Pitkän parisuhteen salaisuus - Parisuhteet

Mimia
Laurau
Mietitäänpä esim. köyhemmissä oloissa asuvien (esim. afrikassa) perheiden ja nuorien elämää, siellä tuskin tällaista ajatustapaa tunnetaankaan. on luonnollista, että ihastutaan ja rakastutaan jonka jälkeen arki ja perheenperustaminen astuu kuvoihin. se on luonnollista, että siinä vaiheessa liekki voi joskus hiipuakin (mutta rakkaus ei katoa), siellä kun vaan ihmiset eivät ole niin yli-mukavuudenhaluisia, niin ei anneta periksi, vaikka kuinka tuntuisi välillä vaikealta.

Mun mielestä sä et voi sanoa noin. Mitä sinä tiedät esim. afrikkalaisten syistä olla yhdessä ja heidän ajatustavastaan ylipäätään mitään? Tai edes tiedätkö varmasti että monikin on yhdessä siihen asti kunnes kuolema heidät (n. reilun 40v:n ikäisinä) erottaa? Toki onhan tuolla etuna se, ettei keski-iän kriisit tule suhteen ongelmiksi, kun puolisot kuolevat hyvin todennäköisesti jo ennen sitä.. [size=7](sarkasmia, jos joku ei tajua)[/size]

Kuinkahan moni nainen afrikassa ylipäätään saa valita kumppaninsa tai että hänellä olisi paljon sanavaltaa siihen milloin ja kuinka suuri perhe perustetaan.. Tai kuinkahan moni edes on kuullut munasoluista, siittiöistä tai ehkäisyvälineistä ylipäätään..

Jos itse olisin lukutaidoton, kouluttamaton, aidsia sairastava 25v nainen, jolla on 6 lasta, joista osa myös hiv positiivisia ja joutuisin joka päivä tekemään älyttömästi töitä veden, ruuan ja muiden perustarpeiden täyttämiseksi, niin jo ihan pelkistä järkisyistä pysyisin kyllä vähän huonommassakin suhteessa.. Mutta onneksi en ole ja ikävä kyllä moni nainen afrikassa varmasti nuo ominaisuudet täyttää. :(

Mutta kyllä me saadaan täällä valittaa asioista jotka joillekin muille voi olla pieniä, eikä se tee meistä yli-mukavuudenhaluisia. Ja eroamisen syytkin ovat niin suhteellisia, se mikä on pieni syy toiselle voi olla suuri syy jollekin muulle, varsinkin jos lähdetään kulttuurien välillä tarkastelemaan asioita.

Sivut

Kommentit (72)

Susannna

Tiedän että on olemassa keskusteluja riidattomista parisuhteista, kumppanin hemmotteluvinkeistä, seksivinkeistä ym asioista jotka parantavat suhteen laatua. Mielestäni olisi kuitenkin hyvä olla yksi keskustelu kokonaisuudessaan nimenomaan pitkän parisuhteen saavuttamisesta, ja käyttäjien näkemyksistä. Pahoittelen jos tällainen keskustelu jo jostain kuitenkin löytyy.

[size=12][/size]Mitkä ovat mielestäsi pitkän parisuhteen salaisuuksia? Elätkö itse sellaisessa? Kuinka kauan olette seurustelleet?

Tahtoisin saada aikaan keskustelua asioista, jotka mielestänne edesauttavat pitkää parisuhdetta ja nimenomaan sen laatua.
Nykyään mielestäni annetaan suhteessa liian helposti periksi, ja päätetään erota, vaikka sopu olisi täysin mahdollista saavuttaa. Esimerkiksi omat appivanhempani olivat eron partaalla, mutta saivat asiat sovittua ja ovat nyt kuin vastarakastuneita, vaikka avioliittoakin on takana jo yli 20 vuotta.

Kertokaa kokemuksianne esimerkiksi kriisien voittamisesta, yhteisistä pelisäännöistä, ja läheisyyden säilyttämisestä?
Kuinka estää ns. "kyllästyminen" ja suhteen lopahtaminen? Onko olemassa yksinkertaisia vinkkejä ja neuvoja?

Miten itse suhtaudutte nykypäivän "erotrendiin" ?

främling

Todella hyvä aiheavaus! Tätä kun on itsekin yön pimeinä ja vähän valoisampinakin hetkinä tullut pohdittua. Kommentoin lähinnä viimeisintä erotrendi kysymystä.

Oma suhde on kestänyt vasta reilun viisikuukautta mutta eipä ole kyllä mielessäkäynytkään eroaminen tai kyllästyminen. Onhan tuo lyhyt aika 50vuoden rinnalla mutta tiedän kyllä lyhyempiäkin suhteita =D Isännäntekeleen kanssa on kans pohdittu tätä "erotrendiä" ja ei olla oikein mihinkään tulokseen tultu. Ihmetyttää vaan se että miksi luovutetaan niin helposti eikä jakseta yrittää. Onhan tietty tapauksia joissa on väkivaltaa, alkoholia tai muuta oikeasti eroamisen aihetta mutta tälläisen kyllästymisen takia eroamiset on mielestäni vähän turhan heppoisia perusteluja.

Itse ihailen omaa isoveljeäni. Rupesi seurustelemaan vaimonsa kanssa heidän ollessaan 15-vuotiaita, yläasteen kahdeksannella luokalla. Vuosi on tainnu tolla siis -94. Kihlautuivat -96, ensimmäinen lapsi synty -01 ja toinen -04 ja naimisiinkin pätkäyttivät nuorimmaisen kastajaisten aikaan. Sitten jos taas mietin serkkuani, samaa ikäluokkaa kuin veljeni niin tämä on tehnyt lapsia yhdelle jos toiselle mutta ei tunnu pysyvän yksikään emäntä sitten ei niin millään :o

Jännä miettiä näin jälkeenpäin tuon bigbrotherinkin ja kälyni suhdetta kun on sen aivan alusta asti nähnyt. Ainahan sitä jokaisella jotain kränää on mm. omista menoista ja muusta mutta heillä ei ole vielä kertaakaan ollut sellaista "nyt muute taitaa tulla ero"-vaihetta. 14 vuoteen kun voisi sellainenkin mahtua. Tai sitten tätä ei vain ole pikkusysterille tiedotettu =D

Toinen ihailun aihe on kaikki vanhemmat ihmiset ja heidän liittonsa. Pari vuotta sitten olin ukki- ja mummopuoleni kultahääkahveilla ja eikös se 50 vuoden avioliittoa meinaa? Kyllähän tuolla vitsailivat itsekin että mitenkähän sitä on tänne asti jaksanu tuota toisen karvasta naamaa tuijotella :p

Onko nykypäivänä eroamiset, karkaamiset, pettämiset ja jättämiset yleistyneet ihan vaan hupisyistä? Tuntuu että nuo vanhemman sukupolven ihmiset eivät suostu eroamaan ei sitte millään ja jos sukulaisista erotapaus sitte löytyy niin sitä päivitellään vuositolkulla. Mutta on minusta syytä päivitelläkin. Oliko aiemmin vaikeampaa ja nolompaa erota kuin tänään? Kun kerran oli myötäjäislahjat annettu niin siinä sitte oltiin, hirsituvassa jo maha pitkänä. Nykyään annetaan viinapullo kihjalaislahjaksi ja seuraavana aamuna ollaankin jo eronpartaalla kun on menty vähän ottamaan liikaa miestä väkevämpää. No joo.

Seuraavaksi tultaisiin salarakkaisiin ym sellaisiin mutta taitavat mennä jo aiheesta toiseen =D Mutta onhan nämä pettämisetkin sellaisia kriisejä suhteissa että yleensä ollaan eron partaalla. Tiedän kuitenkin liittoja joissa nämä hairahduksetkin ollaan voitettu, mutta vähän jäi maku suuhun ettei luottamus ole aivan samaa mitä alkuaikoina.

Itse kyllä olen niin sen puolella, että se parisuhde tulisi kyllä yrittää korjata jotenkin jos se vain on korjattavissa. Onhan se tietty jokaisen oma asia erotakko vai karatakko, mutta jos kerran toiseen on rakastunut ja sitä vannonut loppuelämäkseen niin kaitpa sen rakkaudenhuuman voi vielä löytää takaisinkin?

Taidampa jatkaa aiheesta mesettämällä tuolla yhdelle höpökille :)

Susannna

Tuosta rakkaudenhuumasta mistä sanoit. Olen samaa mieltä.
Kun minun mielestäni se rakkaus ei voi vain kadota jonnekin tylsyyden tai minkään muunkaan syövereihin. Monesti kun sanotaan että "en mä vain enää rakastanut sitä niin kuin ennen, siksi päätin jättää". Minusta silloin on kyse jostakin ikävästä tai ärsyttävästä asiasta joka on jäänyt selvittämättä sen kumppanin kanssa, ja joka on jäänyt vaivaamaan ja noussut omissa ajatuksissa sen rakkauden rinnalle ja jopa ohi. Rakkaus ei siis ole mielestäni minnekään kadonnut, vaan joku selvittämätön asia on jättänyt sen varjoonsa.

Ja tuosta eroamissyistä. Onhan toki niin että eroaminen on nykyään valtavan paljon helpompaa ja hyväksytympää kuin juuri mummien ja ukkien aikaan. Mutta mielestäni myös nimenomaan annetaan liian helposti periksi. Nykyään kun tuntuu että elämän pitäisi olla pelkästään sitä nautintoa ja unelmien saavuttamista ja romanttista rakkaudenhuumaa, eikä siedetä ollenkaan niitä pahoja päiviä ja vaikeita aikoja. Avioliitosta annetaan joka paikassa niin valtavan epärealistinen kuva. Eihän se nyt herranjumala ole sitä ruusuilla tanssimista joka päivä. Tulee väkisinkin riitoja ja onglemia, se on täysin normaalia. Täytyisi ymmärtää että asiat voidaan selvittää ja korjata, vaikka siihen menisikin vähän kauemmin. Jälkeenpäin asiat voivat olla paremmin kuin koskaan.

Nykypäivän kulutushysteriä ja kertakäyttökulttuuri on varmaankin vaikuttanut myös ihmissuhteisiin. Kun ei enää kiinnosta, etsitään kivempi. Oli se sitten kaveri tai puoliso.

Enkä nyt tietenkään väitä että näin olisi läheskään kaikkien kohdalla..

Mimia
Susannna
Kun minun mielestäni se rakkaus ei voi vain kadota jonnekin tylsyyden tai minkään muunkaan syövereihin. Monesti kun sanotaan että "en mä vain enää rakastanut sitä niin kuin ennen, siksi päätin jättää".

Mä luulen että sekoitat tässä rakastumisen ja rakastamisen. Monesti käy niin että rakastumisen tunne hiipuu, mutta rakkaus ei tulekaan tilalle.
Ja jos isovanhempien aikoihin verrataan, niin yleensä naimisiin mentiin ja perhe perustettiin vielä kun suhde oli tuossa rakastumis-vaiheessa, eikä järkisyistä kannattanut enää erota kun lapsiakin oli, eikä naisella ollut yleensä mahdollisuuksia tulla omillaan toimeen (eikä sitä taidettu kovin hyvällä katsoa).

Uskon että vaikka rakkaus ei seuraisi heti rakastumista, niin rakastamaan voi oppia ajan kanssa. Nykyaikana vaan useat ei viitsi nähdä sitä vaivaa ja "hukata aikaa" tuohon odottamiseen ja opetteluun. Muiltakin osin nykyajan elämä on niin hektistä, että kyllähän se vaikuttaa elämän joka osa-alueilla pakostakin.

En tiedä pitkän suhteen salaisuutta. Itse en ole vielä sitä kokenut. Pisin suhteeni on nykyisen kanssa, n.3,5v. Päivä kerrallaan elämistä ja arjen jakamista. Nopeasti tämä aika menee ihanan ihmisen rinnalla :)

Yezzi

Itse olen reilut 4 vuotta seurustellut nykyiseni kanssa sitä en osaa sanoa onko se pitkä aika vai ei.

Mitään pitkän parisuhteen salaisuuksia en minäkään osaa kertoa.

Tai noh ainoa taitaa olla se jo mikä on mainittu että kaikki koitetaan aina selvittää perinpohjaisesti ja ero ei todellakaan ole se ensimmäinen vaihtoehto millä riita kuitataan.

Tuli tuosta mieleen että silloin isovanhempiemme aikaan ei olisi varmaan kovin hyvällä sitäkään katsottu jos perheen tyttö olisi ensin kokeillut olla 20 muun miehen kanssa ennen kuin löytyisi se oikea ! Eiköhän se melkein mennyt niin että joka ensin kerkesi tytön sai :lol: (siis periaatteessa ei nyt ihan käytännössä)

Emilie

Olen itsekin joskus miettinyt kyseistä asiaa. Varsinkin nuoret ihmiset tuntuvat eroavat helpommin ja ehkä siihenkin löytyy syy. Välillä tuntuu että nuoria ihmisiä painostetaan kaikkialta siihen, että on elettävä se villi vaihe milloin kokeillaan ja leikitellään. Naisilla miehet vaihtuu kuin sukat, miehillä tietenkin toisinpäin. Yhä useampia vaivaa ongelma "mitä jos jään jostain paitsi?" Monet sitten lähtevätkin kokeilemaan onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolelle. Ehkä vapautunut ilmapiiri seksin sekä seksuaalisuuden suhteen voi olla osittain syynä tähän. En kiellä etteikö se ole hyvä asia, mutta monille tästä voi tulla paineita.

Entäs tämä pulma siitä että luovutetaanko liian helpolla? En tiedä miksi jokin kännäysreissu laivalla ja toiselle tytölle flirttailu olisivat niin maata kaatavia asioita, että niistä pitää laittaa vuoden suhde poikki. Tai miehen laiskuus sellainen asia, että sitä ei voi edes yrittää sulattaa eikä siitä voi neuvotella. Ehkä tämäkin riippuu niin ihmisten tavasta katsoa maailmaa ja siitä millainen kuva heillä on hyvästä parisuhteesta. Joillekin kaiken pitäisi olla ensihuuman sävyttämää ja jotkut kestävät arjessa tulevan kolhut paremmin.

En myöskään jaksa olla hämmästelemättä sitä miten ihmiset suhtautuvat niihin nuoriin, jotka ovat löytäneet kultansa esim. alaikäisinä. Vallitseva asenne tuntuu olevan, että pari eroaa varmasti jos ikää ei ole kahtakymmentä vuotta. Olen itsekin joutunut kestämään tätä ongelmaa, sillä olen vielä nuori (18 vuotta tulee lasiin tänä vuonna) ja en ole seurustellutkaan kumppanini kanssa kauaa (1v 3kk). Välillä kyseinen painostus on pistänyt minut miettimään sitä jäänkö todella jostain paitsi, entäs jos kaikki ovat oikeassa tässä ikä kysymyksessä. Niin monet parit, jotka ovat aloittaneet seurustelun varhain ovat myös päätynyt eroon. Miksi pitäisi olla lähempänä kolmeakymmentä, että voisi sitoutua toiseen vakavasti? Entäs se paljon puhuttu henkinen ikä?

En itse usko tietäväni mikä on täydellisen parisuhteen salaisuus. Sen sijaan ajattelen että parisuhde on vähän kuin hyvä vaate. Jokaiselle on tehtävä tästä vaatteesta omat kaavat, sillä se mikä näyttää toisella upealta voi toiselle olla aivan liian pieni. Samaa kaava on siis turha sovittaa kaikkien parisuhteelle (:

enkelin

osaan eroista on syynäkin varmasti myös se, että jo alussa liikkeelle lähdetään vääristä syistä. jos aletaan seurustelemaan vähän kuin huvin vuoksi, silloin ei ero ole mikään ihme. silloin ihmiset usein puhuvat, että he erosivat koska eivät enää rakastaneet toisiaan. silloin mielestäni pitäisi lähinnä katsoa itseään peiliin, että tämän jutun olisi voinut jättää väliin, jos alussakaan ei toisista tarpeeksi välitetty, ajauduttiin vain yhteen.

ensimmäinen seurustelusuhteeni kesti yli kolme ja puoli vuotta. se suhde loppui siihen, kun molemmista tuntui, että ollaan niin nuoria ja halutaan vielä viettää elämää yksin ja katsella muita ihmisiä. päätös oli yhteinen. rakkauden loppumisesta ei ollut kyse, edelleen toisistamme tykkäämme, mutta enemmän kavereina.

viimeisin suhteeni päättymiseen liittyy ehkä tuo ensimmäinen osa viestistäni.koskaan en miestä rakastanut, enkä ollut rakastunut. se oli silloin jotain uutta ja kivaa, oli mukava kun oli joku uusi ihminen, jonka kanssa viettää aikaa. kavereiksi päädyttiin mekin, tosin miehellä oli vahvempia tunteita minua kohtaan...se tässä minua on jälkeenpäin harmittanut...

pitkän parisuhteen yhdeksi salaisuudeksi voisin sanoa sen, että ollaan rehellisiä, luottamus on kunnossa. suhde voi perustua myös sopimukseen, että eletään loppuelämä yhdessä kumppaneina, vaikka se rakastumisen tunne olisikin sitten joskus jonnekin kadonnut. minusta tuntuu, että melko useat vanhat parit ovat yhdessä turvallisuuden tunteen ja tottumuksen vuoksi. mutta onko se nyt sitten niin paha asia, onhan se mukavampaa kuin yksin oleminen.

Lukretia

Puhun itse nyt oman reilu seitsemän ja puoli vuotta kestäneen parisuhteeni perusteella. Tietenkään tässä iässä ei voi olla kokemusta mistään kymmeniä vuosia kestäneistä suhteista, joten tähänastisen kokemuksen pitäisi riittää. Miksi meidän suhteemme on siis toiminut?

Yksi tärkeä syy on varmasti hyvä ystävyys. Kun toinen on paras ystävä ja läheisin maailmassa, suhteessa on hyvä olla.

Hyvä arki. Välillä arjen astumista kuvioihin käytetään synonyyminä sille, että aletaan riidellä ja kaikki on kurjaa. Meidän suhteessamme arki on kuitenkin elämän jakamista toisen kanssa iloineen ja suruineen. Hyvään arkeen kuuluu hellyys!

Seksi. Se pitää iloisena. :D Sitä voi myös piristää eri tavoin, niin että se maistuu aina vain paremmin. Toisen halut on hyvä ottaa huomioon.

Oma aika. Pitää huolta siitä, että itsellä on muutakin elämää kuin kulta, ja antaa myös toisen mennä eikä roiku pallona jalassa.

Itsestään selviä asioita ovat tietenkin toisen kunnioittaminen, rehellisyys, luottamus jne.

Itse kummastelen eroja, jotka tapahtuvat jonkun puolentoista parin vuoden seurustelun jälkeen, ja perusteluna on joku "Tunteet laantuivat". Tulee :lol:-olo ja ihmetys: onko käynyt niin, että alkuhuuma on loppunut ja kun toista ei enää ikävöi kun se lähtee käymään vessassa, ei enää lovestetakaan? Jos ei opi tunnistamaan, kun rakastuminen muuttuu rakastamiseksi, ei varmaan kestäviä suhteita saa ikinä solmittuakaan. Olen myös sitä mieltä, että suhteen eteen on nähtävä vähän vaivaakin. Tunteet säilyvät, kun tekee työtä suhteen eteen. Eihän avioliittolupauksessakaan sanota "Rakastan" vaan nimenomaan "Tahdon". Suhteen ylläpito on tahtomista, sitä että tahtoo rakastaa.

mila_

Äitini, jolla on takana kaks eroa pitkistä suhteista, sano eroamisistaan että elämä on liian lyhyt viettää väärän ihmisen kanssa. Ajattelen ite ihan samalla tavalla. Valitettavasti sitä ei voi tietää heti alussa että suhde ei tule olemaan loppuun asti tyydyttävä eikä mun mielestä sitä pidä pelätäkään, saahan sitä kokeilla ja oppia virheistään.Veikkaan minäkin että tuo "erotrendi" on esim. siitä syystä että nykyään se on mahdollista molemmille sukupuolille ja naisetkaan ei enää jää tyhjän päälle jos ero tulee. Ainaki mummoni tiedän olleen pappani kanssa loppuvuodet pelkästään sen takia että ei olisi pärjännyt yksinään ja, koska oli tottunut olemaan yhdessä.
Edellinen suhde, jossa olin 3 vuotta, tuntu 2 ja puoli vuotta siltä, että se kestää pitkään mutta sitten puolen vuoden aikana tapahtu tosi paljon ja me molemmat alettiin haluta erilaista tulevaisuutta eikä sitten sitä ollu enää ees järkeä jatkaa. Molemmat on nyt onnellisempia ja tyytyväisempiä.
Mutta pitkän suhteen salaisuus on mun mielestä ihan arvoitus.. Se voi olla paljolti kiinni siitä mihin on opinnutkin. Mä oon tullu vähän skeptiseksi sen suhteen että vois olla onnellinen parisuhteessa 50 vuotta, varsinki jos se on se ensimmäinen parisuhde, joka jatkuu. En nimittäin lähipiirissäni tiedä oikeestaan melkein yhtään paria, joka ois ollu esimerkiksi teinistä asti yhessä ja kestäny vaikkapa 30 vuotta jo yhteistä elämää.
Mutta lähtisin veikkaan että pitkän suhteen onnistumiseen vaikuttaa eniten se että ne osapuolet tuntee olevansa onnellisia toistensa kanssa ja pystyvät olemaan yksilöitä, jotka muodostaa myös kokonaisuuden.

Moumou

En jaksa hirveästi runoilla (taaskaan, aina väsy heh) mutta sanoisin että yksi tärkeä asia on kaveruus. Jos intohimo tulee siinä mukana niin aivan loistavaa. Olen ollut nykyiseni kanssa vasta 2kk mutta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet aina. Pystyn tekemään hänen kanssaan ihan MITÄ TAHANSA. Exäni kanssa olin 3v emmekä koskaan yltäneet sille yhteiselon tasolle kuin mitä mulla ja nykyisellä jo nyt on kun kaikki oli niin "seurustelu" sidonnaista tyyliin mies vs. nainen.

Jatkuva nauraminen, se että voi olla TÄYSIN oma itsensä varomatta mitään on ollut aivan älyttömän ihanaa.

Emmily_

Dr. Philissä oli kerran vanha pariskunta joka oli ollut naimisissa vuosikymmeniä, jotka sanoivat pitkän liittonsa salaisuudeksi: "We were never out of love at the same time."

Cara-

Oman alle kolme vuotta tähän mennessä kestäneen suhteen perusteella en mitään suuria salaiuuksia voi kertoa mutta musta tuntuu että just se tahtominen on avainsana. Että ei anneta periks vaikka olis välillä vaikeeta ja arvostetaan sitä ystävyyttä ja kumppanuutta myös.

Nuorten eroamista mä en osaa pitää kovin huonona asiana koska moni ei oikeasti osaa valita "sopivaa" kumppania vaan haluaa olla sen ihkuimman kanssa joka hyvin mahdollisesti osoittautuu idiootiksi tai ei muuten vaan yksinkertasesti sovi yhteen. Ihmisten, jotka parikymppisinä huomaa haluavansa ihan eri asioita seuraavilta kymmeneltä vuodelta on ehkä turha jatkaa jos ei ole mahdollisuutta johonkin kompromissiin ja kompromissiakin saattaa molemmat katua myöhemmin. Mutta siinä vaiheessa kun kihloihin ja naimisiin pästään luulis tollasten asioiden olevan jo selvillä ja sen jälkeen tulevista ongelmista selvitään sitten tahtomalla. Vaikka joskus avioerokin on se paras ratkasu.[/u]

bellaa

myöskään minä en osaa vastata pitkän parisuhteen saloihin, mutta ajattelin vastailla, koska asia on kiehtova.
Tärkeimpänä asiana pidän kans jo muutamaanki otteeseen mainittua tahtoa, sekä ystävyyttä suhteessa.
Itselläni ja miehekkeelläni abaut 6 ja puol vuotta seurustelua takana, ja toivottavasti vielä paljon edessä.
Paljon ollaan koettu, on ollu huonoja - ja onneksi - enemmän niitä hyviä hetkiä.
muutamaan kertaan alkuvuosina jopa erottukin, mutta huomattu että yhteen kuulutaan. tosin silloin suhteen laatu sinälläänkään oli ihan eri, mitä se nyt on. Kasvettu ollaan molemmat tosi paljon.
seurustelua aloitellessa kun sitä ikää oli 12v. :roll: :lol:
siitä huolimatta edelleen yhdessä mennään ja erittäin onnellisesti!!
Suhde saattaa kuulostaa hyvinkin siltä mitä monet ajattelee..
nuorena aloitettu, eli ei tule kestämään. Onneks kuitenkin me ite tiedetään, et tää kestää.
Hyvänä esimerkkinä onnellisesta parisuhteesta on omat vanhempani, joiden 25v. hääpäivää syksyllä vieteltiin. Sinänsä vielä 25 vuottakaan ei paljolta tunnu, mutta verraten siihen että ikää on vasta reilu 40, se tuntuu paljolta. Ne tosin onkin kuin luodut toisilleen, lähestulkoon koko seurusteluaikansa on olleet samassa työpaikassa, ja muutenkin yhdessä 24/7, ja se jo vaatii ihmisiltä paljon. Silti ne ei ihmeemmin riitele, vaan sen ihan näkee et onnellisia ovat.
Tuntuu että onnistuminen parisuhteessa kulkee jotenkin suvussa, sillä kaikki me sisarukset ollaan jo alaikäisinä alotettu seurusteleen ja edelleen kaikki samojen ihmisten kanssa yhdessä.
Sen piirteen oon myös huomannu itsessänikin tässä suhteessa, että en kyllästy sitten millään, vaikka sitten olisimmekin yhdessä sen 24/7, sama se, tehdäänkö ruokaa, ollaan vain, tai vaikka tehdään autoremppaa, aina vaan mahd paljon toisen kanssa :D mistä lie sitten johtuu? Tiedän, että monella se ei niin toimisi. Kuitenkaan kun kyse ei enään mistään alkuhuumastakaan oo, jolloin ollaan koko ajan liimautuneena toisiin :)

Lyhyesti sanottuna meillä siis suhde toimii ihan vaan toisen kunnioittamisen, luottamisen ja ystävyyden voimalla. Sillä että sitä suhdetta hoidetaan, puhutaan kun on paha olla, otetaan toinen huomioon, nautitaan arjesta, hemmotellaan, välillä riidellään ja sitten sovitaan. Perus juttuja sinänsä, mutta kun ne toimii, toimii suhdekin.. näin meillä.

Tais mennä osittain vähän ot:ks, mut laitan tän silti, kun sain tänne kerranki jotain raapustettua..

Laurau
mila_
Äitini, jolla on takana kaks eroa pitkistä suhteista, sano eroamisistaan että elämä on liian lyhyt viettää väärän ihmisen kanssa. Ajattelen ite ihan samalla tavalla. Valitettavasti sitä ei voi tietää heti alussa että suhde ei tule olemaan loppuun asti tyydyttävä eikä mun mielestä sitä pidä pelätäkään, saahan sitä kokeilla ja oppia virheistään.Veikkaan minäkin että tuo "erotrendi" on esim. siitä syystä että nykyään se on mahdollista molemmille sukupuolille ja naisetkaan ei enää jää tyhjän päälle jos ero tulee. Ainaki mummoni tiedän olleen pappani kanssa loppuvuodet pelkästään sen takia että ei olisi pärjännyt yksinään ja, koska oli tottunut olemaan yhdessä.
Edellinen suhde, jossa olin 3 vuotta, tuntu 2 ja puoli vuotta siltä, että se kestää pitkään mutta sitten puolen vuoden aikana tapahtu tosi paljon ja me molemmat alettiin haluta erilaista tulevaisuutta eikä sitten sitä ollu enää ees järkeä jatkaa. Molemmat on nyt onnellisempia ja tyytyväisempiä.
Mutta pitkän suhteen salaisuus on mun mielestä ihan arvoitus.. Se voi olla paljolti kiinni siitä mihin on opinnutkin. Mä oon tullu vähän skeptiseksi sen suhteen että vois olla onnellinen parisuhteessa 50 vuotta, varsinki jos se on se ensimmäinen parisuhde, joka jatkuu. En nimittäin lähipiirissäni tiedä oikeestaan melkein yhtään paria, joka ois ollu esimerkiksi teinistä asti yhessä ja kestäny vaikkapa 30 vuotta jo yhteistä elämää.
Mutta lähtisin veikkaan että pitkän suhteen onnistumiseen vaikuttaa eniten se että ne osapuolet tuntee olevansa onnellisia toistensa kanssa ja pystyvät olemaan yksilöitä, jotka muodostaa myös kokonaisuuden.

ymmärrettävästi sun kokemuksiin vaikuttaa todella suuresti malli minkä oot saanut kotoa: perheesi on hajonnut ja äitisi pitää hyvänä asiana eroamista, koska elämä on liian lyhyt takertumiseksi yhteen ihmiseen.
tämä on tosi surullinen ajatustapa.
Se, että 50 vuoden suhde ei voi olla onnellinen loppuun saakka, on todella ahdasmielinen ja materialistinen ajatustapa. On sääli tajuta, että nykyään mullekaikkihetinyt-nuoriso luovuttaa suhteessa oitis, kun tää alkuhuuma loppuu.
Tottakai se alkuhuuma hiipuu jossakin vaiheessa, väistämättä, mutta se ei tarkoita sitä, että suhteesta tulisi harmaa, tylsä ja surullinen. Se on todella paljon riippuvainen suhteen osapuolten asenteesta. Jos asenne on se, että ilman sitä rakkauden huuma-fiilistä ei suhteessa ole mitään, niin ei tietenkään olekaan. Ja kuinka naiivi ihmisen täytyy olla, jos ei pysty olemaan suhteessa sen jälkeen kun alkuhuuma lopahtaa, ja päättää vaihtaa taas uuteen? Kuinka onnelliseta sellainen elämä sitten voi olla? Jokainen ero kuitenkin kuluttaa ja satuttaa ihmistä huomattavan paljon, ellei sitten ole kyyninen psykopaatti (joka myöskään siis ei pysty kokemaan rakastumisen tunnetta).
Ja kun nämä nykymaailmalliset naiivit ihmiset päättelevät näin, että kun tää alkuvillitys ja säkenöinti on kadonnut, niin: "Siis ei me nyt taidetakaan kuuluu yhteen, ku siis must tuntuu etten lovetakaan sua enää yhtää niin paljoo ku aluks."

Rakkaus ja rakastuminen on kaksi eri asiaa, ja Rakkaus on se, jonka pitäisi pitää suhdetta kasassa silloinkin, kun tulee riitaa ja toisen lärvi alkaa kyllästyttää.
Kyse on myös päätöksestä, ollaanko lupautuneita toisillemme "myötä ja vastoinkäymisissä", ja pystyykö toiseen luottaa.

Vaikka arki on meillä jo kuvioissa ollut jonkun aikaa, en ole koskaan aikaisemmin ollut näin kokonainen ja onnellinen, kuin nyt (en siis edes/etenkään silloin seurustelun alkuhuumassa).
Se, että saa jakaa toisen kanssa kaiken -hyvät ja huonot hetket - antaa jokaiseen harmaaseen arkipäivään vähän lisäpotkua.
Itse oon sitä mieltä, että pitkä ja terve parisuhde lujittaa ja parantaa ihmisen luonnetta huomattavasti, jos vaan jaksaa yrittää parhaansa ja on 100% sitoutunut toiseen.

Susannna
Emilie

En myöskään jaksa olla hämmästelemättä sitä miten ihmiset suhtautuvat niihin nuoriin, jotka ovat löytäneet kultansa esim. alaikäisinä. Vallitseva asenne tuntuu olevan, että pari eroaa varmasti jos ikää ei ole kahtakymmentä vuotta. Olen itsekin joutunut kestämään tätä ongelmaa, sillä olen vielä nuori (18 vuotta tulee lasiin tänä vuonna) ja en ole seurustellutkaan kumppanini kanssa kauaa (1v 3kk). Välillä kyseinen painostus on pistänyt minut miettimään sitä jäänkö todella jostain paitsi, entäs jos kaikki ovat oikeassa tässä ikä kysymyksessä. Niin monet parit, jotka ovat aloittaneet seurustelun varhain ovat myös päätynyt eroon. Miksi pitäisi olla lähempänä kolmeakymmentä, että voisi sitoutua toiseen vakavasti? Entäs se paljon puhuttu henkinen ikä?

Tämä on niin tuttua. Itse aloitin nykyisen suhteeni 16-vuotiaana ja ensimmäiset reaktiot sukulaisten puolelta olivat hämmästeleviä kommentteja että kuinkas nyt jo, kannattaisi sitä nyt vähän odottaa. Äitini muistutti monta kertaa kuinka hän alkoi seurustella ensimmäisen kerran 21-vuotiaana, ja antoi ymmärtää että minun pitäisi odottaa mielellään yhtä kauan. Jo silloin kun hän aavisteli, että jotain juttua on kyseisen pojan kanssa olemassa, hän varoitteli useaan kertaan etteivät nuorten suhteet ole kovin varmalla pohjalla "kun kasvatte ja muututte vielä niin paljon ja ehditte kyllästyä toisiinne".
Tuli kyllä sellainen olo että täytyykö mun luopua ihanasta ja tällä hetkellä juuri sopivalle tuntuvasta ihmisestä vain sen takia että satun olla vasta 16-vuotias?
Tottakai tuollainen paasoo pistää epäilemään että pitäisikö kuunnella kokemuksen ääntä ja pistää peli poikki. Mutta en käsitä mitä järkeä siinä olisi tässä tilanteessa kun tunnen itseni erittäin onnelliseksi tuon miehekkeen kanssa, emme kumpikaan ole mitään hulivilityyppiä ja molemmat elämme jalat maassa, tiedämme mitä ongelmia tulevaisuus todennäköisesti tuo tullessaa, ja olemme valmiita kohtaamaan ne.

Mielestäni todellakin tuo yleensä fyysisestä iästä poikkeava henkinen ikä unohdetaan pikkuisen liian usein. Ja luulenpa että en ole ainoa jonka olisi helpompi uskoa suhteeseen ja tehdä töitä sen eteen jos myös ympärillä olevat ihmiset kannnustaisivat tähän.

Ja Laurau:ta komppailen muuten 100%.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat