään pitämään kiinni. Omassa suhteessani olen havainnut tälläisen työnjaon toimivammaksi, kuin sen "se tekee kumman hermot pettää ensin."

Illuusia

Tilanteesi kuulostaa tutulta...
Minunkin mies yhä harvemmin jaksaa puhua kanssani
tai tehdä kanssani yhtään mitään. Itse olen aikamoinen energiapakkaus joten ärsyttää. Omalla ukollani on ollut masennusta ja olen kysynyt jo monta kertaa että poteeko hän sitä taas, mutta kuulemma ei. Ja sitten se on taas hiljaa. Kerran olin puhumatta hänelle kolmeen tuntiin. Odotin että hän aloittaisi keskustelun. Sen kolmen tunnin jälkeen hän höpisi pari mitäänsanomatonta lausetta ja kysyin suoraan että onko normaalia että istutaan vain hiljaa ja mä olen ainoa jota kiinnostaa panostaa tähän suhteeseen. Niin en saanut mitään kunnon vastausta.
Onkohan useissa miehissä tälläistä vikaa...
Sillä muutamalla ystävälläkin samanlaisia ongelmia.
Suomalaiset juroiliat hitto soikoon. Eivät osaa puhua.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat