Miehet ja seurustelu eivät enää kiinnosta - Parisuhteet

goyaz

Tuntuu usein, että en ole valmis vielä aikuisten maailmaan ja olisin vielä lapsen tasolla. Sitä on erittäin vaikea selittää, mutta kun on tottunut olemaan se kiltti ja viaton pikkutyttö, niin miessuhteet eivät oikein sovi samaan lauseeseen. Minua suunnattomasti alkaa ahdistamaan, jos jokin mies kehuu minua tai yrittää iskeä. En näe enkä koe itseäni naisena vaan ennemminkin pikkusiskomaisena, ihan kivana tyyppinä. Välillä alkaa tuntumaan, etten edes omista persoonaa tai elämää.

Kaikki siskoni ovat olleet varattuja monta vuotta eikä heillä ole koskaan ollut ongelmia miesten kanssa. Yksi on naimisissa ja äiti, kaksi muuta asuvat omakotitaloissaan onnellisina miestensä kanssa. Minusta se on täysin utopistinen ajatus, että minulla olisi samanlainen tilanne parin vuoden päästä. Enhän minä edes osaa puhua miesten kanssa enkä koskaan ole osannut.

En osaa taaskaan selittää paremmin, mutta ehkä myöhemmin laitan lisää tekstiä. :shock:

Sivut

Kommentit (16)

Hensa

Kauheasti tekisi mieli ottaa kantaa tähän aiheeseen, mutta kahden kirjoitusyritys kerran jälkeen täytyy todeta, etten saa asioita ilmaistua mitenkään järkevästi.

Haluaisin kai vaan sanoa, että seurustelukumppanin pitäisi olla paras ystäväsi. Lyhyesti ja ytimekkäästi :)

Enkä tarkoita tietenkään sitä, että muita ystäviä ei saisi olla tai ei tarvitse. Höpön pöpön niille, jotka niin kuvittelivat :twisted:

goyaz
Rahel

Jotenkin oon vaan alkanut ajatella, että miks ihmeessä? Miks mun tarvis muka aktiivisesti etsiä jotain suhdetta, pari- tai seksi- sellaista? Ihanko vaan siks, kun onnellista, seksipartneritonta elämää viettävää sinkkua on yhteiskunnan hankala lokeroida? Halipula iskee aina välillä, mutta muuten mulla on ihan hyvä olla. Miks ihmeessä pakottaisin itteni johonkin suhteeseen ihan vaan muodon vuoksi?

Siinäpä tuo ongelman ydin juuri on. Olen täysin sekaisin näiden käyttäytymis/seurustelunormien kanssa. En pidä ajatuksesta, että tanssisin pienessä topissa ja minihameessa ilta toisensa jälkeen, jotta kiinnittäisin mahdollisimman monen miehen huomion. En todellakaan näe itseäni pelinaisena tai "yhyy, minulla ei ole miestä, en ansaitse onnea" -ihmisenä.

Toisaalta en sitten taas luota itseeni sisäisesti. Olen kiltti, en polta tai juo, en valehtele, riitele, huuda tai petä. Mielestäni olen perusnätti, jolloin ulkonäköni ei olisi suurin este puolison löytymiselle. En yksinkertaisesti ymmärrä tätä ulkoisilla arvoilla mässäilyä, haluaisin kelvata tällaisena kuin olen enkä hakea yleistä hyväksyntää kuvagallerioiden kautta.

Pyörittelen silmiäni ja istun hiljaa ystävieni seurassa, kun he alkavat puhua aikaisemmista suhteistaan ja myös nykyisistä. Ehkä parisuhteen kaipuu johtuu todellakin lievästä sosiaalisesta painostuksesta; kaikki ovat muuttamassa tai ovat muuttaneet yhteen miestensä kanssa kun minä taidan olla ainoa, joka muuttaa syksyllä yksin asumaan.

Vielä viime vuonna kuulin vahingossa, kun äitini jutteli puhelimessa siskonsa kanssa minusta ja samanikäisestä serkustani. He juttelivat serkkuni poikaystävästä ja täti kysyi onko minulla ketään. Äiti vastasi: "ei meidän tytöllä ole poikaystävää, kun hän on vielä niin lapsi." Olin vielä ihan lapsi täysi-ikäisenä? Suututti mielettömästi. Ihan kuin tällainen asia tekisi minusta lapsen eikä sillä olisi mitään merkitystä, että käyttäydyn kuin enkeli ja osaan pitää huolen omista asioista enkä sekoile. Enkö olisi ollut silloin enää lapsi, jos olisi ollut mies ja ryyppäisin joka viikonloppu? Tekisikö tuollainen minusta aikuisemman?

Pelottavaa tässä tekstissäni on, että seurustelen, mutta ei tunnu siltä.

Miffy

Hienoa Rahel :) Ihan oikeesti. Totta tosiaan, että täällä on vallalla joku ihme normi, että onnellinen ei voi olla ellei elä niinkuin suurin osa.

Rahel

Mulla on alkanut olla samansuuntaisia ajatuksia. Oon yrittänyt deittailla ja olla aktiivinen miesrintamalla, "vapaa", mutta aina tulee vaan sellanen ihmeellinen sisäinen lukko päälle. En halua, että mies edes koskee muhun. Miespuoliset kaverit on asia erikseen, niitten kanssa osaan olla rento, enkä pingota.

Jotenkin oon vaan alkanut ajatella, että miks ihmeessä? Miks mun tarvis muka aktiivisesti etsiä jotain suhdetta, pari- tai seksi- sellaista? Ihanko vaan siks, kun onnellista, seksipartneritonta elämää viettävää sinkkua on yhteiskunnan hankala lokeroida? Halipula iskee aina välillä, mutta muuten mulla on ihan hyvä olla. Miks ihmeessä pakottaisin itteni johonkin suhteeseen ihan vaan muodon vuoksi?

Miffy

Tuo on ihan normaalia!

Mulla tosin on yksi ystävä (22-vuotias), joka jotenkin kokee tosi vaikeaksi seurustelun ja on tästä todella ahdistunut, ja onkin jo (sillä on muitakin ahdistusjuttuja) hakeutunut psykiatrille.

goyaz

Tässä asiassa on juuri se kieroutunut puoli; päiväkirjani on täynnä merkintöjä, kuinka en halua olla yksin ja haluan olla jonkun sylissä, pelkkää sydänsurua ja romantiikan kaipuuta, päivästä toiseen. Haluan rakastaa ja olla rakastunut. Ehkä todellisuus ei kuitenkaan ole samanlaista vaaleanpunaista unelmaa kuin pään sisällä.

goyaz

Haluaisin kertoa tarinani lyhyesti ja ytimekkäästi.

Olen 19-vuotias tyttö, ensisuudelmani sain viime vuonna ja samalla sain puolivahingossa myös ensimmäisen poikaystäväni. Tämä suhde on kohta vuoden vanha, mutta minua vaivaa mieletön epävarmuus ja luulisin, että suhde vetää viimeisiään.

Jostakin syystä minun ympärilleni on muodostunut ystäväpiiri, jossa sinkkuus on jotenkin paha asia ja maailma romahtaa, jos ei ole miestä. He ovat siis suhteilleet enemmän tai vähemmän yläasteen jälkeen; osalla on takana monen vuoden parisuhde ja toiset taas vaihtavat kumppania muutaman kuukauden välein.

Itseni ja miesten välillä on aina ollut jonkinlainen suojamuuri. Minulle miehet ovat toiselta planeetalta eikä minulla olekaan muita miespuolisia ystäviä kuin poikaystäväni ja ennen häntä ei ketään. En ole kovinkaan ujo, mutta jostain syystä en halua/pysty olemaan tekemisissä miesten kanssa.

Seurustelusuhteeni on normaali, mitään pettämistä ym. ei ole esiintynyt, mutta silti minua ahdistaa, koska luonteeltani olen herkkä. En edes tiedä millainen on terve ja hyvä suhde, kun en ole aiemmin seurustellut. Olen viettänyt monia unettomia öitä, jos suhteeseen on tullut ongelmia ja kertaan pääni sisällä, mitä sanoin tai tein väärin. Haluaisin olla sinkku taas siksi, että voisin olla yksin turvassa, en siksi, että voisin tapailla muita miehiä. En ole koskaan ymmärtänyt tätä iskemiskulttuuria. Minua ei kiinnosta baareissa muut miehet enkä läähätä ylipäätänsäkään esim. julkkismiesten perään.

Vaikka olenkin vielä näin nuori, en voisi kuvitella, että jonakin päivänä menisin naimisiin tai perustaisin perheen. Joillekin se on yksi asia muiden joukossa elämisen kirjossa, mutta minulle se on haaveilua. Itsetuntoni ei vain usko siihen, että joku jaksaisi minua ikuisesti. Olen tottunut ajatukseen, että olen vain tällainen yksinäinen tyttö, joka seuraa vierestä, kun muiden elämässä tapahtuu. Ihan kuin minut olisi kirottu tähän olotilaan.

Mietin, että jos tämä ensimmäinen suhde hajoaa, niin milloin tulee taas uusi suhde? Viiden vuoden päästä? En tiedä miten viehättävä olen muiden silmissä, mutta en ole ainakaan huomannut, että olisin erityisen suosittu. Yksi peloistani on, että joudunkin juuri odottamaan monta vuotta, että edes yksi mies kiinnostuu minusta.

Nyt haluaisin viettää aikaani ystävieni kanssa, mutta heille parisuhde on miljoona kertaa tärkeämpi ja "parempi" asia. Inhottavaa olla kolmas pyörä aina kun menee ulos, koska mies on aina pakko raahata mukaan. Vaikka seurustelenkin, tunnen oloni sinkuksi ja sen myötä kaipaa vapaita ystäviä ympärilleni. Harmi vain, ettei heitä enää ole. Ja jos he olisivatkin, he vain etsisivät uutta miestä, käyttäisivät minua seurankorvikkeena ja puhuisivat 24/7 kuinka elämä on kurjaa.

En edes tiedä mitä haen tällä tekstilläni takaa, mutta oli vain pakko avautua.. :roll:

Lumi~

Jos et tarkan harkinnan jälkeen enää välitä seurustella miehesi kanssa on parempi tehdä jutusta loppu... Mielestäni onkin parempi olla ennemmin yksin kuin suhteessa josta ei saa haluamaansa... on myös hyvä olla yksin jonkun aikaa eron jälkeen ja alkaa sitten aivan uudella kiinnostuksella katsella uusia miehiä... Jos et heti eron jälkeen löydä uutta miestä niin mitä sitten? Elämässä on paljon muutakin sisältöä kuin kumppani.. Ja sitten joskus kun löydät ihanan kumppanin jonka kanssa haluat olla, opit arvostamaan parisuhdetta ihan uudella tavalla.. Ainakin toivoisin näin...
Ja mitä kavereihin tulee, voithan aina yrittää laajentaa ystäväpiiriäsi.. Etai uusia ystäviä harrastusten/koulun/työn tai minka tahansa sosiaalisen ympäristön piiristä..

Lania
goyaz

Itsetuntoni ei vain usko siihen, että joku jaksaisi minua ikuisesti.

---

Mietin, että jos tämä ensimmäinen suhde hajoaa, niin milloin tulee taas uusi suhde? Viiden vuoden päästä?

Tohon ekaan, noin mäkin ajattelen. Mutta toisaalta taas ajattelen sen ihan käänteisesti, että niin kauan kun ei tuu vastaan jotain sellasta, niin mitä sitä sitten turhaan odotteleen. Tai siis tokihan jollain tavalla odotan ja kattelen koko ajan, mutta sillain ihan tosissani en epätoivosesti hae.

Ja niin, mäki 22 enkä oo mitään vuosikausia koskaan seurustellutkaan. Välillä aina ajattelen että VOI EI johan tässä vaiheessa pitäis olla naimisissa ja lapsia, ja mä en ees seurustele. Mutta siihenki tulee "toisaalta", koska toisaalta ihan sama juttu kun ton ekan asian kanssa, jos se on tullakseen niin sitten tulee, ilman että ite laitan jotain aikarajaa tai ripustaudun johonkin vaan sen takia ettei vierähtäis liian pitkää aikaa ennen seuraavaa suhdetta.

En mäkään oikein tiedä mikä tässä oli pointtina, varmaan jotain että vihdoinkin oon saanu päähäni päntättyä ettei se seurustelu ja parisuhde kuitenkaan mikään itseisarvo oo, että sen takia pitäis muuta elämää stressata tai vaan siinä parisuhteen ettimisessä/puuttumisessa kieriskellä. Ihan kivaa näinkin.

Murehtija

Ite seurustelin exän kanssa 3v...Tavattiin kun olin 16. Nyt täytän 21 ja puoltoista vuotta on mennyt hujahtaen ryypätessä ja sekoillessa. Olen luullut että etsin vain uutta suhdetta mutta etsinkö sittenkään? Eilenkin ois ollut mahdollisuus saada yritys uuteen suhteeseen mutta kännykkä lepää vieläkin vaan tossa pöydällä, ei yhtään kiinnosta ottaa toiseen yhteyttä. Ei vaan kiinnosta. Kaipaan rakkautta ja läheisyyttä, ehkä hieman seksiäkin vaikka mulla on siitä pahat traumat. Haluis vaan tuntea jonkun niin hyvin ja läheisesti kuin mitä exän tunssi mutta toisaalta haluan olla täysin riippumaton, tunteeton ja kylmä. Kun joku tulee lähelle, mä juoksen karkuun. Eilen ihan yllätyin kun en ollut edes muistanut miltä suuteleminen tuntuu. En osaa enää jäädä aloilleni, en asettaa tunteitani taas rikottaviksi.

satakieli

goyaz: mikä sitten mielestäsi on niin kamalaa siinä ettet olisikaan vielä aikuinen? Tosiasia nimittäin on, että tuossa iässä ollaan vasta itsenäisen elämän kynnyksellä, monet asuvat vielä kotona ja miettivät mitä lähtisivät elämällään tekemään. Vaikka sinun tuttavapiiriisi onkin osunut paljon seurustelevia niin keskimäärin alle parikymppisistä vähemmistö on seurustellut vakavasti, ja vaikka olisikin, niin suhde päättyy helposti kun jompikumpi osapuoli lähtee opiskelemaan tai työelämään. Oman näppituntuman mukaan suuri osa miespuolisista ei ylipäätään edes ole kovin kiinnostunut seurusteluasioista tuossa vaiheessa (tarkoitan siis että tytöt kyllä kiinnostavat mutta vakavaan suhteeseen ei ole niin kiire eikä seurustelemiseen muutenkaan ole samanlaista sosiaalista painetta kuin tytöillä).

Jos nykyinen suhteesi ei tunnu hyvältä niin en näe mitään syytä jatkaa sitä. Se ei ole rehellistä kumpaakaan osapuolta kohtaan. Ehdottaisin, että unohtaisit miehet ja seurusteluasiat vähäksi aikaa koska sinulla ei ihan totta ole mikään kiire, sinkkumiehet eivät häviä maailmasta kun täytät 20. Keskity rakentamaan omaa elämääsi ja tulevaisuuttasi, ja yritä tutustua miessukupuoleen ihan ystävinä harrastusten ja opiskelujen kautta. Itse en vielä lukiossakaan tullut toimeen poikien kanssa vaan he tuntuivat tosiaan olevan kuin "toiselta planeetalta". Vasta yliopistossa huomasin suureksi ällistyksekseni että kaksilahkeistenkin kanssa voi keskustella järkevistä asioista :) Nykyään minulla on monia miespuolisia kavereita ja aviomies joka on myös ehdottomasti paras ystäväni :)

piiperoinen

Olenko ainut joka ei yksinkertaisesti kaipaa miestä/poikaystävää? Tykkään flirttailla ja käydä treffeillä, mutta en halua mitään sen enempää. Nytkin olisi edessä pienet selittelyt parille tyypille kenen kanssa olen lähtenyt kahville, mutta en ole kiinnostunut muusta kuin ystävyydestä. Suurin osa kavereistani on miehiä ja miesten seurassa olo tuntuu luontevalta. Kahville olen lähtenyt jos mies on vaikuttanut mielenkiintoiselle tyypille ja tehnyt itse aloitteen asian suhteen.

Olen kyllä kokeillut seurustelua pariin kertaan, mutta nämä on olleet aika katastrofeja. Ahdistun jotenkin kamalasti, olen niin tottunut elämään ja asumaan yksin. Lisäksi muutun suhteessa epävarmemmaksi mitä normaalisti olen. Nautin tällä hetkellä suunnattomasti elämästäni..opiskelen ja käyn töissä, perhe sekä ystävät pitää huolen sosiaalisesta elämästä. En kaipaa ketään kenen viereen käpertyä päivän päätteeksi enkä kaipaa seksiäkään. En siis harrasta mitään yhdenillanjuttuja tai panosäätöjäkään. Oikeastaan en ole koskaan saanut orgasmia miehen kanssa, sen sijaan itseni kanssa saan sen helposti. Tuntuu niin helpolle kun ei tarvitse syödä pillereitä, pelätä raskauksia tai tauteja.

Ehkä tämä on vaan joku välivaihe elämässä, mutta onko mielestänne täysin mahdoton ajatus että jotkut ihmiset ovat onnellisempia sinkkuna ? Onko outoa ettei kaipaa ketään tai mitään?

Siirsin tämän muualta, kun oli kuulema jo keskustelu aiheesta. Tuntuu vaan että täälläkin suurin osa haluaisi seurustella mutta ei vaan ole löytänyt oikeaa tai ei uskalla lähestyä miehiä tms mutta mun tilanne on siis aikas erilainen :/

Trinity
piiperoinen
Olenko ainut joka ei yksinkertaisesti kaipaa miestä/poikaystävää?

Olen kyllä kokeillut seurustelua pariin kertaan, mutta nämä on olleet aika katastrofeja. Ahdistun jotenkin kamalasti, olen niin tottunut elämään ja asumaan yksin.

Ehkä tämä on vaan joku välivaihe elämässä, mutta onko mielestänne täysin mahdoton ajatus että jotkut ihmiset ovat onnellisempia sinkkuna ? Onko outoa ettei kaipaa ketään tai mitään?

Löydän itsestäni samoja piirteitä. Viihdyn paremmin sinkkuna ja sen muistaa aina alkaessaan seurustelemaan. Ensimmäin kuukausi onnistuu, mutta sen jälkeen tulee tuo mainitsemasi ahdistus kuvaan. Olen myös tottunut asumaan ja olemaan yksin. En usko että seurustelu on vaan miun juttu, ainakaan tällä hetkellä. Katsotaan tilanne uudestaan kymmenen vuoden päästä.

Miksei voisi olla onnellisempi sinkkuna? Tottakai voi. Usein vain seurustelevat on sitä mieltä ettei voisi olla.. :roll:

Nex

mä uskon että teillä, ja mulla, joilla ei kiinnosta seurustelu / miehet on vain se ongelmana että se "oikea" ei ole tullut vain vastaan! näin minä uskon...

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat