Saatko itsellesi riittävää vastinetta? - Parisuhteet

DiTa

Meidän suhteemme on epätasapainossa sitoutumisen tai ”omistautumisen” kannalta. Ja on aina ollut tämän 2 vuoden seurustelun ajan, mutta nyt tuli todellinen haaste vastaan, jossa täytyy oikeasti miettiä, miksi seurustelemme. Kysymys on, miten paljon sitä voi suhteelle antaa saamatta itse paljoakaan vastinetta takaisin?

2 vuotta ollaan siis seurusteltu ja asuttukin se 2 vuotta yhdessä. Kumpikin 22- vuotiaita opiskelijoita ja elämme avoliitossa; ei kihloissa. Tässä vaiheessa opintoja on vaihtoon lähtö ajankohtaista. Poikaystävä päätti lähteä nyt syksyllä 5ksi kuukaudeksi (kohde vielä epäselvä). Minäkin olen vaihtoa miettinyt, mutta tähän asti olen vain lykännyt ajatusta, koska minulla on syytä luulla, että vaihto aiheuttaisi mitä luultavimmin eron. Ja syy tähän selviää tässä viestin edetessä. Tämä viesti ei ole vain vaihtoon lähtemisestä.

Tämä epätasapaino omistautumisen kannalta on tosiaan aina ollut läsnä suhteessamme, mutta keskustelu vaihdosta havahdutti minut todellisuuteen. Minä näet olen parisuhdeihminen henkeen ja vereen. Elän parisuhteen kautta vaikka jostakin se voi kuulostaa kauhistuttavalta. Toki minulla on myös oma elämäni, mutta minulle on niiiiiin luontaista asettaa parisuhde aina kaiken edelle. Jopa itseni! Ja jopa ihan mielellänikin! Kumppanini puolestaan elää enemmän itselleen. Hänen oma elämänsä parisuhteen ulkopuolella (kaverit, harrastukset, menot..) on ihan eri tasolla kuin minun. Hän menee enemmän omia menojaan kuin minä. Hän on yltiösosiaalinen, kun taas minä en jaksa osallistua joka kekkereihin.

Välillä ja varsinkin nyt minua arveluttaa oma parisuhdekeskeisyyteni! Olen jopa kateellinen avokilleni, kun hän saattaa yhtäkkiä vain ilmoittaa, että "mä lähen laivalle tai lähen kotikaupunkiin tai lähen vaihtoon ym ym ym.." Näinhän se pitääkin olla! Täytyy elääkin omaa elämäänsä parisuhteen rinnalla, mutta minä en osaa! Useimmiten, kun avokki ilmoittaa näistä menoistaan, niin ajattelen itsekseni hänelle sanomatta, että "entäs minä sitten, kun sä lähdet?", niin typerää!!! En minä osaa mennä ilman toista! Vaikka kavereista ei pulaa ole. Minä ajattelen aina ensin kumppaniani mitä ikinä teenkin. Eikä hän edes itse vaadi sitä millään tavalla! Tämä on ihan minun oma toimintatapani; avokkiani se ahdistaa. Toisten asettaminen itseni edelle tulee niin luonnostaan, että en osaa muuttua. Pelkään vain, että tulevaisuudessa havahdun siihen, että olen tehnyt vääriä valintoja ajattelematta itseäni ollenkaan. Ja nyt on tullut aika ajatella ennen kaikkea itseäni. Jatkanko tätä suhdetta vai en?

Nyt mietin, että seurustelenko sittenkään oikean ihmisen kanssa. Kannattaako minun uskoa enää tähän suhteeseen tai tarkemmin suhteen tulevaisuuteen, jos toinenkaan ei usko? Me nimittäin juttelimme tuosta vaihtoon lähdöstä ja minä putosin korkealta pilvilinnoistani. Minulle on miltei itsestään selvää, että totta kai pysymme yhdessä vaihdon ajan. Eihän se edes ole pitkä aika! Avokkini taas sanoi, ettei hän voi taata haluaako hän enää jatkaa vaihdon aikana tai sen jälkeen! Ei hän minua halua menettääkään, mutta hän ei kerta kaikkiaan voi luvata mitään, mitä vaihdon aikana voisi tapahtua. Siis voi h**vetti! Miksi lähtisin kokeilemaan, että tuleeko ero vai ei?

Ylipäänsä emme siis ole omistautuneet toisillemme yhtä kiihkeästi. Minä menetän hänet ennemmin kuin hän menettäisi minua. Minä olen enemmän ”sitoutunut” häneen kuin hän minuun. Hän ei osaa sanoa meidän suhteen tulevaisuudesta mitään selkeää. Se, että kumppani ei osaa sanoa juuta eikä jaata edes puolen vuoden päähän meidän suhdetta, saa minussa aikaan sen kiihkon, että miksi tuhlaan tässä aikaani epävarmaan suhteeseen? Kannattaako minun olla tällaisessa suhteessa, jossa minä annan enemmän kuin saan? Miten tässä lopulta käy, kun minä elän kumppanilleni, mutta hän ei elä minulle?

Herättikö ajatuksia? Kokemuksia omasta parisuhteesta?

Kommentit (8)

Nyytikki

Kyllä herätti jotain ajatuksia, saas nähdä minkä arvoisia..

Jokaiselle oman tilan tarve on niin erilainen, yksilöllinen. Meillä minä voisin mielummin viettää aikaa kaksin kotona, kun mies on vieteri, joka menisi minne vaan kavereiden perässä ja olen useimmiten kaikkialla mukanakin. Hän myös innoissaan patistaa minua kotoa baariin, jos joku kaverini kysyy, mutta ei tule mukaan. Minullekin tällainen järjestely käy hyvin :P

Hän ei jotenkin osaa olla vain kotona ja tämä ahdistaa minua siksi, että ollaan ehkä muuttamassa opintojeni perässä 200km päähän täältä nyk. asuinkaupungistamme, jossa on opiskelupaikkani mutta ei muuta- hänelle olisi myös koulun vaihto edessä, kaverit jäisivät tänne.. Häntä se pelottaa, en ihmettele, päälle 22v asunut samassa paikassa ja kaverit ovat tosi tärkeitä.
Hän kun ei ole kuten minä: muutin vähän vajaa 19-vuotiaana 300km päähän hänen takiaan, jätin ystävät ja vanhemmat kotikaupunkiini. Olen hommannut parissa vuodessa myös omia kavereita ja myös miehen ystävistä on tullut minunkin ystäviäni.

Hän ei nyt kolmannen kerran ole kuitenkaan viitsinyt ajatella sitä, että muuttaa kanssani uudelle paikkakunnalle (haen kolmatta kertaa yliopistoon, eli yli 2v aikaa olisi ollut työstää ajatusta) ja nyt sitten hermostuttaa minua jatkuvasti kertomalla, miten kamalaa on muuttaa sinne.. Hän ei myöskään ole koskaan osannut suunnitella mitään puolen vuoden päähän ja puhui ainakin ennen aina siitä, että "jos" ollaan vielä silloin yhdessä.. :roll:

Jotenkin tässä on vain luotava sellainen tasapaino ihan itse - hyväksymällä se, että toinen nyt vain on tuollainen yltiörealisti, joka ei suunnittele elämäänsä ennen kuin on pakko ja on myös suht negatiivinen, että mikään ei yllätä pahasti. Itse kun olen vastakohta, realisti kylläkin, mutta suunnitelmat jo monen vuoden päähän..

Ainoa, mikä häiritsee tekstissäsi, on se, että hän ei ole harkinnut sitä, että voisitte tuon 5kk kituuttaa etäsuhteessa puhelinten jne. avulla. Ehkä hän ei ole kokeillut sellaista koskaan ja hän ajattelee sen jotenkin olevan liian vaikeaa? Kannattaa keskustella asiasta ja kertoa miltä sinusta tuntuu, kun hän sanoo noin.

DiTa

"Nyytikki: Hän kun ei ole kuten minä: muutin vähän vajaa 19-vuotiaana
300km päähän hänen takiaan, jätin ystävät ja vanhemmat
kotikaupunkiini. Olen hommannut parissa vuodessa myös omia
kavereita ja myös miehen ystävistä on tullut minunkin
ystäviäni. "

Minullekin on käynyt miltei samoin. Ehdin asua omillani pari vuotta, kunnes tapasin tämän avokkini. Hän oli juuri päässyt armeijasta ja muutimme jo kuukauden jälkeen yhteen. Meistä se ei tuntunut mitenkään erikoiselta vaikka enemmistöstä se kuulostaa tooooooosi epäilyttävältä. Yhteenmuutto ei meidän kohdallamme ollut mitenkään iso asia; sitä ei suunniteltu vaan niin vain kävi. Avokki halusi pois äidin nurkista ja oli joka tapauksessa joka päivä minun luonani.

Sitten muutimme Tampereelle. Muutin hänen mukanaan ja hänen vuokseen. Okei, sain minäkin opiskelupaikan, mutta eniten vaikutti se, että avokki nimenomaan pyysi minua mukaansa. Olen kyllä viihtynyt tooodella hyvin täällä! En minä kotikaupunkiimmekaan olisi jäänyt tuolloin..

[/quote]

Carmencita

Tästä ei taida alkuperäiselle kirjoittajalle olla hyötyä, mutta tiedätpähän, ettet ole ainut sellainen! :) Olen ihan yhtä omistautunut parisuhteelleni ja mietin kaikki asiat puhki myös poikaystäväni kannalta sekä uhraudun hänen vuokseen tarvittaessa. Meidän tapauksessa vain hän on hyvin samanlainen kuin minä eli tasapuolisesti menee. :?

Ja jos ollaan positiivisia, niin voihan muutama kuukausi vaihdossa saada poikaystävässäsi aikaan muutoksen "parempaan" suuntaan eli hän huomaakin kovasti kaipaavansa sinua ja saatte uutta puhtia parisuhteeseen. :)

tyhmeliini

Tuttua.
Taino, meillä seurustelua n. vuosi takana, ei vielä asuttu yhdessä kun ukko lähti vaihtoon 5 kuukaudeksi (tossa tammikuun alussa). Tosin tämä oli tiedossa jo kun aloitimme seurustelun.
Vielä kesällä herra oli sitä mieltä että ollaan vaihto "tauolla", että hän ei voi taata mitä tapahtuu. Asiaa vatvottiin ja vatvottiin, minä ilmoitin että minä en jää millekään tauolle, se on sitten kerrasta poikki. Ihmettelin, miksi ei voida edes yrittää, jos se ero tulee vaihdon aikana niin tulee.

Noh, syksyn aikana tapahtui monta asiaa, mutta lähennyttiin ihan hirveästi. Sinne se meni, mut yhdessä ollaan! Olen menossa katsomaan ja yhteen muuttoa suunnitellaan kun poikaystävä tulee takaisin. Mielestäni joku tuollainen uusi tilanne on mahtava parisuhteen punnitsija: jos tuosta selviää, niin suhde on paaaaaaljon vahvempi. Ja herättää myös miettimään, oikeasti, niin kuin sinun kohdallasi.

Mutta tuosta "ei voi tietää mitä vaihdon aikana tapahtuu". Jos mun poikaystäväni olisi ollut tuota mieltä loppuun asti niin olisi saanut mennä ihan ilman mun rasitetta, erottu olisi. Kyllä siihen tarvitaan molempien luja tahto että pärjää.

NeitiX

Meillä jako menee oikeastaan tasan.
Vielä asumme molemmat erillämme, kaukosuhteessa kun elämme.
Joka vkl kuitenkin näemme, ja molemmat haluamme yhtä paljon tavata. Ja ikävä molemmilla on kauhea.
Mies tulee tulevanakin vkl vain yhden yön takia luokseni 400km päähän, kun taas joutuu sunnuntaina lähtemään kohti armeijaa. Raskasta hänellä on jo armeijassa muutenkin. Yleensä minä olen hänen luonaan ollut viikonloppuisin, ihan siitäkin syystä että se tulee halvemmaksi kun olen opiskelija ja hän ei. Nyt varusmiehenä hän saa toki puolet alennusta ja asia on eri. Tokikaan hän ei perjantaina enää ehdi tänne tulemaan vaan tulisi muutenkin vasta lauantaisin ja sunnuntaisin joutuisi lähteä. Tänä vkl minä en vain menon takia pysty lähtemää, mutta hän onneksi lupautua tulemaan tänne. Kuulemma yksikin pusu ja halaus minulta saa taas jaksamaan armeijan pyöritystä.
Vuoden olemme seurustelleet ja kiintymys vain kasvaa koko ajan. Kyyneleitä on puolin ja toisin erotessamme, varsinkin jos olemme kaksi viikkoa erossa intin takia.
Muutaman vuoden päästä olisi tarkoitus muuttaa yhteen, sellaiselle paikkakunnalle missä kumpikaan ei asu. Ja se kaupunki on vielä satojen kilometrien päässä molempien alkuperäisestä kodista, mikä ei sinällään haittaa. Päätös kaupungista oli alunperin minun, kun jos hyvin käy vie opiskelut minut ko. kaupunkiin. Mies yrittää myös jatko-opiskeluita samalla paikkakunnalla, mutta jos hän ei pääse, hän jää sinne töihin. Eli täysin minun perässäni sinne kulkee. Olen hirmu otettu tästä, että minun takiani sinne tulisi ja muutenkin hän tekee mahdottomasti uhrauksia meidän eteemme, samoin kuin teen minäkin.
Aloittajaa tämä ei auttanut, mutta ihana päästä purkamaan omia tulevaisuuden suunnitelmia.

tessa

Kuuntele sitä pientä ääntä sisälläsi: sitä hälytyskellojen kilinää. Mulla oli samanlainen suhde. Oltiin yhdessä melkein kaksi ja puoli vuotta ja koko suhteen ajan minä olin jotenkin riippuvaisempi hänestä. Ajattelin, että kyllä se rakastaa aivan yhtä paljon, se ei vain osaa näyttää sitä sillä, että kaipaisi mua poissaollessaan yms. Silti koko ajan kuulin sellaisen pienen äänen sisälläni, että ehkä siitä on todella kiva olla mun kanssa, mutta se ei ole niin rakastanut muhun kuin mä siihen, että haluaisi yhteisen tulevaisuuden. Pidin itseäni jo vähän vainoharhaisena kun kyselin siltä silloin tällöin, että rakastaako se mua yhä kun se ei joku kerta esim. töiden jälkeen "jaksanut" tulla mun luokse vaan halusi jäädä kotiin "lepäämään". Ja hän aina vakuutti, etteivät ne tunteet ole muuttuneet mihinkään ja, että mä vaan kaipaan enemmän yhdessäoloa.

No erottiin 3kk sitten kun halusin vastauksen siihen, että haluaako hän muuttaa mun kanssa lähitulevaisuudessa yhteen asumaan vai ei. Hänen vastauksensa viikon mietinnän jälkeen oli "ei". Hänen tunteensa olivat kuulema viime viikkoina laimenneet ja hän oli kuulema nyt vasta herännyt meidän luonne-eroihin.

Pointtini on se, että kuuntele sitä naisen vaistoa. Ei ole hyvä laskea kaikkea parisuhteen varaan, itsekin tein niin ja jäin sen loputtua tyhjän päälle. Kummallakin pitää olla tilaa ja omaa aikaa, mutta jos mies antaa hyvin epämääräisiä vastauksia tulevaisuuden suhteen, ei tunnu haluavan viettää aikaa yhdessä, niin suhdetta ei kannata jatkaa. Ajattele sitä siltä kannalta, että kun se oikea mies tulee vastaan, niin sillä on muitakin menoja, mutta yli kaiken se haluaa olla sun kanssa ja pitää sut elämässään millä hinnalla tahansa.

bonbon

Oi miten tutuilta ajatuksilta nämä kuulostaakaan!

Itse olen suhteessamme se omistautuvampi osapuoli ja se, joka haluaisi vaan hengata yhdessä ja puuhailla mukavia, vaikka eri asioita mutta kuitenkin yhdessä.. Toisaalta olen myös epävarmempi, mietin useammin, että onko hän se oikea ja mistä tiedän sen. Poikaystäväni taas on varma halustaan olla kanssani, eikä tahdo asian missään nimessä muuttuvan. Hän vain on hieman realistisempi osapuoli, sellainen "katsotaan nyt, hyvinhän tämä näinkin menee". Jotenkin hänellä ei tunnu olevan mitään ajatuksia yhteisestä kämpästä tai sellaisesta. Luulen, että omat epävarmuuteni johtuvat tästä "riippuvaisuudestani" ja siitä, että haluaisin ajatella asioita paljon pidemmälle kuin hän. Haluan ajatella asian olevan niin kuin tessa sanoin, että se oikea tahtoo olla kanssani millä hinnalla hyvänsä, vaikka olisikin muita menoja :)

No, myös minun poikaystäväni lähti vaihtoon vuosi sitten tammikuussa aikomuksena olla kevät lukukauden poissa. Suhteemme oli silloin suht tuore ja molemmat taisimme ajatella vain, että katsotaan nyt miten käy.. Päätimme siis yrittää jatkaa yhteistä lyhyttä taivaltamme kaukosuhteen merkeissä. Kyseinen kevät meni olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Mukavaahan se ei tietenkään ollut, itse kärvistelin kotosuomessa ikävissäni toisen tutustuessa koko ajan uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin ja reissatessa ja pilettäessä ties missä yms. Mutta kuten sanoin, kesän odotuksen voimalla jaksoimme molemmat odottaa ja pysyimme yhdessä ilman suurempia säröjä.

Poikaystävälläni oli ollut jo pidempään halu olla ulkomailla kauemminkin kun vain yksi lukukausi. Koko kesän hän pähkäili, lähtisikö takaisin vielä syksyksikin. En pitänyt ajatuksesta, mutta minulla oli kuitenkin tunne, että en voi sanoa suoraaan ja estää toista lähtemästä. Ei se tietenkään ole oikein, rajoittaa ja säännöstellä toisen ainutta elämää, mutta.. Kinkkisiä juttuja. Toisaalta, eikö poikaystäväni pitäisi tajuta, jos hän kerta niin kovasti haluaa olla kanssani, että tuommoinen tilanne ei ole ollenkaan helppo ja sisältää omat todella suuret riskinsä. Miksi hän edes harkitsee sellaista? Ja vielä uudelleen juuri selvittyämme edellisestä koettelemuksesta?? Aivan vastoin minun käsitystäni siitä oikeasta..

No, hän päätti lähteä. Jälkeen päin vasta tajusin sen, kuinka loukkaantunut ja pettynyt olin siitä, että poikaystäväni riskeeraa suhteemme jo toistamiseen! Yritimme kuitenkin, olihan meillä hyviä kokemuksia vastaavasta tilanteesta. Seuraava syksy oli kuitenkin todella todella huonoa aikaa suhteessamme. Olimme monta kertaa eron partaalla, lähinnä siksi, että minä en halunnut jatkaa. Tunsin, että en saa niin paljon kuin tarvitsin. Tai ainakin se oli todella vaikeaa. En vain kertakaikkiaan tuntenut olevani minkäänlaisessa seurustelusuhteessa! Mielestäni ei ole seurustelua se, että puhutaan skypessä hyvä jos kerran viikossa ja viestitellään mesellä tylsän tavallisia "miten menee? -No vähän väsyttää" -keskusteluja. Kiinnostus yhteydenpidosta ja toisen asioista lopahti ja sillä oli seuraumuksensa. Suhteemme oli jatkuvaa ollako eikö olla -pohdiskelua ja mistään hyvistä hetkistä ei ollut tietoakaan (toisaalta taisi olla kyllä täysin oma vikani).

Lisäsähläystä syksyyn toi oma sekoiluni ulkopuolisen pojan kanssa, joka oli kiinnostunut minusta. Selvästikin hain lohtua ja läheisyyttä ihmisestä, jonka tiesin pitävän minusta. Vietin pojan kanssa mukavia hetkiä, tosin olin ihan kaverimielessä, vaikka asiat ja toiset asiat sitten johtivatkin suunnittelemattomiin tekoihin.. Loppujen lopuksi kerroin poikaystävälleni kaikesta tästä ja hänhän tietysti sai hermoromahduksen, ei ollut uskoa korviaan ja tahtoi jopa erota, tai ainakin paljon asioiden miettimisaikaa. Hän kai oli uskonut asioiden olevan kuitenkin tarpeeksi hyvin, ei siis niin huonosti ainakaan, että tekisin jotain typerää. (tiedän, se oli typerää! se siitä!) Hänen katumuksensa lähdöstä (jota aina välillä poti syksyn aikana) ja minun eroajatukseni vaihtuivat siis tosissaan päälaelleen. Nyt kaduin itse kaikkea tekemääni ja ajattelemaani, ja poikaystäväni puolestaan suunnitteli eroamista.

Vaihtoaikaa oli enää erittäin sekava-ajatuksinen viikko jäljellä. Poikaystäväni tultua Suomeen vietimme kuitenkin aikaa yhdessä tunnustellen ja testaillen tilannetta. Nyt voin onnekseni kertoa, että hän on antanut anteeksi minulle (ja tavallaan minä hänelle) ja olemme jälleen onnellisesti yhdessä! :) Olen itse varmempi tästä suhteesta kuin ikinä ja poikaystävänikin puhuu jo hiukan yhdessä asumisesta! :)

Vinkkinä vastaavia tilanteita ajatellen voisin antaa sen, että PUHUKAA asioista ja tunteista ja olkaa kiinnostuneita toisistanne edelleen! Soitteleminen/muuten viestittely ja toisen asioista perässä pysyminen on mielestäni yllättävän rankkaa ja aikaavievää! Vaatii jopa hiukan pyllylihaksia jaksaa istua skypessä/mesessä kuuntelemassa toisen juttuja, mutta tärkeää on muistaa antaa aikaa toiselle ja suhteelle. Eihän siitä muuten mitään tule! Uskoa täytyy tietysti löytyä molemmilta. Ja sanoisin, että vaikka sinusta tuntuu, ettet saa niin paljoa kuin annat, niin kannattaa muistaa se, että toinen elää ehkä elämänsä hienoimpia hetkiä (tietysti niiden sinun kanssa vietetyjen rinnalla ;)) ja ajatella sen mukaan teityllä tavalla epäitsekkäästi kertoen kuitenkin omatkin tunteensi.

Myös sellainen "harmaalla alueella" liikkuminen (viittaan nyt suhteen olemassa oloon, siis ollako vaiko eikö olla -tilanteeseen) on vaarallista, jos sen hetkinen tilanne on epäselvä molemmille ja varsinkin sitten, kun osapuolilla onkin aivan eri käsitykset tilanteesta. Jälleen puhuminen...

Hmm.. tästä en ole aiva varma, mutta tässä jossain vaiheessa olen ajatellut, että jos nyt poikaystäväni lähtisi pois tai itse lähtisin, niin olisi parempi laittaa reilusti tauolle/poikki. Jotenkin tuntuu sen säästävä omia voimia, hermoja ja aikaa. Toisaalta en ole aivan varma. Mutta sen tiedän, että pakko on molemmilla olla lujasti tahtoa jatkaa yhdessä ja tietoisuus riskeistä ja ennen kaikkea tietoisuus ja keinot ongelmien välttämisestä!

Kiitos ja aamen.

marika_

Välillä tuntuu että meillä menee hiukan samanlailla.. Mies kaipaa paljon enemmän omaa tilaa ja omaa aikaa, ja on jo nyt sanonut että kun tässä mahdollisesti ollaan muuttamassa samaan kaupunkiin, ettei silti halua olla yhdessä jokapäivä.

Toisinaan on napsahtaminen ja miehen jättäminen ollu tositosi lähellä, mutta toisaalta, vaikka minä en niin paljoa omaa aikaa kaipaisi, niin miksei mies sitä saisi vaatia? Eihän sen pidä kuitenkaan tarkoittaa, että kun seurustelemaan rupeaa, loppuu oma aika siihen. Nähdään nytkin kerran-pari viikossa ja kunhan muutan lähemmäs niin varmaan jokatoinen päivä vähintään.

Mies kuitenkin soittelee jokapäivä ja pitää mut muutenkin elämässään, tuntuu vaan että mä vaadin liikoja... mut välillä se vaan on ihan mielettömän vaikeeta ymmärtää, että jos kerta kummatkin istuu yksin kotona, niin miksei voisi olla yhdessä..

En kuitenkaan pidä tätä kuitenkaan oikeana syynä jättää miestä, onhan se periaatteessa vaan hyvä että silläkin on kunnolla oma elämä.
Sitä taas, jos mieheni olisi lähdössä esim. vaihtoon ja sanoisi ettei oikeastaan edes halua yrittää vaan lähtee vähän eroasenteella, pitäisin hyvänäkin syynä jättää mies.

Kaikesta selviää, kunhan molemmat sitä haluaa, myös tuosta 5kk erosta. Jos toinen ei kuitenkaan ole täysillä mukana, on koko yritys aika tuhoon tuomittu.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat