Mihin kaikki kaverit katosi? - Parisuhteet

Suhfeli

Mulla oli tosi vaikeeta ala-asteella, minua kiusattiin. Olin se läski friikki josta kukaan ei tykännyt. Yht'äkkiä kaikki muuttui ja minä sain kun sainkin kavereita. Meillä oli tiivis kuuden hengen porukka ja kaikki oli hyvin.

Yläaste. Sain paljon kavereita, pari uutta hyvää ystävää.
Vanhoista ala-aste kavereista se paras meni eri kouluun. Yhteyden pito lakkasi hänen suunnaltaan kahdeksannella luokalla, yritin itse pitää kiinni tästä ystävyyssuhteesta kiinni vuoden. Lopulta ei enään jaksanut pitää siitä kiinni, koska ei saanut vastakaikua. Oli niin paha olla ilman parasta kaveria. Olin tutustunut pariin hyvään tyyppiin tässä samalla ja kaikki oli taas hyvin.

Riparikavereistakaan kukana ei pidä minuun yhteyttä, ellen itse ota heihin yhteyttä..

Oli minulla yläasteella poikaystäväkin, mutta erosimme, koska en saanut suhteesta tarpeeksi tyydytystä henkisellä tasolla. Seurustelimme 1 ja puoli vuotta.Ei enään pystynyt olemaan kun ahdisti. Tavallaan "vaihdoin" hänet minua itseäni enemmän miellyttävään ihmiseen, samalla luokalla olevaan poikaan jonka olin tuntenut yli 2 vuotta. Kaveripiirikin vaihtui puoliksi samalla. Pyrin kuitenkin pitämään mahdollisimman paljon yhteyttä niihin vanhempiinkin ystäviin ja olemaan heidän kanssaan. He olivat minulle tärkeitä.

Yht'äkkiä myös tämä uusi kaveripiiri hajosi viime kesänä. Kaikilla oli niin paljon eri juttuja eri paikoissa. Elämää muualla. Olisivathan he silti voineet pitää meihin enemmän yhteyttä.

Niiden kaikkein vanhempien ala-asteelta tuntemani ystävät ja yläasteen aikana saamani ystävät lopettivat nyt lukion alussa yhteydenpidon minuun. Yritin pitää eihin yhteyttä ja yritän vieläkin. On vaan vaikeaa yrittää kun ei saa vastakaikua.

Harkoissa minulla on kavereita, mutta nyt sairauden takia joudun harrastuksessani pitämään taukoa. Tämä suututtaa ja masentaa. Miksi minä. Minulla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä muutenkin. (Ei vain näitä ystäväongelmia.)

Uuteen kouluun vaihto oli rankkaa. Paljon uusia ihmisiä, jotka jo tunsivat toisensa jotain kautta -> vaikeampi saada ystäviä. Luokallani on yksi ihminen jonka kanssa voin olla ja jutella. Hänkin aikoo vaihtaa luokkaa.

Minulla on vielä ihana poikaystäväni. On vaan paha olla ilman kavereita. Kenelle minä puhun jos tulee vaikka ongelmia parisuhteessa? Ei ole ketään kaveria tai ystävää kelle jutella jos on paha olla. Kaverit kyllä mielellään tulevat minun luokseni ongelmiensa kanssa, mutta minulle ei aikaa ja sympatiaa heru. Miksi on näin? Moni ihminen on sanonut minua ihanaksi ihmiseksi ja minulla on kuulemma ihanan avoin luonne. En paljastele ystävieni salaisuuksia ulkopuolisille ja olen rehellinen heille, puolustan heitä jos joku heitä loukkaa tai puhuu pahaa heistä. Yritän aina auttaa, jos jollain on ongelmia tai hätä.

Mikä minussa on vikana? Miksi minuun ei voi ottaa yhteyttä kun vaan jos on jokin ongelma? Mitä teen aina väärin? Miksi minut jätetään aina lopuksi yksin? Miksi minua kohdellaan näin?

Väsyttää ja olen taas ihan yksin.

Epäselvää. Kello on liian paljon järkevämpien lauseiden muodostamiseen.

Sivut

Kommentit (22)

np_

mulla on ollut vähän samallaista. muakin kiusattiin ala-aste 3 luokasta etenpäin kun muutettiin erikaupunkiin. yläasteella sain jotain kavereita mutta jossain vaiheessa alko tuntua että oon vaan varakaveri. ja ysin lopussa kaikki kaverit oli jotenkin etääntynyt. On niin inhottavaa kun oon niin yksinäinen vapaa ajalla varsinkin.. onneks on sentään poikaystävä ainakin on joku joka välittää musta oikeesti. ja yksi hyvä ystävä mutta sekin asuu kaukana nykyään.. Se on niin vaikeeta koittaa tutustua uusiin tyyppeihin varsinkin jos niillä on kaveriporukat jo valmiita. tulee aina sellanen ulkopuolinen fiilis enkä ees viitti koittaa tunkea siihen.. oon miettiny noita ihan samoja juttuja. Ei sussa oo kuitenkaan mitään vikaa vaikka tuntuuki siltä. Elämä vaan on niin epäreilu. Ois niin kivaa jos olis ystäviä

Essih

Kaveri ongelmia täälläkin...

Tuli taas huomattua, etten ymmärrä meidän naisten kohdalla sitä asiaa, että heti kun aletaan seurustelemaan ja löydetään ihana mies, kaikki alkaa pyöriä sen seurustelu kumppanin ympärillä ja kaverit heivataan heti tunkiolle.. :?
Jätkillä harvoin on tätä ongelmaa. Aina on aikaa kaljalle ja kavereille, oli tyttöystävää tai ei. Siinä mielessä he ovatkin reilumpia kavereita.
Itse myönnän että aluksi sorruin ihan samaan, kun oltiin vasta rakastuneita, mutta kyllä, kavereita en missään vaiheessa hyljännyt. Monesti tuli lähdettyä sinkku tyttöystävien kanssa bailaamaan ja tehtyä ihan vain tyttöjen kanssa kaikkea kivaa. :D oi niitä muistoja...
Noh... Nyt sitten itse olen vasta eronnut ja ainoa sinkku pitkä aikaisesta ystäväporukasta, niin on aika yksinäistä.. Niitä kavereita, joille minulla oli aina aikaa, joita kuuntelin ja tuin murheesta toiseen sekä hekin minua, ei näy mailla halmeilla. Ymmärrän heidän tilanteensa ja toisaalta en ymmärrä. En pyydä heitä laittamaan minua poikaystävän edelle joka ikinen päivä, mutta jos edes yhden kerran viikossa näkisi... Onkohan sekin liikaa vaadittu?

Lisäksi ongelmani on myös se että alottaessani toisen asteen opintoja, masennuin, enkä jaksanut muodostaa lähes yhtään uutta ystävyyssuhdetta. Koulussa ainoa tavoite oli selvitä päivästä ja päässä kotiin. Nyt olen sitten yrittänyt ystävystyä huonoin tuloksin. Tuntuu että kaikki pitävät minua hiljaisena, masentavana ja sisäänpäin käätyneenä. Vaikka yritän kuinka kovasti olla iloinen, pirteä ja oma entinen itseni.
Olisi niin kiva kun ihmiset kysyisivät lähtisinkö kahville, eikä niin päin että minä kysyn aina voisinko tulla myös mukaan... Tuntuu kun tunkisin väkisin seuraan :?

Tuntuu siltä että jäin nyt sitten yksin kotiin eronneena ja edelleen masentuneena, odottelemaan sitä, että ystävilläni liikenee minulle aikaa, eroavat tai tulee muita murheita seurustelukumppanin kanssa. Silloin seura kyllä kelpaa. Mutta niin kuin moni muukin on todennut, kuinka kauan sitä jaksaa odotella.

Jinda

mä laitoin tonne toiseen keskusteluun jo että etsin ystäviä.
oon todella yksinäinen.
muutin poikaystäväni kanssa tänne ja siitäkin on jo melkein vuosi aikaa ja mulla ei ole kavereita.pitäs kai liikkua jossain..koulu on onneks nyt alkamassa että katotaan sit..mutta kaipaisin niiiiiiin paljon sellasta naispuolista ihmistä kenen kans vois viettää aikaa,jutella,käydä jossain jne. entiset kaverit jäi kaikki entiseen kaupunkiin monen sadan kilometrin päähän. inhoon istua kämpällä yksin,varsinkin kun poikaystävällä on täällä sukulaisensa ja menoja.meillä on kaks koiraa jotka on aivan ihania ja rakkaita mutta kun ne ei vastaa :)
oon vähän sellanen taiteellinen ja sellanen..aika herkkä ja varovainen.mutta luotettava olen.ja sitten kun olen jonkun kanssa ystäväksi asti päässyt niin ollaankin oltu ystäviä vuosia.joillakin kun tuntuu kaverit vaihtuvan tiuhaan tahtiin..

Suhfeli

Lainaus:
Minulla on vain pintapuolisia kavereita, enimmäkseen biletys -ja shoppailuseuraa. Tuntuu että nykyään kukaan ei enää käy kavereiden luona kylässä kahvilla, lenkillä tai harrastuksissa.. tai sitten sitä on vaan kasvettu aikuisiksi. Lapsenahan sitä tehtiin vaikka mitä yhdessä kavereiden kanssa

Näin se kai menee.

Yezzi

Pennsylvania: Kyllä tuokin on aivan totta !
Omassa tilanteessani kun tosiaankin masennus todettiin kaverini katosivat samantien kun sanoin sen ääneen. He katosivat samantien enkä todellakaan "kerennyt" heille pahaa oloani valittelemaa.

Tiedän ja ymmärrän kuinka vaikea masentunutta ihmistä on auttaa mutta tarvitseeko ystävät jättää samantien kun tulee pienikin mutka matkaan ? Miksikään psykiatreiksi kavereista ei todellakaan ole mutta pientä tukea heiltäkin voi saada.

Essih

Tuon erittäin hyvä pointti. Viitaten siis edelliseen... ^

Menee vähän OT:n puolelle, mutta esimerkiksi oma masennukseni lähti ihan siitä liikkeelle että autoin poikaystävääni, joka oli erittäin masentunut ja näin lopulta masennuin itse.
Pahimmillaan joko seurustelu tai ystävä suhteesta tulee yhtä suurta oravanpyörää, missä sinä autat häntä ja masennut ja taas hän sinua ja masentuu jne.

Itse olen ajatellut asian niin (ihan oman masennukseni kohdalla kuin ystävieni) että ystävien tulisi tukea ja auttaa ja ennen kaikkea olla lähellä, läsnä ja ymmärtää...
Mutta vain siihen tiettyyn pisteeseen saakka. Enempää ei voi keneltäkään vaatia ja jos se ei riitä, ei voi mitään..
(Eli siis periaatteessa suvaitsen jos ystäväni eivät jaksa minua kuunnella aina joka hetki ja annan saman luvan myös itselleni ihan oman itseni takia.)

Moumou
Yezzi
snip

No just, kuulostaa kyllä ihan liian tutulta :?

Mulla suurin vaikeus ymmärtää on tossa että miten IHMEESSÄ sun kaverit jotka olet tuntenut monta vuotta, voivat täysin heilauttaa kättään sille että sulla OIKEASTI menee huonosti?!

Mun kaverit eivät tuntuneet tajuavan sitä että multa oikeasti repesi melkein koko elämä alta ja sun kaverit eivät piitanneet siitä että viiltelit ittees??

MITEN IHMEESSÄ kaverit voi kohauttaa olkapäitään tuollaisille asioille?!

Pistää vituttamaan tuollainen. Tähänkään päivään mennessä en ole selitystä tai anteeksipyyntöä omilta kavereiltani saanut, koko kaveruustouhu on minun osaltani niin tulehtuneella tolalla etten varmaan koskaan osaa ottaa niitä enää oikeina ystävinä vaan vain lähinnä esiliinoina baarissa...kuulostaa todella tylyltä ja rumalta mutta miten minä voin ottaa lähelle ja ystäviksi ihmiset jotka pettivät luottamukseni monen vuoden kaveeraamisen jälkeen?

Yezzi

tiedän todellakin miltä tuo tuntuu !
Minun "kaverini" ottavat yhteyttä ainoastaan silloin kun tarvitsevat jotakin.
Oli se sitten juttuseuraa , heillä on tylsää (ei muuta tekemistä) , minä en edes kelpaa biletys seuraksi.
Arvaa vain millaista oli järjestää omia synttäri pippaloita kun 1 jos toinenkin laittoi vain viestiä että onnea en pääse tulemaan. Noh synttäreilläni olikin sitten 1 naispuoleinen "tuttu/kaverini" jota näen harvoin ja loput öö.. 4 vierasta olivatkin sitten enemmän poikaystäväni kavereita että ketutti :cry:

Olisi niin kiva tehdä nykyisin kun olen pahimmasta masennuksestani jo selvinnyt kavereiden kanssa kaikkea kivaa bilettää , olla , katsella vaikka leffoja tms. mutta kun kukaan ei oikein pidä yhteyttä. Se olen minä joka kyselee kuulumisia ja pyytää kahville jne. Harvemmin vain kukaan tulee :(

1 hyvä kaveri minulla sentään on mutta koulunsa takia häntä ei näe kuin muutaman kuukauden välin vähän aikaa.

Pahimman masennukseni aikaan viiltelin ja kerroin tästä silloisille ystävilleni ja ajattelin että he haluaisivat vihdoinkin kuunnella minua ja ehkä jopa auttaa/hakea apua minulle kun en itse siihen kyennyt. Mutta he vain totesivat että "ai jaa sä teet noin mitä sitten ?" ja aina jos yritin keskustella ongelmistani nämä 2 kaveria vain vaihtoivat puheenaihetta tai heidän piti juuri lähteä jonnekkin. se oli syvältä.

En taas tiedä mitä tällä tekstillä yritin kertoa mutta siinä nyt on pätkä elämääni ... Kirjoittaja et ole yksin asiasi kanssa !

Moumou
Essih
Kaveri ongelmia täälläkin...

Tuli taas huomattua, etten ymmärrä meidän naisten kohdalla sitä asiaa, että heti kun aletaan seurustelemaan ja löydetään ihana mies, kaikki alkaa pyöriä sen seurustelu kumppanin ympärillä ja kaverit heivataan heti tunkiolle.. :?

Mun kaveri tekee ton aina. Mies vaihtui sillä ennemmin kuin sukat ja aina se teki saman. Nyt se on kohta vuoden seurustellut ja koko touhu alkaa olla ihan naurettavaa, se ei oikeasti tiedä mistään muusta ku siitä sen poikkiksesta. Mä en ymmärrä miten yhä noinkin pitkän ajan jälkeen ne jaksaa vain hinkata toisiaan 4 seinän sisällä.

Ite en 3v kestäneen ainoan vakavan suhteeni aikana hylännyt kavereita. Lähdin kyllä niiden kanssa baariin ja muuallekin jos ne sitä pyysi eikä meidän suhde siihen kaatunut.

Oon huomannut et tuun miljoona kertaa paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa, ne on vain niin paljon reilumpia eivätkä puukota selkään joka helvetin asiasta.

Just tässä viimeaikoin oon tutustunu mieheen mesen välityksellä ja just eilen juteltii tästä mun kaveri-ilmiöstä ja se sano et kyl se ainakin haluaa kavereiden kans olla vaikka seurustelis, mut se ei tarkota sitä et olis heti lähdössä pettämään tai jotain.

Siis pakkohan sitä on omaa elämää olla, en ymmärrä miten tuo mun kaveri voi olla tyytyväinen elämäänsä kun ei se edes oikein tee mitään koskaan....oottaa vain viikonloppua et sais kiehnuttaa poikkiksen kanssa.

Pennsylvania

Jotkut tässä ketjussa ovat kertoneet, kuinka ihmiset, joitten pitäisi olla tukena, eivät sitä olekkaan, kun apua tarvitsisi.

Oletteko miettineet, että esim. just masennuksesta kärsivän auttaminen on ihan perkeleen vaikeaa ja raskasta? Jokaisella on itselläänkin jotain ongelmia, on tosi itsekästä väittää, että nuo ovat vaan niitä pumpulissaeläjiä, ei niillä ole omia ongelmia. Kaikilla on ongelmia, vaikkei sitten olisikaan masennusdiagnoosia tai likaista eroa poikaystävästä. Tottakai on tärkeää olla ystävän tukena ja apuna niin paljon kuin mahdollista, mutta jossain vaiheessa loppuu ihmiseltä auttamisyrityksiinkin suunnatut voimavarat, kun ystävyys ottaa enemmän kuin antaa. Ilman mitään psykologin tutkintoa on aika hankalaa oikeasti auttaa mielenterveysongelmaista, ja pelkkä yhteydenpitokin on tosi raskasta, jos toinen on vain täynnä sitä masennusta ja masentaa siinä samalla itsenkin.

Tämä siis millään tapaa kenenkään ongelmia väheksymättä, mutta älkää tekään oikeasti viitsikö.

Tigre

Mulla oli yläasteella kolme ystävää. Nyt on enää yksi, ja hänkin asuu eri paikkakunnalla. Kavereita on muutama, mutta heitä jos pyytää johonkin kahville yms, aina on jotakin muuta tekemistä. En oikeasti jaksa enää vaivautua pyytämäänkään heitä mihinkään, koska tiedän, että he eivät kuitenkaan pääse/halua tulla.

Minuakin on sanottu mukavaksi ihmiseksi, mutta miksi sitten kukaan ei halua olla ystävä? Ja omastakin mielestäni olen kyllä ihan normaali, seurallinen nuori nainen. :)

Essih

Äh, paloi kyllä hermot tähän seura elämään tänä viikonloppuna...

Varatut kaverit nyhjäsivät kotona poikaystäviensä kanssa.
Toiset kaverit taas unohtivat ilmoittaa minulle ja soittelivat kesken iltaa että "Ollaan muuten täällä porukalla, uskomaton meno, muistettiin juuri että unohettiin kutsua sinut mukaan!"

Hienoa...
Mikäköhän tässä on kun aina minut unohdetaan... :(

Moumou
Suhfeli

Samanlainen fiilis tällä hetkellä.
Miksi kelpaa ystävälle vain silloin kun HÄNELLÄ on jokin HUONOSTI.

Siksi koska ne ei vain yksinkertaisesti tajua. Yezzi minulla kans noi "kaverit" otti hirveästi etäisyyttä eivätkä pitäneet yhteyttä silloin kun olin lähes pohjalla. Elämäni oli oikeasti silloin niin hajalla että ajattelin että jos oikeasti viiltäisin ranteeni auki, kauanko menisi että joku oikeasti tajuaisi ja vaivautuisi etsimään minua asunnoltani, enkä tätä yhtään liioittele.

Olen sanonut tämän kerran toiselle kavereistani kun meillä oli hieman riitaa, en oikein saanut asiaan mitään kommenttia. Niin sairaalta ja typerältä kuin se kuulostaakin niin NE EI VAIN TAJUA SITÄ.

Vuosi vaikeimpien aikojen jälkeen, masennukseni muuttui apatiaksi ja aggressioksi. Jälleen kerran kaverit ei ymmärtäneet. Ne arvosteli mun ryyppäämistä eivätkä jaksaneet katsoa mun kiukuttelua, luulivat vissiin että haluan vain olla vaikea.

Nykyään kun olen taas normaali ja iloinen itseni, ne pitää peräti yhteyttä mutta vieläkään tuota oikea ystävyyttä ei oikein ole havaittavissa. Bilettämään lähdetään vain silloin kun ei muuta tekemistä tunnu olevan, on todella suoranainen ihme jos saan lauantaiksi Halloween pippalot pystyyn noiden kahden kanssa.

Monesti olen ollut lähellä katkaista välit noihin kahteen mutta tässä 3 vuoden aikana olen oikeastaan ruvennut miettimään että miten voin vaatia ymmärrystä ja tukea ihmisiltä joiden korvantaustat ovat vielä täysin märät? Molemmat eläneet koko elämänsä pumpulissa, eivät päivääkään edes asuneet omillaan, puhumattakaan siitä että niiden perheessä olis koskaan ollut mitään tai että yksikään vakava poikaystävä olis niitä jättänyt.

Ehkä sitten kun niille käy samoin, saan vihdoin olla sanomassa että selviä yksin, munkin oli pakko. Mutta toisaalta taas olen itse siinä suhteessa vahvempi että luultavasti kans olisin sitten tukena, toisin kuin mitä mulle oltiin.

Toisaalta en voi vaatia niiltä mitään kun ei ne oikeasti voi tietää, MUTTA olisi silti kiva jos edes toinen niistä ottais kerran olkapäästä kiinni ja sanois "Musta on todella kiva että sä selvisit siitä kaikesta, anteeksi kun en osannut auttaa".

Muttakun ei niin ei. Sitten monet ihmettelee miksi mua on niin vaikea lähestyä ja miksi mä pudotan niin helposti esim. ex poikaystävät pois mun elämästä. Viimeisin exäni, joka haluaa olla kaveri vaikka itse petti, on erittäin hyvä esimerkki siitä, miten en jaksa pitää ympärilläni ihmistä joka ajattelee vain itseään. En halua enää välittää ihmisistä, jotka raahavat mua vain mukanaan syvemmälle lokaan omilla "ongelmillaan".

Suhfeli

Lainaus:
Enemmän kuitenkin uumoilen ettei ne sitä tajua kuin vasta sitten kun poikkis jättää tai jotain muuta sattuu. Harmi vain että siinä vaiheessa minä saatan olla jo jossain hyvin hyvin kaukana. En yksinkertaisesti saa enää muodostettua aidosti välittävää suhdetta niihin ihmisiin. Olo on liian loukattu ja väheksytty kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Samanlainen fiilis tällä hetkellä.

Miksi kelpaa ystävälle vain silloin kun HÄNELLÄ on jokin HUONOSTI.

Suhfeli

Minua ei kiusattu enään yläasteella. Olin aika suosittu.

Tunnen nykyään jääväni joka puolella ulkopuoliseksi. Sinäänsä se ei minun nykyisellä luokallani haittaa. Niiden ihmisten kanssa ei varmana muussakaan ympäristössä vain klikkaisi. Joidenkin ihmisten kanssa tulee toimeen, mutta niiden puuttuminen ei haittaisi elämääsi tippaakaan.

Minulla on nyt ollut usein harkkoja ja iltalukiota minkä vuoksi viikolla minulla ei ole vapaa-aikaa. Viikonloppuisin kyllä, mutta kukaan kaveri ei vaan tunnu ottavan yhteyttä eikä vastaavan minun yhteydenottoyrityksiin. Koulu vie minulta paljon aikaa, mutta yritän silti pitää yhteyttä kavereihin mahdollisimman paljon.
Ja jos kaverini siis yhdessä lähtevät johonkin he eivät edes vaivaudu soittamaan ja kysymään, haluaisinko/pääsisinkö minäkin mukaan.

Olen vaan niin kyllästynyt olemaan yksin kun olen koulussa yksin kahdeksasta kahdeksan. Vapaa-ajalla olen poikaystäväni kanssa, mutta hän ei ikinä jaksa tehdä mitään, kuten kaverini.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat