Miten kertoa, että haluaa erota? Vai pitäisikö vielä yrittää - Parisuhteet

StormySea

Oon seurustellut 3 vuotta. Periaatteessa meillä menee hyvin, miehen mielestäkään ei oo mitään ongelmia. Mutta jostain syystä mä en oo tyytyväinen. Kyse on nykyään etäsuhteesta, miehen työn takia välimatkaa on 150 km. Kesällä ois mahdollista asua yhdessä ekaa kertaa. Oon miettinyt, parantuisko tilanne, kun asuttais yhdessä, mutta en osaa sanoa. Toisaalta haluaisin antaa vielä sen mahdollisuuden, mutta toisaalta oon ihastunut kaveriini, joka - ainakin nyt - tuntuu paremmin sopivalta mulle kuin nykyinen miesystävä enkä haluais antaa tilaisuuden mennä ohi. Mutta en tiedä ko. kaverini tunteita mua kohtaan, ehkä hän ei oo pätkääkään kiinnostunut musta, vaikka ollaan ystävinä hyvin läheisiä.

En uskalla kertoa hänelle tunteistani, koska en halua pilata hyvää ystävyyttä siinä tapauksessa, ettei hän voi kuvitellakaan olevansa kiinnostunut musta. Pystyn olemaan hänen kanssaan pelkästään kaverina jatkossakin, jos vain tietäisin, etten ole hänen tyyppiään tms. Ettei tarvitsisi koko ajan pelätä menettäväni mahdollisuutta, vaikka vielä yrittäisin parantaa nykyistä suhdettani asumalla kesän miesystäväni kanssa.

Haluaisin vielä antaa nykyiselle suhteelleni mahdollisuuden, mutta toisaalta ahdistaa, kun tuntuu, että miesystäväni rakastaa mua paljon enemmän kuin minä häntä. Vaikka mulla on ollut todella stressaava vuosi, ei kai sen pitäisi himmentää rakkautta? Rakastan häntä, mutta tuntuu siltä, etten pysty niin paljoon kuin hän. Hän pystyy ottamaan nykyisen tilanteen vain ohimenevänä ja suunnittelee innokaasti tulevaisuutta yhteisessä kodissa. Mua se tulevaisuuden suunnittelu pelottaa. Pelottaa myös, että jonain päivänä hän saattaa kosia ja mä en tässä epävarmuuden tilanteessa halua sitoutua kihloihin asti.

Nyt tuntuu siltä, että parasta ois erota, kun en kerran pysty olemaan täysillä tässä suhteessa. Mutta sitten taas tulee se, etten pysty aiheuttamaan hänelle sitä shokkia, että yhtäkkiä ilmoitan, että haluan erota. Oon yrittänyt tehdä parhaani suhteen hyväksi enkä ole puhunut mitään epäilyksistäni toivoen, että ne menee kohta ohi. Oon vain kiukutellut välillä paljon, kun en ole tyytyväinen mm siihen, ettei nähdä useammin eikä pystytä tekemään paljoakaan yhdessä, ja että kumpikin inhoaa aikaisia aamuherätyksiä, jotka seuraa, jos menee viikolla toisen luokse. Vaikka hän on viime aikoina suuttunut mulle tavallista useammin, koska oon ollu ärsyyntynyt niin usein, hän uskoo, että kaikki on pohjimmiltaan hyvin, että yhteinen tulevaisuus on turvattu.

En tiedä, miten pystyisin sanomaan hänelle, etten ole tyytyväinen. En oikein tiedä itsekään, mikä mättää. Miksen voi olla onnellinen, kun mulla on hyvä mies, joka rakastaa mua hirveästi, ja jonka kanssa ei mitään pikkujuttuja suurempia ongelmia ole ollut ikinä? Tuntuu vain, että kaipaan jotain muuta. Ahdistava tilanne. Ja sitten on myös käytännön puoli: vaikka yleensä nähdään pari kertaa viikossa, välillä menee parikin viikkoa, ettei nähdä. Sitten on se pari tuntia illalla. Miten siinä voi heti kertoa, että ei ole tyytyväinen, kun toinen on suunnitellut, että tehtäis jotain kivaa yhdessä? Ja aina, kun oon päättänyt tehdä sen, tulee se parin viikon tauko, ja sitten taas oon muuttanut mieleni ja haluan vielä yrittää parantaa suhdetta. En enää tiedä, mitä tästä tulee.

Sivut

Kommentit (30)

Jerppuli

Tekstisi perusteella olet hieman kyllästynyt nykyiseen suhteeseesi, jos oikein ymmärsin. Tiedän tunteen.

Joskus ero tekee vain hyvää, mutta aina on se pelko, että uusi suhde ei toimi ja vanhaan ei ole paluuta.

Oma ehdotukseni olisi, että yrittäis keskustella kumppanisi kanssa kaikista asioista, jotka vaivaavat sinua. Itse ainakin arvostaisin sitä paljon.

Itse kyllä erosin kyseisessä tilanteessa (joten ehkä en ole paras neuvomaan), mutta muutaman viikon kuluttua tajusin haluavani takaisin suhteeseen ja muutama kuukausi kului ja olimme taas yhdessä, mutta aina ei käy onnekkaasti.

StormySea

Kyllä, kyllästyminen on osa tilannetta, vaikkei koko totuus.

Keskusteleminen on vaikeaa, koska kun olen kertonut, miltä musta tuntuu joissain tilanteissa, hänen reaktionsa on, että hän ei uskalla kuulemma kohta sanoa tai tehdä yhtään mitään, kun aina pitää pelätä, että musta tuntuu taas joltain. Hän on käytännöllinen ihminen ja ajatteleekin sillä tavalla, mutta mun taas on vaikea ottaa mua vaivaavia asioita puheeksi syyllistämättä häntä mutta samalla myös sanomatta mitään omista tunteistani.

Taidan elää liikaa tunteiden kautta, kun ensin tulee tunne ja sitten vasta sanat enkä usein edes löydä sopivia sanoja. Reagoin siihen tunteeseen liian nopeasti, annan ärsyyntymiselle vallan. Sitten olen äkäinen jonkin aikaa ja kun lepyn ja pyydän anteeksi, selitän, että kiukustuin jostain, mitä hän teki, koska musta se tuntui siltä, ettei hän välittänyt asiasta ollenkaan tms. Mun pitäis osata jättää noi omat vaikutelmat pois, kun puhun hänen kanssaan, mutta se on edelleen (3 vuoden jälkeen!) vaikeaa, koska aikaisemmissa suhteissa siitä ei ole ollut mitään ongelmaa. Jotenkin tuntuu myös siltä, että hänelle asiat ovat paljon yksinkertaisempia, joko tai. Ei mitään vaikeaa harmaata aluetta. Mutta se vaikutelma voi tietty johtua juuri tosta meidän kommunikaatiotyylien erosta.

Monista asioista ollaan kiistelty useasti, kun olen sanonut, etten pidä siitä, miten ne jutut meidän suhteessa menee. Mutta niistä tulee vain väittelyä, joka ei oikeasti johda mihinkään, koska vaikka yleensä kumpikin ymmärtää toisen näkökulman, niin kumpikaan ei ole valmis luopumaan omasta argumentistaan.

Mut pitää sitä vielä yrittää. Kun nyt taas seuraavan kerran nähdään joskus reilun viikon päästä.

StormySea

Ongelma vain on se, etten tiedä, miten aloittaisin puhumisen siitä, että kaikki ei oo mun mielestä hyvin. Hänen mielestään kun meillä ei ole mitään normaaleja pikkujuttuja isompaa probleemaa.

Vuosi sitten sanoin, etten halua enää jatkaa, jos ei tehdä mitään enää yhdessä. Oltiin ilmeisesti tultu siihen vaiheeseen, että arki tuli alkuonnen tilalle. Molemmilla oli kova stressivaihe. Silloin asia selvisi puhumalla, mutta todella vaikean tilanteen kautta. En ollut varma, rakastinko miesystävääni enää oikeasti vai oliko kyseessä vain ohimenevä kyllästymisvaihe. Tää on mun ensimmäinen vakava suhde, vaikka rakastunut oon ollu intohimoisessa mutta mihinkään johtamattomassa suhteessa aiemmin. No, mies sanoi, ettei hän halua olla mun kanssa, jos en voi olla suhteessa täysillä. Mitään välivaihtoehtoa ei ollut. Hyväksyin sen täysin ja hyväksyn nytkin. Kun tajusin, että rakastan häntä edelleen, tuli sovinto samantien.

Sen jälkeen myöhemmin on kuitenkin ollut epäilyvaiheita, jolloin oon vakavasti miettiny, ettei tää taida olla sitä mitä haluan. Mutta tuon jyrkän "joko täysillä tai ei ollenkaan" mielipiteen takia en ole uskaltanut kunnolla puhua tunteistani. Olen vain toivonut, että paranee, kun ehditään olla enemmän yhdessä. Enempää yhteistä aikaa vain ei ole tullut, ja nyt on pakko saada puhuttua, koska en saa tältä suhteelta niin paljon kuin haluaisin. Toisaalta taas, kesä olisi mahdollista asua yhdessä ja nähdä lopulta, mitä tästä tulee. Mutta kesän loputtua tuo toinen ihastukseni saattaa olla jo löytänyt naisen, ja saatan katua, etten lähtenyt tästä suhteesta aiemmin. Mikään ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Jos en olisi ihastunut toiseen, olisi suhteellisen helppoa odottaa vielä kesän yli.

On vaikea aloittaa ongelmista puhuminen poikaystävälle, koska tuntuu, että sanon mitä tahansa, ero tulee samantien, jos olen täysin rehellinen ja sanon, etten ole enää varma, haluanko olla hänen kanssaan loppuelämäni. Ymmärrän kyllä sellaisen reaktion hänen puoleltaan, mutta se ei helpota mun osaani ollenkaan.

Oisko kellään neuvoja siitä, miten pääsisi alkuun pamauttamatta suoraan "haluan erota"? Ja miten voisi lievittää sitä tuskaa, mikä toiselle tulee yhtäkkisestä tällaisesta puheesta, kun se luultavasti johtaa kuitenkin eroon, ja hän on koko ajan ollut siinä uskossa, että meillä on kaikki hyvin? Hän ei ole ikinä ollu mulle mitenkään ilkeä, ei vain aina tajua mua, joten haluan hänelle vain kaikkea hyvää enkä millään tahtoisi satuttaa pahasti.

Maariah

mulla on ollu samanlainen tilanne. mä olin ihan älyttömän kiukkunen koko ajan ja mua kyllästytti, kyllästytti mies, meidän elämä ja kaikki mikä oli meidän yhteistä. kun mies tuli 21.00 töistä, halusin vaan olla yksin joten usein meninkin sänkyyn heti ku se tuli. mua ei vaan yksinkertasesti kiinnostanu keskustella sen kans tai mitään muutakaan. mua pelotti ne tunteet ja mä tiesin et mun oli pakko puhua siitä asiasta. ja tiesin myös sen et mies ottais tosi huonosti ton asian, mut pakko oli puhua! mu sisimmässäni tiesin et haluan muuttaa asioita eikä ero o ainoa keino ja viimeinen asia mitä halusin oli se.

mä ite hoidin asian tosi huonosti, eli otin asian esille sillon ku tapeltiin. pamautin vaan et mä en enää tiedä rakastanko sua enää niin paljon et voitais olla yhdessä. tietysti mies loukkaantu ja suuttu. sit se alotti sen kyselemisen et kuinka kauan näin oon tuntenu ja et mix otin asian nyt puheeksi yms. noiden kysymysten perusteella mä menin ihan sekasin enkä ollu enää varma mistään. päätettiin kumminki yrittää koska mä sanoin sen et haluan pelastaa meidät jotenkin!?

meni varmaan pari viikkoo ja oltiin vloppu eri paikoissa, jolloin mies sit soitti et se ei jaksa enää mun kiukkuisuutta tai muutakaan ja jätti mut. oltiin sit vloppu erossa. mä menin tietysti ihan rikki. päästyäni kotiin mieheni tuli käymään ja se kumminki sano ettei pysty eroomaan. molempien oli pakko muuttua jos haluttiin et tää tulee toimimaan. ja niin me myös tehtiin. mä en o koskaan tuntenu näin vahvasti miestäni kohtaan, en enää o epävarma meistä ja ainakin tiedän sen et rakastan sitä yli kaiken. meillä kaikki muuttu, molempien oli pakko miettiä mitä halus ja et oikeesti tilanteelle on pakko tehdä jotain. meillä menee nyt hyvin.

toivottavasti teilläkin menee kaikki hyvin.

mut ei tilanteessa voi oikeen muuta kuin ottaa asia puheeksi ja pian, kaikki voi muuttua!! mä toivon kaikkee hyvää!! :D

gollum

Jos teillä on kolmen vuoden kriisi? (sori kun käytän tuota ilmausta) Tai siis eikö juurikin ole aika tyypillistä että tuossa vaiheessa, parin-kolmen vuoden seurustelun jälkeen, alkaa se alkuhuuma haihtumaan ja on sitten kyllästymisen tms. tunteita. Voihan tuo olla että mies on väärä, mutta suosittelisin kyllä ettet hätiköisi. Voi olla että aika iso osa ahdistuksesta johtuu myös kaukosuhteesta, joka rasittaa. Siksi kannattaisi kyllä odottaa sitä kesää ja yhdessä asumista. Siihen on kuitenkin vaan pari kuukautta :)

Ainakaan ihastumiselle ei kannattaisi mun mielestä tehdä mitään, koska se menee ohi, niitä tulee ja menee silloin tällöin. Etenkin, jos omassa suhteessa ei sillä hetkellä ole ihan onnensa kukkuloilla, voi joku toinen helposti tuntua paremmalta. (+jos se tyyppi on kerta sun kaveri, niin sä kyllä aika varmasti huomaisit jos sillä ois tunteita suhun) Ei kannata antaa sen vaikuttaa nykyiseen suhteeseesi.

Tää on vaan mun mielipide, että ei kannata luovuttaa helpolla, muuten ei tuu mikään suhde kestämään alkuhuumia pidempään. Itse ainakin haluan yrittää kaikkeni ennen kuin päästän irti. Koita palauttaa vaikka mieleesi, millaten tunsit kun rakastuit häneen ja mitä ihania puolia hänessä on.

StormySea

^eikö ole?

Esmeralda: sun kirjoitukses tuntui todella tutulta. Oon miettiny tota, että kun oon vatvonu tätä asiaa jo melkein vuoden aina silloin tällöin, niin pelkään, etten osaa enää "olla täysillä", pelkään, että aina on takana se ajatus, että kun näin pitkään olin epävarma, niin ei voi olla hyvin. Mut sitä on kestäny näin kauan aika pitkälti siks, että oon halunnu ihan tosissani yrittää vielä, mutta kun nähdään useimmiten vain pari tuntia kerrallaan, niin vaikea on siinä sitten ongelmia ottaa puheeksi.

gollum: vuosi sitten pidin kriisiä vain asiaan kuuluvana. Mut nyt, kun muistelen tarkemmin, ensimmäinen tyytymättömyys oli vuoden seurustelun jälkeen. Se ei ollut paha, ajoittaista kyllästymistä vain, kun mies on niin vahva omissa mielipiteissään ja sit paljon mentiin hänen menojensa mukaan. Se meni ohi, sit kahden vuoden kohdalla tuli paha kriisi mulle, se meni ohi, mut sit muutaman kuukauden päästä alkoi sellainen, joka ei oikeestaan oo ollenkaan menny ohi.

Yks kaverini selitti tätä stressireaktiona. Kun vuosi sitten oli ensimmäinen kriisi, siitä päästiin yli puhumalla, mutta muutama kuukausi sen jälkeen tuli samanlainen. Silloin pelkäsin, että jos puhun tästä, tulee ero, koska sillä hetkellä tuntui vain, etten jaksa. Tuntui, etten halua yhtään miehiä sotkemaan elämääni. Mulla oli silloin mieletön stressi opiskelusta johtuen ja kaverini ehdotti, että se heijastuu sit vain parisuhteeseenkin. Toinen kaverikin yritti rauhoittaa, että on ihan normaalia, että tyytymättömyys tulee jossain vaiheessa. Sain sit rauhoitettua itseni ja olin taas tyytyväinen suhteeseen, mut kesällä kesken yhdynnän sanoin kerran, etten halua enää, mut mies sanoi, että vähän vielä ja mä annoin periks. Kun hän oli saanu, hän rupes nukkumaan. Mä tunsin oloni niin surkeeks, mut tilaisuutta puhua siitä ei tullu, koska oltiin kavereiden kans mökillä, ja kun sieltä lähdettiin, en ensin saanu vain kakistettua asiaa suustani ja sit se oli jo niin vanha juttu, etten enää viitsiny kaivaa sitä esiin. Mut sen jälkeen mun epävarmuus palas.

Muutenkaan meidän seksielämä ei oo ollu mua tyydyttävää paitsi silloin tällöin. Oon yrittäny puhua asiasta, mut sit mies sanoo aina, että eikö hän muka oo huomioinu mua, ja sitä mä en voi kieltää. Hän kyl yrittää parhaansa, paitsi välillä, kun on väsyny, mut jostain syystä mulla on sellainen olo, etten saa sitä mitä haluan.

Mun ehkä suurin vika on, etten halua pahoittaa hänen mieltään mistään, koska hän ei ikinä oo ollu ilkeä mulle, ei kohdellu mua pahasti tai mitään. Hän ei vain aina oikein ymmärrä mua ja mun hellyydenkaipuutani. Mut ei kai sitä voi jokaiselta vaatia, mut vaikee siihen on tottua, kun eka suhde oli sellaisen jätkän kans, joka tiesi joka tilanteessa, mitä mä toivoin ja tarvitsin. Sen suhteen ongelmat oli taas sit muualla eikä se voinu millään toimia. Hän kohteli mua paljon huonommin kuin nykyinen mies, ihan tietoisesti eikä vain vahingossa.

Sen kyllä totesin, että ihastumiseeni ei kannata nyt reagoida. Sain selville, että kaverilla on nyt jotain säätöä jonkun tytön kanssa. Mut me ollaan molemmat sellaisia, et jos ite on suhteessa tai jos toinen on, niin silloin ei tunteita näytetä mitenkään, vaikka niitä oiskin. Jotenkin epäilen, et vuosi sitten hän ois ehkä ollukin kiinnostunu, mut nyt ei enää, kun mun parisuhde ei kaatunukaan silloin. Mut silti en voi lopettaa toivomista, koska tajusin myös ihan hiljattain, kuinka paljon hän oikeesti mulle merkitsee. Luulin, että pystyn hyvin olemaan hänen kanssaan vain kaveri, mut kun sain tietää siitä tytöstä, tuntui pahalta. En kuitenkaan aio antaa sen vaikuttaa, koska tää ystävä on yks parhaista ystävistä, joita mul on ikinä ollu enkä halua menettää sitä. Pitää vain sopeutua tilanteeseen, jossa mulla ei ehkä ookaan enää mitään toivoa siltä varalta, et oma suhde päättyis. En vielä tiedä, kuinka vakavissaan hän on tän uuden tytn kans ja uinka uus juttu se itse asiassa on, ja siks mun hölmö mieleni ei vielä osaa heittää toivoa kokonaan. Oon ollu paljon pahemmin ihastunu häneen kuin olin tajunnutkaan.

gollum: samaa mäkin oon ajatellu, että pitää yrittää kunnolla ennen kuin otan eron puheeks, koska muuten saattaisin katua sitä koko loppu elämäni. Pitää toivoa parasta varsinkin, kun nyt on tulossa pari viikkoa, jolloin pystytään näkemään vähän tavallista useammin.

gollum

Joo, ehkä asiat selkenee kun pääsette viettämään aikaa yhdessä. Mut tietty toi että noita ahdistuksia on tullut usein ennenkin, aika lyhyin väliajoin vois kieliä siitäkin, ettet vaan ois oikeen miehen kanssa. Mut ei välttämättä, ite tiiät varmasti parhaiten.. Voimia päätösten edessä! :)

Manteli

Minäkin erosin hieman samankaltaisissa olosuhteissa.
Olin miettinyt todella pitkään, varmaan puolivuotta sitä, että rakastanko miestäni, minua ahdisti aina kun hän sanoi rakastavansa minua kun en tiennyt valehtelenko jos vastaan "niin miekin siuta".. ahdisti kun tiesin että hän rakastaa enemmän kuin minä ja että ero sattuisi häneen enemmän. olin myös siihen aikaan jatkuvasti ihastunut muihin miehiin. ja kerran ihan vain juttelin niin mukavan miehen kanssa, että itkin koko yön kun en vaan ollut onnellinen omani kanssa. seuraavana aamuna jätin hänet enkä ole katunut. jos epävarmuutta on jo todella pitkään jatkunut niin täytyyhän niillä omilla epäilyksillään tunteista olla jotain perää, sitä vaan ei halua uskoa :(
ja jos olette onnettomia ollut jo pitkään niin olkaa itsekkäitä ja halutkaa olla onnellisia, koska oma elämämmehän tämä on! jos miehellä on ihania suunnitelmia tulevaisuudesta, se ei tarkoita että ne suunnitelmat ovat myös sinun, vain sinä määräät omasta elämästäsi ja onnellisuudestasi. toisen kanssa ei voi olla ajatellen, että no kyllä tämä kohta paremmaksi muuttuu, sehän loukkaa sitä toistakin jo pitemmällä aikavälillä.
täytyy nyt vain sanoa, että onneksi en ole enää siinä tilanteessa, se sattuu ja on henkisesti niin raastavaa :?

nukke

Itellä oli vähä sama homma. eikä toi yhteenmuutto kauaa auttanu.. mut voihan teillä olla poikkeus.. mäki tahoin antaa mahiksen.. Oli sellaset puoli vuotta aivan ihanaa aikaa mut sit palas nää paska hommat kuvioihin ja sit täs kaks viikkoa sit muutin pois ja jätin sen. Hokasin vaan et ei ihminen muutu :(

StormySea

Sitä kyl oon pelänny, ettei mikään enää auta, kun ajatuksia erosta on ollu jo pidempään. Mut toisaalta myös se mies, johon nyt tajusin olevani pahasti ihastunu, on ollu mun elämässä jo 2 vuotta. Siihen vissiin oon omaani alkanu verrata ja tullu tyytymättömäks vaikka ensin en ollukaan ihastunut tähän toiseen. Se vain on mun kans paljon enemmän samanlainen kuin oma miesystävä. Sanooko se sit sitä, että sellaisen miehen kans ois parempi ja sitä pitäis alkaa etsiä. Tuntuu nimittäin siltä, ettei toi mun ihastukseni oo musta sen enempää kiinnostunu. Oishan sillä ollu mahdollisuuksia ees vihjata jotain, jos oikeesti haluais mut.

Nyt kun oon muutaman päivän viettäny oman miehen kans enemmän aikaa, on kaikki alkanu tuntua taas paremmalta. En tosin vieläkään oo varma, mitä haluan, ja heti, kun tulin yksin kotiin, missä oon tottunu vatvomaan näitä asioita yöt ja päivät, ne samat ahdistukset nousi taas pintaan. Ihan kuin oisin jo ehdollistunut siihen, että omassa kodissa niitä ajatuksia on pakko käydä läpi... :) Toivottavasti siitä ehdollistumisesta pääsen pian eroon.

Tuli muutenkin mutkia suunnitelmiin. Olin jo ajatellut, että nyt, kun vähän enemmän pystyn viettämään aikaa miesystävän kans, voisin alkaa vähitellen puhua siitä, etten ole ihan tyytyväinen enää. Mut parin viikon päästä on iso tentti, mikä mun on pakko saada läpi, enkä saa sitä hoidettua, jos alan käydä läpi eroa ennen sitä. Sit onkin jo toukokuu ja meidän vuosipäivä ja pelkään, että mies saattaa jopa alkaa puhua kihloista. Pitäis sanoa sille, että en halua kihloihin ennen yhdessä asumista, niin siitä ei sit ainakaan tarttis pelätä. En ole valmis kihloihin tällaisessa epävarmuudessa. Sit toukokuun lopussa ois yhteen muutto kesäks. Ehkä tää sit tarkoittaa sitä, että mun pitää vielä yrittää kesän ajan ja päättää vasta sitten... Mene ja tiedä.

Manteli
StormySea
Tuli muutenkin mutkia suunnitelmiin. Olin jo ajatellut, että nyt, kun vähän enemmän pystyn viettämään aikaa miesystävän kans, voisin alkaa vähitellen puhua siitä, etten ole ihan tyytyväinen enää. Mut parin viikon päästä on iso tentti, mikä mun on pakko saada läpi, enkä saa sitä hoidettua, jos alan käydä läpi eroa ennen sitä. Sit onkin jo toukokuu ja meidän vuosipäivä ja pelkään, että mies saattaa jopa alkaa puhua kihloista. Pitäis sanoa sille, että en halua kihloihin ennen yhdessä asumista, niin siitä ei sit ainakaan tarttis pelätä. En ole valmis kihloihin tällaisessa epävarmuudessa. Sit toukokuun lopussa ois yhteen muutto kesäks. Ehkä tää sit tarkoittaa sitä, että mun pitää vielä yrittää kesän ajan ja päättää vasta sitten... Mene ja tiedä.

Minäkin tein tuota :shock: siirtelin eroa aina millon minkäkin "teko"syyn varjolla. nokun on se reissukin jo varattu, no menin jo ostamaan joululahjan, ei ennen uuttavuotta voi jättää kun sit menis juhlat pilalle jne. kohta oiskin ollu miehen synttärit.. mikään aika ei olis ollu sopiva sille eron käsittelylle. sitten kun se ero tuli, olinkin sen jo melkein käsitellyt jatkuvalla asian miettimisellä, itkin kaksi päivää, haikailin 2 viikkoa ja sen jälkeen hymyilin taas..

StormySea

^ Samaa itsekin mietin, että tekosyitä vain on, mut toisaalta en kyllä voi suhteen takia riskeerata sitä, pääsenkö jatkamaan koulua syksyllä vai en. Nimittäin tää kysyinen tentti pitää olla suoritettu ja tää on viimeinen mahdollisuus.

Välillä oon miettiny, että ehkä tää jatkuva ahdistus ja masentuneisuus, joka tulee aina, kun oon yksin päiviä onkin "surutyötä" jo etukäteen ja mun pitäis vain enää saada itse ero aikaiseks, että pääsisin kunnolla käsittelemään asiaa ja pystyisin sit siirtämään sen syrjään ja jatkamaan elämääni.

Mä oon niin hyvä miettimään montaa asiaa yhtä aikaa, ei oo putkiaivoista tietoakaan, ja sen takia opiskelukin kärsii siitä, kun mieli koko ajan taustalla miettii parisuhdeongelmia. Välillä tuntuu, että tiedän, mitä pitäis tehdä, mutten suostu vain uskomaan sitä. Miks ei halua erota, vaikka tietää, että sillä oma olo rauhoittuisi ees jonkin ajan päästä vaikka ei heti? Miks sitä vain haluaa vielä yrittää? Oisko siks, että edelleen näen hänessä sen, miks alun perin ihastuin häneen. En sit ehkä vain halua myöntää, että mukana tulee sellaisia asioita, joita en voi muuttaa ja joita en ilmeisesti pysty ärtymättä nielemään. Hän on mulle hirmusen tärkeä ja rakastan häntä, mut ahdistaa se, että hän taitaa rakastaa mua paljon enemmän kuin minä häntä.

Nyt jos pystyisin luottamaan siihen, että ihastukseni oikeesti seurustelee vakavasti, niin sit voisin paljon rauhallisemmin mielin vielä yrittää oman miehen kans. Mut hän ei suostu puhumaan naisestaan mitään, niin etten tiedä, ollaanko vielä vain tapailuasteella vai paljon pidemmällä. Ihan oikeasti voin olla hänen kanssaan vain kaveri, koska toisaalta hän on mulle myös se mun kaipaama veli.

Mut en voi olla huomaamatta, että jotenkin elän enemmän hänen seurassaan kuin oman miehen kanssa, johtuen siitä, että mulla ja kaverillani on enemmän samanlainen ajatusmaailma kuin mulla ja miesystävälläni ja pystyn jakamaan kaiken innostuneisuuteni hänen kanssaan, kun oma mies ei aina tajua miten siitä ja siitä voi nyt olla niin täpinässä, kun olen kiinnostunut miljoonasta asiasta. Sit mun pitäis löytää joku toinen samanlainen, mut ne on harvassa. Mun tyttökavereistakin vain yks on samanlainen innostuja kuin minä. Voi kuullostaa pikkujutulta, mut kyl mua masentaa, kun ite haluaisin tehdä vaikka mitä ja toinen ei oo yhtään innostunut. Yritä siinä sitten keksiä yhteistä tekemistä, jos ehdotuksia koko ajan tyrmätään. Ehkä on järkevämpää olla täyttämättä kalenteriaan liikaa, mut mä oon aina tehny niin enkä voi sille mitään, ja aina oon siitä selvinny. En oo tunnettu järkevyydestäni miesasioissa enkä vapaa-ajan käytössäni. :)

Esmeralda

kirjoittelinkin tänne hankalasta tilanteestani. Sunnuntaina rohkaistuin ja kerroin haluavani erota. Ero siitä sitten tuli, ja voin sanoa että tuntuu todella hyvältä! :)

Ystäviä toki ollaan vielä, ja tämä ratkaisu tuntuu niin oikealta. Itse eroamistilanne ja seuraava päivä olivat ne kynnykset joiden yli oli vain astuttava.

Annie

Mua vähän ärsyttää kun tästä keskustelusta nousee esiin sellanen "no emmä viitti erota jos sen ihastuksen kanssa ei sit tulekaan mitään"-ajattelutapa. On pikkasen törkeetä omalle kumppanille olla sen kaa vaan sen takia että jonku ihastuksen kanssa ei välttämättä hommat meniskään ihan putkeen. Kannattaa oikeesti miettiä ootteko nyt ihan parasta mitä teidän kumppanit voi saada, jos teillä on noin hepposet syyt olla kumppanienne kanssa. Sori jos oon kyyninen, tuntu vaan et tää keskustelu kaipaa vähän reality checkiä eikä vaan tollasia haihatteluja joittenki ihastusten perään. Ei tollaset ihastukset tuu teitä hoitaan ku ootte sairaita, ei ne pitele teidän hiuksia ku oksennatte meikit levanneina baari-illan jälkeen, tuskinpa ne jaksais katella verkkareissa telkkaria sunnuntaisin jne..Ja siinä vaihees jos ne tällasia juttuja tekis, ne muuttuis "tylsiks kumppaneiks" ja vähän ajan päästä joku uus ihastus syrjäyttäis ne. Peräänkuuluttaisin vähän arvostusta.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat