Sitoutumiskammo - Parisuhteet

Rahel

Mä oon onnistunu hankkimaan samanlaisen tässä parin viime vuoden aikana... Pingon useimpia miehiä karkuun ennen kuin pääsevät lähellekkään. Ajatus parisuhteesta tai esmes perheen perustamisesta ahdistaa ihan hemmetisti. Tuntuu, etten vain kykene päästämään ketään emotionaalisesti niin lähelle. Yksin on turvallisempaa. Oon rationalisoinut tän niin, et jos kerran yksin on hyvä olla ja parisuhdeajatukset ahdistaa, niin silloin on parempi olla yksin. Ja kyllä sitä seksiseuraa löytyy samoin ajattelevista ihmisistä. Mä luulen, että tällainen ajattelutapa ja sitoutumiskammo ovat yleisempiä kuin luullaankaan.

Kommentit (14)

Mariel

kaneli, miksi sä koet että pitäisi olla loppuelämä yhdessä? tulevaisuudesta ei voi koskaan tietää, eli tavallaan voi sitoutua vain hetkeen.. se että jossain hetkessä mies on tuntunut tosi oikeelta ei tarkota, etteikö myöhemmin saisi tuntua muulta.

Pirpana

Täällä kans sitoutumiskammoinen. Tai en välttämättä, tarvitsen vain tyypin joka on yhtä lailla "arka" kuin minä. Kuitenkin välillä sitä omaa kultaa kaipaa.. luulen että sitoutumiskammoista ymmärtää vain toinen sitoutumiskammoinen. Sellainen joka ei painosta mistään suunnasta vaan on joskus jopa teillä tietymättömillä tai josta ei kuulu pariin päivään yhtikäs mitään, se olis minun juttu!

Pennsylvania

Mimpulle:

Se, että jääkö asioita kokematta eläessä ainoastaan parisuhteessa, riippuu ihan kokonaan itsestä. Jos antaa elämänsä rajoittua pelkkään parisuhdenysväämiseen kotona telkkarin ääressä, niin varmasti jää. Jos taas muistat pitää huolta myös ihan OMASTA elämästäsi ja muista ihmissuhteistasi (kaverit, perhe jne), tuskin mitään muuta voi jäädä kokematta, kuin ne irtosuhteet. Just lapinreissu kaverin kanssa tms, kaikkea ei tarvitse tehdä poikaystävän kanssa. Siinä sivussa kun vielä huolehtii, että kasvaa ihan omaksi, itsenäiseksi ihmiseksensä, eikä pelkästään ihmisparin toiseksi puolikkaaksi, ei tarvitse huolehtia siitäkään, että jos sitten joskus tulisikin ero, niin mites sitten pärjääkään.

Mirttellille:

Mä olen ollut vajaan vuoden nyt parisuhteessa järjettömän tunnevammaisen irtosuhdejoukkion jälkeen. Olin varma, etten ole kykenevä elämään suhteessa, ja alitajuisesti ja tietoisestikin säädin vain sellaisten miesten kanssa, jotka tiesin myös olevan "mahdottomia", tunnevammaisia ja haluttomia sitoutumiseen (pahimmillaan varattuja miehiä). Jälleen kerran olin romuttanut itseäni vähän lisää jossain ihan hullussa suhteessa, jonka raunioilla kärvistellessäni tapasin toisen miehen, joka oli läsnä ja ymmärsi mua ja tykkäsi minusta ilman mitään vaatimuksia. Hän ei vaatinut mua puhumaan tunteista tai tekemään mitään sopimuksia, hän vain jollain uskomattomalla kärsivällisyydellään sai mut kaipaamaan seuraansa jotenkin ihan järjettömästi aina vaan enemmän. Ja vaikka välillä kokeilinkin rajojani kovastikin ja aiheutin näin molemminpuolista mielipahaa, lopulta vakiinnuimme melkein huomaamatta. Tarvitsen yhä paljon tilaa ja omaa aikaa, omia kavereita ja omia menoja, ja mies suo ne minulle aivan automaattisesti. Riennoiltani palaan kotiin rakastavaan syliin ja olen tässä tilanteessa onnellisempi kuin ikinä. Eli tiivistettynä se, miten pääsin yli sitoutumiskammosta, oli oikean miehen löytyminen.

kaneli

Siinähän se aihe jo tulikin. Olen havainnut itsessäni tällaisen jännän piirteen viime aikoina. Oon sinkkuillu kohta vuoden ajan ja sitäkin ennen seurustellu vaan pari kertaa - oon siis 20-vuotias. Tuntuu, että vakava parisuhde on mullekäsitteenä kaukainen kuin Andromedan galaksi - en tiedä, haluanko alkaa seurustella, jos sitten pitäisikin sitoutua siihen yhteen ihmiseen loppuiäksi. Ajatus seurustelusta ylipäänsäkin tuntuu jotenkin tavattoman tylsältä ja puisevalta, vaikka oman(kaan) kokemuksen mukaan se ei sitä ole. Pelkään ehkä alitajuisesti, että kadun sitten myöhemmin sitä, etten ehtinyt olla "villi ja vapaa" ja tutustua erilaisiin miehiin ja kokeilla kaikkea (vain sinkkuvaiheessa) mahdollista. Ristiriitaiseksi tämän ajattelumallin tekee se, etten kuitenkaan hanki tällaisia kokemuksia, koska pelkään niiden johtavan seurusteluun juuri sitoutumiskammoni takia. Pelkään myös saavani vastaosapuolen pettymään, kun en itse haluakaan mitään vakavampaa suhdetta. Onkohan tämä joku ohimenevä vaihe? Kahdenkympin kriisi? Onkos teillä mitään sanottavaa aiheesta?

paperikirahvi

Minulla tilanne taas on päinvastainen. Olen vihdoin ja viimein onnellisessa seurustelusuhteessa nyt 19-vuotiaana ja tuntuu, että tämän ihmisen kanssa olisin valmis elämään koko ikäni. :) Tätä ennen minulla oli juuri noita "säätöjä", joiden takia minulle tuli todella surkea ja hyväksi käytetty olo. Joillekin yhdenillanjutut sopivat ja toisille eivät. Minä kuulun jälkimmäiseen kastiin, mutta eräs ystäväni hankkii panoseuraa baarista harva se viikonloppu. Se vain sattuu sopimaan hänen tyyliinsä. :D
Minusta yhdenillanjuttu on ok, jos kumpikin osapuoli tekee selväksi, ettei siitä seuraa mitään. Pelisäännöt pitää olla selvät, ettei kumpikaan loukkaannu. Kerrot vaan avoimesti sitoutumiskammostasi seuraa etsiessäsi. Kyllä sellaisia miehiä taatusti riittää, jotka ovat valmiita seikkailuun. Minä tietäisin ainakin näin nopeasti laskettuna kymmenisen kappaletta tuollaisia uroksia omasta tuttavapiiristäni... :lol: Vielä parikymppisinä suurin osa miehistä on melkoisen viriilejä ja ehkä monet heistä jopa sitoutumiskammoisia. :wink:

Vigoureuse

Ei ole mikään kiire etsiä vierelleen ketään loppuelämäkseen. Itse aloitin seurustelun mieheni kanssa kun olin 16-vuotias. Nyt, 4 vuotta myöhemmin, suoraan sanottuna harmittaa etten ole saanut kokea mitä on olla "villi ja vapaa"... Tunne joka sinua vaivaa ei ole sitoutumiskammo vaan elämänhalu:)

Amalia

Mikä ongelma tossa nyt on? Jos et halua parisuhdetta, niin et hanki sellasta. Tuskin kukaan yhdenillanjuttu pettyy pahasti, vaikka lopuksi toivottelisitkin mukavaa elämän jatkoa.

Veikkaisin, että toi on ohimenevä fiilis, koska oot vielä noin älyttömän nuori. Ei kannata ottaa stressiä, ehtiihän sitä vakiintua sitten vanhempanakin [u]jos[/u] siltä tuntuu :).

mimppu

Mul on vähän tonnepäin oleva ongelma, eli siis seurustellu jostain 13-vuotiaasta asti oikeestaan koko ajan, silleen et ku yhdest oon eronnu ni jostain on jo löytyny uus, kaikki on kyl ollu melko pitkii juttui et en oo mitenkään kauheel vauhdil niit kierrättäny mut kuitenki. Oon sit alkanu miettii et pitäis varmaan joskus olla yksin ihan vaan et tietäis millast se on ja vois sitä sekoilla mitä ikinä tahtoo tai olla sekoilemat, pääasia et tietää et on joskus ollu mahdollisuus. Mut nyt oon taas samas tilantees ku jo monta kertaa ennenki, eli oon eronnu ihan vähän aikaa sit ja oon jo ihan lääpälläni yhteen tyyppiin (ja se aika varmast muhun) enkä millään haluis päästää sitä menemään. Mietin vaan et jos taas alotan suhteen heti edellisen jälkeen et onkse kauheen paha? Erost oon jo päässy ihan yli ku siin suhtees meni niin pitkään huonost et ei se tosiaan tullu minään yllätyksenä ja sitä pohdittiin niin pitkään. Mitä te ootte mieltä, jääks jotain tärkeet kokemat jos ei koskaan oo yksin? Ja tarkotan siis kaikkee mahdollist, en pelkästään mitään yhden illan juttui tms.

seinäruusu
mimppu
Mitä te ootte mieltä, jääks jotain tärkeet kokemat jos ei koskaan oo yksin? Ja tarkotan siis kaikkee mahdollist, en pelkästään mitään yhden illan juttui tms.

En usko että mitään tärkeää jää kokematta, jos et välttämättä halua yhden illan juttuja kokea... Paitsi yksi juttu: jos on aina seurustellut ja eron tullessa löytänyt helposti uuden, voi olla ettei osaakaan olla yksin jos joskus tulee ero eikä uutta löydykään heti.
Ei se seurustelu välttämättä rajoita elämää muuten kuin seksikokemusten puolella ja maailmassa on vaikka mitä muutakin. Voihan sitä lähteä vaikka kaverin kanssa reissuun tai yksin Lappiin vaeltamaan vaikka olisikin poikaystävä. :)

Mirtelli

Mäkin onnistun karttaan kaikki mahdolliset lähentymisyritykset, mutten etsi myöskään yhden yön juttuja. Tavallaan haluaisin päästää lähellle, mutten kuitenkaan "uskalla"(?). Jotenkin tuntuu, etten pysty vastaanottamaan tai antamaan rakkautta kenellekkään.

d&c

Itse olen tajunnut vasta seurustelusuhteen päätettyäni, että mussa piileekin taas vähän sitoutumiskammoa – tarttunutta sellaista. Seurustelin jonkin aikaa sellaisen jätkän kanssa, joka oli itsekin sitoutumiskammoinen. Siksi suhteemme päättyikin, hän halusi olla yksin.
Nyt olen taas löytänyt ihanan jätkän, jolla on SAMA ONGELMA ! Nuori, idioottiminä ei halua päästää irti tuosta tyypistä. Ehkä juuri sinkkuilutouhu kiinnostaa tuossa tyypissä. No, nyt olen avuton, enkä tiedä, mitä tehdä.

Minusta on kaikilla se käsitys, että olen « vakava » ja vaativa ihminen. Toisin sanoen : « Ole varma tunteistasi tai pysy erossasi. » Oletan kaikkien jätkien ajattelevan näin – siltä vähän näyttää.:( Toisaalta en mäkään kaipaisi nyt mitään vakavaa. Itselleni on vain vähän vaikeaa myöntää, että haluaisin «vain hengailla ».

Jätkä on sanonut,e ttei osaa olla kuin sinkkuna – olla ja mennä, miten haluaa. Tuleekohan musta heti kahliva fiilis ? Pitäisikö selittää suoraan, etten haluaisi mitään « ylivakavaa » ? Tai kysyä, olisiko mulla mahdollisuuksia, jos se haluaisi seurustella ? Voisiko kysyä suoraan, onko mussa jotain vikaa ? Tai pitääkö se musta muutenkin kuin kaverina ? Se, kuinka paljon haluan totuuden kuulla, onkin eri juttu. Asia vaivaa vieläkin, vaikka tuo seurustelujuttu selvisi, koska tuntuu, että asia jäi TAAS puolitiehen – vakavuuden suhteen.

Kaikenmaailman pikasuhteita jätkällä on takana, sinkkuilua oikein kunnolla. Heh, miten iskeä sitoutumiskammoinen ? Siinäpä se. Pitäisi ehdottaa jotain hauskaa. :D

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat