Rakkausriippuvaisuus - Parisuhteet

örmelö

Lapsena koetut jutut todellakin voivat vaivata myöhempänä. Minun vanhemmat eivät ole eronneet, mutta ovat aina mollanneet minua (veljeni on tehnyt sitä sun tätä, ja minä en MITÄÄN) en ole ikinä heidän mielestään ollut missään hyvä, tai ainakin aina parempi voisi olla, saada parempia arvosanoja yms yms. He eivät ole koskaan tukeneet minua missään suuressa asiassa ja ovat vain aina "hylkineet" .. Nyt mieheni kanssa huomaan, että pelkään hirveästi yksinäisyyttä ja tarvitsen koko ajan kannustusta ja tukea. Olen onneksi osannut hänelle suht koht hyvin kertoa, että mistä kaikki johtuu ja hän toivottavasti sen ymmärtää!! :) Ja itse onneksi tiedän, mitä täytyy kehittää ja missä yrittää, niin ehkä tästä selviän :)

Sivut

Kommentit (18)

gollum

Emilie, musta on tosi hyvä että sä tiedostat että ei oo normaalia. Ja upeeta että intti on tulossa, sillä se varmasti auttaa tohon ongelmaan. Tietty inttiaika on varmasti varsinkin alussa vaikea, mutta se voi kyllä tässä tapauksessa pelastaa teidän suhteen. Saatte väkisin sitä etäisyyttä, mikä ilmiselvästi on nyt välttämätöntä. Syyllistäminen siitä miksei oo vastannu puhelimeen/viesteihin on tosi tukahduttavaa, sitä ei kukaan pidemmän päälle jaksa. Sitten kun menee inttiin, niin musta sun tärkein tehtävä ois yrittää olla soittelematta, ja oottaa kun kultas soittaa sulle, koska se ei siletä pysty aina vastaamaan, ja saat vaan pahan olon molemmille jos huomaa puhelinta katsoessaan että 11puhelua 3 viestiä tullut...

Voimia sulle!!! Se on vaikeeta aluksi, mutta upeaa että oot huomannut riippuvuutes ja haluat tehdä sille jotain! :)

SunLion
Sasuska
Olen äskettäin lukenut ketjussa aiemmin mainostetun Hellstenin Virtahepo olohuoneessa. Siinä läheisriippuvuus on kuvattu sairaudeksi tai sairaudenkaltaiseksi tilaksi, johon ihminen sairastuu, kun elää jonkun voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä osaa tätä ilmiötä käsitellä, vaan muokkaa sen osaksi itseään. Englanniksi co-dependency. Olen aina ajatellut, että läheisriippuvuus on riippuvuutta toisista ihmisistä, mutta se onkin (ainakin itse ymmärsin Hellstenistä näin) läheisensä riippuvuuden muokkaamista osaksi itseään.
Ahaa, siis mäkin oon aina luullut et läheisriippuvaisuus on riippuvaisuutta toisista..

mä en nyt tarkalleen tiedä mitä tämä rakkausriippuvaisuus on, mutta kuulostaa tutulle. Toisaalta jos käsitän termin yhtä väärin kun läheisriippuvaisuuden oon käsittänyt, menee ehkä mettään. Tai ehkä rakkausriippuvaisuus on just se mitä oon luullut läheisriippuvaisuudeksi.

mulla on erittäin huonot välit mun isän kanssa ja hän on aina ollut aika kylmä ja etäinen. Hän välittää, muttei osaa osoittaa sitä. Hänen huoli näkyy raivona ja arvosteluna yms. Hän ei osaa tukea, vaan mollaa ratkasuja. Nykysin puhumme vaan pakolliset...
Lisäksi tähän on vaikuttanut varmasti myös melkein 11 vuotta kestänyt koulukiusaus..ja tietynlainen juurettomuus joka syntyi ulkomaille muuttaessa, siellä asuessa ja sieltä takaisin muuttaessa juuri teini-iässä.

Itse en ole kuvitellut mitään puolisoja itselleni kuten disturbance enkä tiedä onko tuo kovin yleinen piirre? Tosin oon aina unelmoinut että mulla olis mies joka jumalois mua....tähän on myös vaikuttanut vanhempieni huono suhde.
Tuttua on takertuminen, huomionkipeys (etenkin miehiltä, mutta myös naispuolisilta ystäviltä), hyväksynnän hakeminen jne....en voisi elää sinkkuna...tarvitsen jonkun vierelleni välittämään.

Emilie

Kamppailen saman ongelmat parissa ja tämä on alkanut äityä melko sairaaksi, varsinkin nyt kun loma käynnistyi ja voimme kullan kanssa nähdä toisiamme niin paljon kun haluamme. Hyvä homma monet sanoisivat, mutta itse olen alkanut huomata, että ei ehkä sittenkään niin hyvä. Olen täysin riippuvainen rakkaastani. Soittelen hänelle monia kertoja päivässä, vaikka minulla ei olisi mitään asiaa ja näemme erittäin tiuhaan, olemme ehkä noin päivän erossa, jos olemme. Sitten soitan taas hänelle ja tulen hänen luokseen tai hän minun.

Tarvitsen huomiota rakkaaltani, tuntuu että tukehdun jos hän ei soita minulle tai ilmaise että kaipaa minua. Tänäänkin hän on noin 200 kilometrin päässä mökkeilemässä ja lupasi soittaa. Olen koko ajan kulkenut puhelin kourassa, lähetellyt viestejä ja istun nytkin odottamassa hänen puheluaan itku kurkussa. Jos hän soittaa luultavasti räjähdän miksei hän ole vastannut puhelimeen ja olen huolesta sekaisin jne. Ehkä liiallista välittämistä aikuisesta ihmisestä?

En itse keksi syitä tähän. Olen tutkinut läheisriippuvaisuuden määritelmiä ja jotkin asiat pätevät pelottavan hyvin. En tykkää olla näin riippuvainen jostain toisesta ja olen sen vasta viime aikoina ymmärtänyt, että näin ei voi jatkua. Kultani on menossa viikon päästä inttiin ja siitä tulee rankkaa myös minulle tämän ongelmani takia. En tiedä mikä helpottaisi oloani, tuntuu jotenkin kamalalta vaikka eihän tämä suurelta jutulta kuulosta. En tiedä miten saisin ajatukseni muiden asioiden pariin. Välillä yritän pitää päiviä etten soita tai ainakin yritän ottaa etäisyyttä, mutta yleensä homma päätyy siihen että rakas noutaa minut kello kaksi yöllä kotiinsa. En tahtoisi jatkaa näin, mikä avuksi?
(pahoittelen sekavaa ulkoasua, kun kirjoitin tätä olin melko väsynyt ja turhautunut)

tata
Emilie
Kultani on menossa viikon päästä inttiin ja siitä tulee rankkaa myös minulle tämän ongelmani takia.

Kannattaa tulla Mies armeijassa -ketjuun :) Sieltä saat juttuseuraa ihmisistä jotka on samassa tilanteessa, eli kulta on intissä. Ite oon inttileski viel puol vuotta... :? :roll: Ja tukea kans sillon kun tuntuu vaikeelta ymmärtää puolustusvoimia (tätä on meillä siellä kirjottelevilla aikas paljon :roll: ) tai kestää inttiä. Sieltä saa voimia jaksaa inttiosuuden paremmin :) Jaksamista sulle! :)

Disturbance

Oon kirjoittanut aiheesta aikasemminkin jossain toisessa aiheessa, mutta aattelin alottaa uuden, koska taa juttu on mulle niin tarkea.

Haen tassa lahinna teidan kokemuksia, ja neuvoja asiaan, en niinkaan kommentointia...

Ongelman nimi on siis rakkausriippuvaisuus, tai voinee sita kai laheisriippuvaisuudeksikin kutsua.

Tilanne lahti liikkelle siita, etta vanhempani erosivat kun olin 9-vuotias. Olin siihen asti ollut isan tytto, mutta seuraavan parin vuoden aikana isan kanssa ei sitten ollutkaan kunnon yhteyksia, kunnes ne saatiin kohjatuksi vasta myohemmin (nyt meilla on taas hyvat valit).

Tuosta kuitenkin syntyi mulle vissiin itsetunto-ongelmia ja turvattomuuden tunnetta, mika kavi hyvin ilmeiseksi omissa rakkaussuhteissa. Olin hyvin hyvin ripustautuva poikaystavieni kanssa, pomotteleva, masentunut jos en saanut ylitsevuotavaa huomiota 24/7, luulin ettei kukaan maailmassa voisi rakastaa mua yhta paljon kuin ma heita.

Jossain vaiheessa kai valahti, etta hetkinen, taidanpa tassa etsia omaa isaani poikaystavistani, ja ilmankos kaikki suhteet on kaatunut omiin mokiin...!

Ja nyt hiljattain, useamman vakavan suhteen pilattuani, loysin sitten aivan mahtavan kirjan, joka kuvaili tilanteeni nimenomaan niin kuin se on - olen ollut addiktoitunut rakkauteen, ja sen etsintaan, olen ollut riippuvainen toisista ihmisista, ja masentunut taysin yksinani (siihen soin laakkeitakin kun en parempaa tiennyt). Kuvittelin myos itselleni romansseja, ja mika pahinta, elin suhteissani haavemaailmassa, jossa en edes tiennyt kuka kumppanini oikeasti oli - silla kuvittelin hanelle kaikenlaisia luonteenpiirteita jotta minulle tulisi rakastetumpi olo! Ja sitten masennuin jalleen kun toinen ei aina kayttaytynytkaan unelmieni mukaan.

Kasittamatonta!

Juttuun liittyy tietenkin paljon muutakin, mutta jaakoon tahan, kirjoitan lisaa jos niikseen tulee... Olen talla hetkella aivan mahtavasti paranemassa tasta ongelmasta, hetkella kaipaisin yha teidan neuvojanne ja kokemuksianne, etenkin muilta avioerolapsilta!

Gloria_

Itse olin 10-vuotias kun vanhempani erosivat. Erolapsi tai ei, ensimmäinen suhde niinsanotusti ''korjaa'' vanhempi-lapsi-suhteen huonot puolet, sellaiset mitkä olivat lapselle haitaksi. Näin jostain olen lukenut ja käy järkeen. Suhde vanhempiin korjataan. Miksei tämä voisi olla mahdollista myöhemmissäkin suhteissa. Ikuisestihan tämä ei tietenkään jatku, ja suhde muuttuu ''kypsemmäksi''.

Oon kanssa psykassa lukenu joistain puutemotivaatioista, esim. just toiseen ihmiseen kiinnytään jonkun trauman vuoksi, lapsuuden kiintymyksen puutteen vuoksi. Ihmisen tullessa kypsemmäksi se muuttuu joksikin kasvumotivaatioksi tai jotain :D saatkohan mitään selvää. Ja se kasvumotivaatio on sitten sitä rakkautta, toisesta välittämistä ja kunnioitusta, suhteessa ei etsitä vain omaa hyvää.

Itsessänikin olen huomannut samoja piirteitä, mutta olen päässyt niistä eroon (vaikka koenkin usein läheisyyden puutetta). Uskon että itsekin pääset pian :) Omat välini isään paranivat huomattavasti ensimmäisen suhteen jälkeen. Oletan, että siulla on ollut jo useampia poikaystäviä, mutta tämä on niin yksilöstä kiinni. Sama on jokaisella ihmisellä jossakin muodossa, olen aika varma siitä :) Ja enhän tietty ole mikään psykologi!

Asia varmasti korjaantuu ajan kanssa :)

Disturbance

Niin se on sitten varmaan, etta on yksilosta kiinni. Mulla eka suhde takuulla vaan pahensi asioita, se oli kaukosuhde toiseen maahan neti kautta, tavattiin kerran ja sen suhteen vanhemmat hajotti koska eivat pitaneet jutusta. Ensimmainen "kunnon" suhde ei varmastikaan myoskaan auttanut, olin silloin lapsellisimmillani ja hyva jos en tuhonnut poikaraukan mielenterveytta idioottimaisilla tempauksillani. Eli mulla ei aika oo ihan parantanut...

Ihme kylla jos oikea rakkausriippuvaisuus muuttuu kypsaksi puhtaaksi "kasvumotivaatioksi" ihan itsestaan, omasta kokemuksesta ja toisten voisin enemmankin paatella, etta se "rakkaus, toisesta valittaminen ja kunnioittaminen" ilmenee pikemminkin ripustautumisena, tukahduttamisena, huomionkipeytena...

Varmasti asiaan vaikuttaa, millaisen poikaystavan loytaa. Ma en ole koskaan varsinaisesti etsinyt kaipaamaani isa-suojelijahahmoa, vaikka niita piirteita oon koittanut vakisin kuvitella poikaystaviini. Nyt mulla on aivan ihana poikaystava joka on kylla jonkin verran isan kaltainen luonteessaan, eika niinkaan suojeleva kylla mutta hyin huomioiva.

Mutta silti joskus kumpuaa jostakin ne vanhat hylatyksi tulemisen tunteet...

vasilisa

Itsekin olen avioerolapsi (jos tarkaan lasketaan tripla-avioero) ja maahanmuuttaja. Turvattomuuden ja rakkauden puutteen tunteet nousevat helpostikin pintaan. Ekassa "suhteessani" käyttäidyin aika samalla meiningillä kun kuvailit. Nykyisessä suhteessani joskus saan itseni kiinni samasta meiningistä, mutta yritän työstää ajatteluani ja tunnistaa, milloin vika on omassa ajattelussa eikä suhteessa/pojassa. energiaa se perkele joskus vie. :evil: helvetin traumat.

Jos lapsuudessa/nuoruudessa on tullut hylätyksi tulemisen kokemuksia tai muita traumoja vanhempien eron tms. takia helposti samat ajatelumallit ja tunteet putkahtelee esiin myös seurustelusuhteessa. Itse neuvoisin käsittelemään eroon ja vanhempiin liittyvät vaikeat tunteet ja ajatusjuoksun. (mitä ilmeisesti olekin parhaillaan tekemässä :) ) Ja yrittämään tiedostaa em. irrationaaliset hylkäämisen tunteet suhteessa ja puhua itselle järkeä.

Varmasti ihmissuhdekin voi noita traumoja parantaa, mutta parempi on työstää niitä itse, eikä odottaa poikaystävän ratkaisevan ongelmia. Osa mainistemistasi jutuista kuulostavat tosin ihan normaalilta nuoren epäkypsyydeltä, johon varmasti monet sortuvat :) harva on teini-ikäisenä valmis rakastamaan.

Daniina

Jotain samoja tunteita mulla ollut mielessä.. tässä elämän varrella.
Tuota läheisriippuvaisuutta oli hyvinkin pitkälti edellisessä suhteessani ja se suhde olikin sitten sitä myöten tuhoon tuomittu.

Rankkaa hylätyksi tulemisen pelkoa, hirveää läheisyyden nälkää, kaipaan jatkuvaa huomiointia ja kannustusta. Toisaalta kavahdan jos joku tulee liian lähelle ja jopa omalle aviomiehelle on välillä vaikea näyttää sitä "todellista", haavoittuvaa ja herkkää minää.

Mulla on ainakin noussut tuosta hylkäämisen pelosta semmonen hallitsemisen tarve, jota on vaikea kitkeä pois.
Mun ratkaisut asiaan on ollut se että työstän niitä tunteita mielessäni, kirjoitan ylös tunteita, sanoja, ajatuksia... Maalaan, piirrän, väritän. Laulan, riehun, tanssin. Kuulostaa hullulta mutta toimii :roll:

Sinulle olisi yksi erinomainen vinkki, terapeutti Tommy Hellstenin kirja esim. Virtahepo olohuoneessa tai Elämän lapsi. Kertoo pitkälti realistisesti läheisriippuvuudesta ja oman elämän tasapainon löytämisessä niin ihmissuhteissa kuin oman itsensä kanssa. Suosittelen ehdottoman lämpimästi!!!

egyptilaiset

Mullaki on jotain tollasta. Oon myös avioerolapsi ja suhteet isään on sen jälkeen ollu hyvin etäiset. Äitillä taas on ollu muita ongelmia ja masennusta ja kaikkea, joten välillä seki on ollu ainaki henkisesti aika poissa.
Mä oon ihan mielettömän takertuva ja huomion haluinen. Joku tosi pieniki torjunta saa mut ihan suunniltaan. Esimerkiks eilen ku olin laittanu ruokaa, poikaystävä sano "Joo, ihan kohta" ja mä sain älyttömän raivarin, joka muuttu kohta kauheeks itkuks ja ulinaks siitä, miten kukaa ei rakasta mua. Nyt seki tuntuu tyhmältä, mut silloin ku se "Kukaa ei rakasta mua" -tunne iskee, se on niin todellista.
Ja muutenki, kyllä mä huomaan, et mä nautin hirveesti siitä turvallisuuden tunteesta ja kaipaan sellasta vakautta mun elämään ja varsinki suhteeseen. Ja etenki alussa mä käyttäydyin ihan ku joku pikkulapsi. Vieläki on välillä niin mukava tekeytyä ihan avuttomaks ja ryömiä toisen siiven alle. Lapsena mulla ei ikinä ollu mahdollisuutta siihen.
Joskus mua kyllä masentaa ajatus siitä, et ensin on ollu melko rankka lapsuus ja nuoruus ja sit ku pääsee niinku pois ja omillee, ni niitä menneisyyden traumoja joutuu kuitenki selvittämää ja kantamaa ja pahimmassa tapauksessa ne tekee taas elämästä vaikeeta. Epäreilua.

Sasuska

Itse olen myös avioerolapsi, mutta en ole koskaan kokenut asiaa mitenkään traumaattisena. Kova pala on puolestaan ollut se, että äitini on alkoholisti ja isäni teki itsemurhan, kun olin 10-vuotias. Isäni pari sekopäistä naisystävää lapsineen eivät mitenkään tehneet lapsuuttani helpommaksi.

Olen äskettäin lukenut ketjussa aiemmin mainostetun Hellstenin Virtahepo olohuoneessa. Siinä läheisriippuvuus on kuvattu sairaudeksi tai sairaudenkaltaiseksi tilaksi, johon ihminen sairastuu, kun elää jonkun voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä osaa tätä ilmiötä käsitellä, vaan muokkaa sen osaksi itseään. Englanniksi co-dependency. Olen aina ajatellut, että läheisriippuvuus on riippuvuutta toisista ihmisistä, mutta se onkin (ainakin itse ymmärsin Hellstenistä näin) läheisensä riippuvuuden muokkaamista osaksi itseään.

Hellsten on selittänyt asiaa siltä kantilta, että kun lapsi menettää vanhemmuuden (esim. isä juo, äiti joutuu auttajaksi eli kumpikaan vanhempi ei ole läsnä lapsen elämässä siten kuin pitäisi), hänen tunteilleen ei ole peilaajaa (eli lapsi ei saa oikeutta tunteilleen, kun kukaan ei reagoi niihin), ja hänestä tulee läheisriippuvainen (eli hän muokkaa ilmiön osaksi itseään, koska ei osaa sitä käsitellä). Lapsi kätkee tunteensa, kieltää ne, koska hän ei ole saanut niihin oikeutta. Loppujen lopuksi lapsi ei edes tunnista tunteitaan, koska hän ei tiedä niiden olemassaolosta, koska on joutunut ne kätkemään. Kun lapsi kasvaa aikuiseksi, hänellä voi olla ongelmia, kun tuleekin paha olo eikä tiedä miksi.

Hmm... Hyvin vaikea selittää. :roll: Itselläni ei tällä hetkellä ole kirjaa saatavilla, joten en voi nyt tarkemmin selittää.

Mielenkiintoista on myös se, että Hellsten ei katso riippuvuudeksi vain alkoholismia, vaan esim. työnarkomanian tai vakavan sairauden (esim. masennus). Näillä on samanlaisia seurauksia kuin alkoholismilla, siksi kirja sopisi kaikille, joiden vanhemmat eivät syystä tai toisesta ole olleet läsnä lapsuudessa.

Minua kirja auttoi, koska se kuvasi hyvin paljon minua ja elämääni ja ihmissuhteitani. Ymmärsin paljon itsestäni ja tavoistani elää. Eli myös minä suosittelen kirjaa! :D

vasilisa

Voih Daniina, egyptiläiset ja Sasuska, hirveän tutulta kuulostaa!

Tuo läheisriippuvuus-käsite on aivan uusi oivallus mulle :shock: :shock: itse asiassa, se pistääkin ihan eri prespektiiviin mooonta epämääräisempää ongelmaani. Kiitos suosituksesta, pitääkin se lainata Hellsten pikimmiten.

Mun äiti sai mut tosi nuorena ja sille puhkesi myöhäinen "teini-iän" kriisi kun itse tulin murrosikään. Ja samaan aikaan mun vanhemmatkin eros... Vittumaista indeed käsitellä noita juttuja nyt, kun elämän puitteiden pitäisi olla kunnossa. ](*,)

Huh, aina oppii uutta..., jopa cosmon foorumista :D

Emilie

Kiitos kaikille jotka ovat vastailleet ^^ Kulta soitti kun soittikin lopulta ja ensimmäinen reaktio oli että purskahdin itkuun kun kuulin hänen äänensä. Rakas hätääntyi tietysti mikä oli hätänä ja yritin hillitä kieleni että en alkaisi itkua tuhertaen syyttelemään häntä siitä, miten hän ei vastaa puhelimeen.

Intti suoraan sanottuna on alkanut pelottamaan ihan hirveästi mitä lähemmäs sitä on tultu, koska olen tullut niin riippuvaiseksi rakkaastani. Tiedän hyvin että silloin hän ei ole aina saatavilla, kun minulla on asiaa tai tulee ongelmia. On pakko oppia selviytymään hankalista tilanteista yksin. Mutta kai ensimmäinen askel on ongelmat myöntäminen :D Toivon että intti ei revi meitä eroon, vaan päinvastoin, lähentää meitä aivan erityisellä tavalla.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat