Rasittavaa ja masentavaa - Parisuhteet

JustMe83

Mulla on aika hankala ongelma. Oon ollut aina aika ujo enkä tykkää puhua omista asioistani kenenkään kanssa. Oon liian kriittinen itseäni ja muita kohtaan, ja jos teen jotain väärin niin asia vaivaa viikkoja jälkeenpäin. Pahinta on kuitenkin se, jos joku nauraa minulle esim. silloin, kun käyttäydyn hänen mielestään oudolla tavalla tai teen jonkin virheen.
Tänään kävi taas silleen, kun ajoin kaupungilla ja poikkis oli kyydissä. En tykkää kaupunkiajosta varsinkaan jos autoja on paljon liikenteessä. Tajusin poikkiksen puheista, että voin vaihtaa kaistaa eikä takaa tule ketään, mutta sitten kurvasinkin viereisellä kaistalla olevan auton eteen ja sieltä tuli tööttiä korville. Kamalinta tässä oli se, että poikkis alkaa aina nauramaan kun mä töppään liikenteessä tms. Mulla on sitten itkussa pitelemistä. Muuten hän on mukava ja ihana tyyppi, mutta mun mokille ja erilaisille tavoille nauraminen pistää aina itkettämään. En myöskään pysty itkemään muiden nähden, joten tilanne on aika hankala.
Joskus iltaisin kaikki ne tilanteet tulevat taas mieleen ja unen saanti on vaikeaa. En tiedä yhtään mitä voisin tehdä. En halua neuvoja tyyliin "puhu poikakaverisi kanssa asiasta", koska en pysty siihen. Minulla ei ole ketään ystäviäkään joille puhua mistään. Parasta kaveriakaan minulla ei ole koskaan ollut. :( Poikakaverin löytäminen ja hänen luokseen muuttaminen oli parasta mitä mulle on ikinä tapahtunut, mutta itkuherkkyyteni meinaa pilata kaiken. :cry:
Tätä kirjoittaessakin meinasi tulla itku. Mitä tehdä? Onko muilla vastaavia kokemuksia?

Sivut

Kommentit (18)

kersa

Itselläni on joskus samanlaista, etenkin poikaystävän seurassa, ei niinkään muuten. Parhaiten noihin tilanteisiin auttaa se, että yksinkertaisesti osaa vain itsekin nauraa itselleen. Tai ajattelee, että vaikka itse tilanteessa nolottaisi ja tuntuisi vaikka kuinka kamalalta, tuskinpa se toinen niitä tilanteita muistaa, ja jos muistaa, niin eipä sitä pahalla tarkoita. :wink:

Kerrot myös olevasi liian kriittinen itsesi suhteen. Tämä on asia, jonka voit vain sinä itse muuttaa. Toinen ihminen voi ehkä hieman rohkaista sua ajattelemaan toisin, mutta itse olet se ainoa ihminen joka loppupeleissä saa jotain kunnolla aikaan. Vaikka kuinka tylsältä kuulostaa, itsestä se lähtee.

Lainaus:
En halua neuvoja tyyliin "puhu poikakaverisi kanssa asiasta", koska en pysty siihen.

Tiedän että tämä kuulostaa varmaankin typerältä, mutta keksitkö itse parempaa keinoa? Jos et pysty puhumaan tällaisista asioista hänen kanssaan, niin kenen sitten? Jos et kenenkään, niin kuinka voit oppia ajattelemaan toisin? Usko pois, kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että kunnon avautuminen auttaa. Vaikka se tuntuisi kuinka vaikealta. :roll:

JustMe83

Totta, kaikki niin totta. :( On vaan niin pirun vaikeaa muuttua kun on 23 vuoden aikana "jalostunut" tällaiseksi, koulukiusaamisen ja vanhempien takia. Koulussa minua kiusattiin syystä, jota en vieläkään tiedä. Kotona vanhemmat suuttuivat pikkuasioista ja mursivat täysin mun itseluottamuksen. Sen takaisinsaaminen onkin todella vaikeaa, ellei mahdotonta. :cry: Kotona ei myöskään koskaan puhuttu tunteista eikä mistään muustakaan. Kavereitakaan ei ollut joille olisi voinut puhua, siksi minusta tuli tällainen epätoivoinen tapaus. Häpeän itseäni koko ajan, kaikki mitä teen hävettää jos näkemässä on muita ihmisiä. :oops:
Kaikki vaan tuntuu niin toivottomalta... :(

kersa

Ymmärrän sua niin... Tiedän miltä moinen tuntuu, etenkin koulukiusaaminen. :? Ja todellakin tiedän miten vaikeaa on yrittää muuttaa oma ajatusmaailma ja käyttäytymismallit noinkin vaikeiden asioiden, kuten tunteiden ja ajatusten jakamisen suhteen. Tiedän että se vaatii ihan uskomattoman paljon.

Jos asiat ei luonnistu poikaystävän kanssa, oletko ikinä harkinnut ammattiapua? Ja ei, tällaisen ehdottaminen ei tarkoita että jossain olisi todella vikaa, mutta monesti ihan ammattinaan apua tarjoavalle avautuminen helpottaa ihan uskomattoman paljon. Eikä silloinkaan sen rajan ylittäminen ole helppoa.

Lainaus:
Häpeän itseäni koko ajan, kaikki mitä teen hävettää jos näkemässä on muita ihmisiä. Embarassed

Myös tämä on tuttua. Yritin auttaa kolme vuotta taaksepäin samojen asioiden parissa kamppailevaa ystävääni, ja vasta nyt hänen elämänsä on kääntymässä parempaan suuntaan. Hänellä oli rankkojen itsetunto-ongelmien lisäksi pelkoja, että joutui keskeyttämään koulunkäynnin sairastuttuaan masennukseen.

Nämä on tosi ikäviä asioita. :( Ei se ulkopuolisen "yritä nyt, eiks toi muka oo ihan helppoa" -kommentit ei paljoa auta, eihän yhdelle helppo ja yksinkertainen asia ole sitä muille, jos on kasvanut erilaisessa ympäristössä.

JustMe83

Työkkäri laittoi mut psykologin puheille, kun minua ei kiinnostanut mikään koulunkäynti enkä löytänyt itseä kiinnostavaa ammattialaa. Olin jo päässyt vaivoin yli joistakin ahdistuksistani, mutta psykologi (joka olisi itse tarvinnut hoitoa... :shock: ) sai kaikki ne tunteet taas pintaan ja meinasi iskeä pahemmanlaatuinen masennus.

En pysty puhumaan kenellekään, koska jos puhun hankalista asioista, minua alkaa itkettämään, ja jos itken muiden nähden, minulle tulee sellainen tunne etten enää koskaan pysty tapaamaan kyseistä henkilöä silmästä silmään. Siksi en halua edes yrittää puhumista poikakaverin kanssa, jos se johtaa siihen että en pysty enää olemaan hänen lähellään häpeämättä silmiä päästäni.

Toisaalta taas, tämä itkuherkkyyteni on usein aiheuttanut väärinkäsityksiä. Kerrankin työharjoittelupaikassani vieraillut kuraattori haastatteli kaikkia ja alkoi kertomaan kaikenlaisista ongelmista jne. ja minua alkoi itkettämään syyttä suotta. Kuraattori tästä sitten päätteli, että vanhemmillani on alkoholiongelma (?) ja ties mitä muuta, ja melkein väkipakolla raahasi minut jonkun psykologin luo. Vaivoin sain kerrottua kuraattorille, että taisipa olla väärinkäsitys ja rimpuiltua irti hänen otteestaan. :shock: Kädet tärisi tuon jälkeen jonkin aikaa.

Ai niin, sen unohdin mainita, etten osaa edes suuttua kunnolla. Joskus olisi niin mukava sanoa poikakaverille päin naamaa, että nyt loppu tuo nauraminen ja pelleily, mutta mutta... Jos raivostun, suutun kunnolla ja raivoan noin puoli minuuttia, sen jälkeen tulee aina itku. Eli vastaan sanominenkin on mahdotonta, kun sen jälkeen itkettää jne. :?

kersa

Ymmärrät varmasti itsekin, että tuosta on päästävä yli. Et pysty ikinä täysipainoiseen ja avoimeen ihmissuhteeseen, jos annat tuon jatkua. Joskus vaan täytyy päästää irti ja antaa sen itkun tulla. Varmasti itsestäsikin tuntuisi pahalta, jos poikaystäväsi tai kuka tahansa läheisesi olisi seurassasi muuri ympärillään. Tiedän, todella TIEDÄN että se on todella vaikeaa iskostaa päähän, että avautumalla saisit asioisisi tukea. Ja vaikka kuinka itkisit sitä kertoessasi. Monesti se itkeminen toisen seurassa vain helpottaa ja vapauttaa. Et vain tiedä sitä koska pelkäät sitä niin paljon, otat siitä turhaa stressiä ja sulkeudut.

Minkälaiset välit teillä on poikaystäväsi kanssa? Puhuuko hän asioistaan sinulle? Onko hän ikinä kysynyt mikset kerro hänelle asioita?

zaza

Huono itsetunto. Kuulostaa inhottavalle ja olen sika kun sanon näin, mutta useimmiten se, että toisten reaktiot sun tekemiseen vaikuttaa noin paljon sinuun, johtunee huonosta itsetunnosta.

Alina

Kuten jo sanoitkin, ettet halua kommentteja joissa sinua kehotetaan puhumaan poikaystävällesi.

MUTTA.. Kirjoitustesi perusteella poikaystäväsi on sinulle hyvin tärkeä ihminen ja vähiten tällä hetkellä haluaisit menettää hänet. Sen takia kannattaa olla mahdollisimman rehellinen hänelle. Luultavasti poikaystäväsi ei edes tajua loukanneen sinua. Itsellesi tulisi vain paljon parempi olo jos saisitte keskusteltua.
Mulla ei ole ( valitettavasti ) ollut koskaan mitään estoja itkeä julkisesti, mutta uskon, että jos saisitte puhuttua, niin voisit jopa ehkä saada senkin muurin sorrettua. Voimia!

JustMe83

Lainaus:
Huono itsetunto. Kuulostaa inhottavalle ja olen sika kun sanon näin, mutta useimmiten se, että toisten reaktiot sun tekemiseen vaikuttaa noin paljon sinuun, johtunee huonosta itsetunnosta.

Itsetunto? Mikä se on? Mistäköhän sellaisen tähän hätään saisi? :?

Poikkis kyllä puhuu minulle joistain asioista, mutta ei juurikaan omasta menneisyydestään, joka sekin on ollut aika kurja. Hän kyllä pystyy itkemään minun seurassani, minulla on niin pahat lukot etten pysty. Hän tosin pystyy itkunsa seasta puhumaankin, minä en siihen kykene, en saa sanaakaan sanottua jos itkettää vähänkin.

Stressaannun tosi herkästi, pienimmätkin asiat aiheuttaa kauhean stressin. Yleensä stressaan vielä kauan asioiden selviämisen jälkeenkin, en jotenkin tajua että asia on jo selvinnyt, vaan jatkan murehtimista ja miettimistä. Kumma juttu sekin. :?

Disturbance

Kuten zaza sanoikin: Itsetunnon puute on ongelma tassa.

Voi olla ehka parempikin, ettet turhia rupea "avautumaan" poikaystavalles, meinaan sita ettet ala purkamaan liikaa tunteitas sille, silla saatat vahingossa purkaa vahan liikaa, ja vaaralla tavalla.

Ma tiedan omasta ensikaden kokemuksesta, millaista on olla masentunut, itsetunnoton, ja viela parisuhteessa. Ei hyva! Sen ma oon oppinut kantapaan kautta, ettei negatiivisia, onnettomia ja masentuneita tunteita kannata jakaa poikaystavan kanssa lainkaan. Vaikka sulla olis kuinka ihana kulta, se ei kuitenkaan ole ammattiauttaja, ja voit vahingossa aiheuttaa sille tosi pahaa mielta, ja jos ei muuta niin paljon murhetta jos ladot paljon ajatuksia sen harteille. Miehet on just sellasia etta ne reagoi tuntien - ellei paivien - paasta, eli jos kerran sanot sille vaikka etta "hei kuule, ma en yhtaan tykkaa siita etta sa naurat mulle kun ma mokailen autotiella", voi sun miehes ottaa asian vaaralla tavalla, mutta "reagoi" vasta paivan tai parin paasta -ja alkaa sillon vasta puhua asiasta, kun ite jo luulet etta "huh, sainpas jotain pois rinnan paalta".

Ma olen tosi huono neuvomaan tassa, vaikka oonkin jo oman masennukseni voittanut. Yhden jutun osaan heti nain paastani heittaa: Jatka aktiivisesti itses laittamista tilanteisiin, joissa susta normaalisti tuntuu pelottavalta tai muuten epamukavalta. Laita ittes tilanteeseen jossa ikavaa palautetta muodossa tai toisessa voi tulla, ja sitten opettelet kohauttamaan asialle harteitas, ja huokaiset helpotuksesta etta selvisitpas hengissa siitakin, ja sitten kaytat pari tovia siihen, etta vaan kellit siina onnellisessa tunteessa etta hei, ei sattunutkaan mitaan kuolemanvakavaa! Onnistuisko tollanen? Eli joka kerta kun "jotain sattuu", ongelman mentya ohi keskityt siihen helpotuksen tunteeseen etta paasit ongelmasta eroon, ja keskityt siihen kunnolla kunnes paha olo on ohi, ja sitten mietit mielessas miten voit ens kerralla kohdata ongelman paremmin. Milta kuulostaa?

Koska sulle pitaa saada pieni "taistelusuunnitelma", jolla saadaan sut "taisteluvalmiuteen". Ulos kuoresta, ja ottamaan maailmaa enemman ja enemman vastaan hitunen kerrallaan.
Jos ma olisin Suomessa, mielellani tapaisin sut ja koittaisin neuvoa. Mutta ollessani taalla toisella puolella palloa (ajattele, makin olin joskus todella todella ujo ja masentunut, ja kappas, nyt asustelen ihan itsekseni maailman toisella puolella, koska selvitin ongelmani!), toivottavasti mun kirjoituksista on tarpeeksi apua.

Eli laitahan lisaa juttua tanne, ja mina ja muut neuvotaan pienia askeleita parhaan kykymme mukaan...!

JustMe83

Disturbance, kiitti kirjotuksestasi. :) Mäkin olen tollaisia miettinyt, sen takia en ole poikakaverille kertonut juuri mitään, kun olen huono selittämään asioita ja hän saattaisi tajuta kaiken väärin ja masentua siitä.

Joistakin peloistani pääsin hänen avullaan eroon. Ennen pelkäsin miehiä ja poikia (lapsuuden lievä trauma), pelkäsin matkustaa yksin jne. mutta tämä heppu osasi houkutella ja suostutella niin, että läksin sitten yksin häntä tapaamaan satojen kilometrien päähän. :shock: Oli elämäni paras ratkaisu. Inhosin myös puhelimella soittamista ja puhelimeen vastaamista, sydän kyllä hyppää kurkkuun vieläkin kun puhelin soi, mutta pystyn soittamaan ja kertomaan puhelimessa asiani paremmin kuin ennen. Toivottavasti tämä ihmemies vielä saa nämä loputkin traumat katoamaan. :) Jos ei sitten aiheuta uusia. :?

Disturbance

Heh, mulla on kanssa ongelmia puhelimessa puhumisen kanssa :D Mutta sen oon huomannut etta eipa ongelmasta paase muuten kuin altistamalla sille ittensa, eli puhumalla ja puhumalla viela lisaa puhelimessa. Nykyaan on jo helpompaa. Ja voitko kuvitella, mulle tuli tommonen "kauhee trauma" vissiin siita, etta pienena ujona tyttona soitin joskus Joulupukin Kuumalle Linjalle, ja vahingossa soitin vaaraan numeroon, ja siitakos meisasi itku tulla... Nyt saa nauraa, tan tarkotus on saada itse kunkin tajuumaan, ettei tommoset tilanteet mikaan maailmanloppu ole... Vaikka ma vielakin kamppailen telefooniujouden kanssa... ;)

Ja hei, yks juttu viela - kun sa huomaat olevas tosi ujossa tai muuten negatiivisessa tilassa, rupea keskeyttamaan niita ajatuksia ja tunteita tarkotuksellisesti. Koska sun tunteet tulee suoraan sun ajatuksista, rupea ajattelemaan yhtakkia jotain muuta... Autoa ajaessa keskustaa kohti rupea vaikka laulamaan radion mukaan, tai ajattelemaan jotain mika saa sut tosi onnelliseksi... Ja joka ikinen kerta kun rupeaa paniikki iskemaan, keskeyta ajatukset HETI, ajattele jotain positiivisempaa, heti, ihan mita tahansa kunhan se keskeyttaa sun ujot ajatukset ja saa edes hetkeksi keskittymaan johonkin miellyttavaan. Hetki on ainoa jonka sa just sillon tarttet saadaksesi olos just sillon paremmaksi! ja mita enemman sa saat ittes ulos siita "kaavasta" ajatella ujosti, sita enemman sa totut jo valmiiksi ajattelemaan mukavia ajatuksia. Toimii, usko pois, ma harjotan tata joka paiva ajattelemalla kiitollisia ajatuksia mun elaman iloisien asioiden suhteen (vahan edistyneempi askel, sillon kun tuntuu etta elama on jumissa mutta peruspositiivisuus on viela tallella).

JustMe83

Mulle puhelinkammo tuli siitä, kun pienenä jouduin vastaamaan puhelimeen jos iskä ei ollut kotona, ja sieltä soitti aina joku möreä-ääninen ukko, jonka puheesta en sitten saanut juurikaan selvää. :?

Olisi mukava alkaa vaikka meseilemään jonkun vastaavanlaisia kokeneen/kokevan kanssa. Laittakaa yv:tä jos kiinnostaa.

Ripsiväri

Hui, kuulostaa tutulta... minulla oli nuorempana samanlainen ongelma joka välillä vieläkin nousee pintaan... Selvisin siitä aika kummallisella tavalla :D vietettyäni ala ja ylä asteen syvässä ujoudessa ja arkuudessa maustettuna säännöllisellä itseruoskinnalla, tein mullistavan päätöksen: aloin nauraa itselleni :lol:
kun tavalliseen tapaani olisin nolostunut ja itkenyt toheloidessani, käänsin tilanteen päässäni itsepintaisesti posiviiviseksi ja aloin nauraa itse omalle typeryydelleni itkemisen sijaan 8)
Ei toimi kaikilla mutta mulla toimi. ja toimii edelleen :D

kultasiipi

[quote author="JustMe83"]Olin jo päässyt vaivoin yli joistakin ahdistuksistani, mutta psykologi (joka olisi itse tarvinnut hoitoa... :shock: ) sai kaikki ne tunteet taas pintaan ja meinasi iskeä pahemmanlaatuinen masennus.

voi olla,että psykologi käytti väärää tekniikkaa,mutta hän yritti varmasti vain saada sut tietoiseksi omista ajatuksistasi,jotta voisit käsitellä niitä ja ajan kanssa päästä niistä eroon tai ainakin oppia elämään niiden kanssa.psykologin tehtävä ei ole poistaa ahdistustasi vaan antaa sulle keinoja joiden avulla voit itse tehdä sen.en sano että sun pitäis mennä uudestaan vastaanotolle,mutta voisit itse miettiä ahdistustasi,ottaa se tarkastelun kohteeksi ja huomata että se on oikeestaan ihan turhaa.yritä kans etsiä hyvät puolet itsestäsi,nyt etsit ympäristöstä vihjeitä,jotka vahvistavat huonoa itsetuntoa.tarkoitan vaan,että yritä aktiivisesti muuttaa ajatusmallejasi...noniin,tää on vaan mun mielipide,toivotan sulle voimia! :D

Suhfeli

Lainaus:
Huono itsetunto. Kuulostaa inhottavalle ja olen sika kun sanon näin, mutta useimmiten se, että toisten reaktiot sun tekemiseen vaikuttaa noin paljon sinuun, johtunee huonosta itsetunnosta.

No shit Sherlock.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat