Menneisyyden haamu

Vierailija

TÄSSÄ ON PIIIITKÄ JOHDANTO. Mutta voisin väittää että jenkeissä tästä olisi tehty jo elokuva. Itse haluaisin vain tietää loppuratkaisun!!!

Olen tehnyt elämässäni virheitä, mutta niistä olen oppinut ja jatkanut eteenpäin. Nyt olen kuitenkin niin suuressa umpikujassa, että tarvitsen ulkopuolisten mielipidettä asiaan.

Olen seurustellut nyt 6 kk jätkäkaverini kanssa ja meillä menee ihan hyvin. Tunsimme jo ennakkoon pitkään kavereina ja siksi seurustelusuhteeseen siirtyminen olikin valtava riski. Ei siis pelkästään sen takia että olimme kavereita, vaan kaikki kaverini ovat myös hänen kavereita samassa isossa porukassa.

TÄSTÄ PÄÄSEMME ONGELMAAN:

Ennenkuin aloin seurustelemaan poikaystäväni kanssa, pyörin 7 kk toisen jätkän kanssa. Emme koskaan seurustelleet/sekstailleet, mutta emme myöskään olleet pelkkiä kavereita. Kemia mikä välillämme oli on vaikea kuvailla. Jo ensikohtaamisesta asti tunsin häntä kohtaan enemmän kuin sanat riittävät kertomaan ja teinitytön lailla toivoin hänen tuntevan samoin. Olimme lähes päivittäin tekemisissä ja...naurettavasti ajattelin että hän voi ehdottaa seuraavaa siirtoa. Monelle kaverilleni koko jätkä on ihan pelkkä myytti, koska hengailimme pääosin hänen kanssaan kaksin, tai yhteisen "esiliinamme" kanssa jossakin kolmestaan (joka siis lukeutui hänen parhaisiin kavereihinsa).

Tästä päästään draamaan:

Viime elo-syyskuun vaiheessa kaikki sitten loppui kuin seinään. Odotin ravintolassa jätkää saapuvaksi mutta tämä perui vedoten kuumeeseen. Sen sijaan ravintolassa näin tämän "esiliinan" oman tyttöystävänsä kanssa ja istuin hetkeksi juttelemaan heidän kanssaan. Hän veti minut sivummalle ja antoi "ystävän neuvon": ""Älä haikaile sen perään. Sä olet sille kuin ilmaa ja pelkkä loinen joka ei jätä rauhaan.""
Tästä suivaantuneena vaihdoin ravintolaa ja vetäisin ns kostokännin päälle. Halusin jollakin keinolla satuttaa häntä koska koin itseni todella petetyksi. Eksyydyin erään kundin seuraan jonka tiesin olevan hänen kaverinsa. Koska hukkasin kotiavaimet illan päätteeksi, menin tämän kaveri-ihmisen sohvalle nukkumaan humalani pois.
Tämän illan jälkeen en koskaan kuullut ihastuksestani ja pari kk myöhemmin tapasin nykyisen kundikaverini..

TAKAISIN NYKYTILANTEESEEN:

Hyvältä vaikuttanut parisuhteeni alkoi kokemaan ensimmäisiä kolahtuksia pari viikkoa sitten kun törmäsin menneisyyden haamuuni. Kävimme kahvilla pariin otteeseen ihan puhtaasti kaverimielessä. Tutustutin hänet myös nykyiseen poikaystävääni (joka ei vieläkään tiedä menneistä tapahtumista vanhan tuttuni ja minun välillä), ja vaikka hengaaminen porukassa sujuikin hyvissä merkeissä, tunnelma oli jotenkin patoutunut.
Kun eilen poikaystäväni lähti käymään isovanhemmillaan naapurikaupungissa, tämä menneisyyden haamu ehdotti kaljoittelua puistossa. Pahaa aavistamattomana suostuin tietämättä mitä ilta toisi tullessaan.
Tunti puistossa istumisen jälkeen hän nosti kissan pöydälle ja kysyi että miten saatoin silloin aikoinaan olla niin kylmä akka häntä kohtaan. Ja kuinka hän edelleen kaipaa lähes päivittäin minun perääni, koska ei koskaan eläessään ajatellut rakastuvansa näin pahasti kehenkään. Sanoi tienneensä sen jo ensi kohtaamisella, koska "pamahdin hänen elämäänsä kuin paistinpannu naamaa vasten" niin että hän oli minut nähdessään lähes pudonnut jaloiltaan. Normaalisti sanavalmis mies oli joutunut vetämään kaverin roolia pitääkseen itsensä aisoissa koska ajatteli että MINÄ halusin pysyä Friendzonella.
Hän halusi eilen puhdistaa ilmaa keveällä keskustelulla, mutta se meni aivan pohjamutiin. Aloin änkyttämään hänen omista mielipiteistään, mitkä tämän kaveri oli välittänyt minulle ja omasta särkyneestä sydämestäni. Itkimme ja vaihdoimme nopean ja epätoivoisen suudelmankin. Tilanne pamahti lopulta tajuntaani niin pahasti että pakenin lapsellisesti paikalta. Viimeiset sanat mitä kuulin selkäni takaa hänen suustaan oli että ""Kunhan olet onnellinen, niin se riittää mulle. Tuun aina rakastamaan sua, vaikkei sillä tässä kohtaa enää merkitystä ole..""

MITÄ HELVETTIÄ MÄ TEEN? Olen itkenyt nyt reilun vuorokauden verran yksin kotona. Pidän jätkäkaveristani. Paljon. Mutta tunteet tämän menneisyyden henkilön kanssa ovat vahvoja. Todella vahvoja.
En ole kuullut eilisen jälkeen ns kilpakosijasta mitään enkä uskalla itsekään lähestyä tätä. Jätkäkaverini on edelleen naapurikunnassa ja tietää ainoastaan että kävin nopeasti moikkaamassa "vanhaa kaveriani".

APUA TARVITAAN!

Kommentit (6)

Vierailija

Aika perus teinimeininkii. Tee miltä parhaasta tuntuu tai hanki sinkkuna kokemuksia miehistä. Kohtuullista olisi kuitenkin kertoa tilanteesta nykyiselle kumppanillesi, jonka toivottavasti teet. Ehkä sitten mietitte jätkäsi kanssa yhdessä ratkaisun tilanteeseen.

Hauskaa kesää!

Vierailija

Teinimeininkiä kun oliskin. Itse olen 24, poikaystäväni 26 ja ns kolmas pyörä 27..Että kyllä tässä ihan aikuisia ollaan jo.. Ja mitään tappelua en näiden kahden välille haluaisi, mikä nyt olisi aika todennäköinen turpakäräjä tässä tilanteessa..

Vierailija
summerlover88

Teinimeininkiä kun oliskin. Itse olen 24, poikaystäväni 26 ja ns kolmas pyörä 27..Että kyllä tässä ihan aikuisia ollaan jo.. Ja mitään tappelua en näiden kahden välille haluaisi, mikä nyt olisi aika todennäköinen turpakäräjä tässä tilanteessa..

Sehän onkin loistava syy olla kertomatta. Kerran sanot olevasi aikuinen, niin hoida sitten tilanne sen mukaisesti.

Ihastunut korviaan myöten

Oivoi, ei sinulla helppo tilanne ole, kuten ei itsellänikään...

Olen seurustellut ja ollut kihloissa nykyisen avokkini kanssa kohta 10 vuotta. Meillä ei ole lapsia, mutta olemme "naimisissa" pankin kanssa, velkaa siis on talokauppojen myötä tullut. Viimeisen vuoden aikana minusta on tuntunut siltä, etten elä parisuhteessa vaan asun kämppäkaverini kanssa. Emme juurikaan enää puhu keskenämme mistään, mies on kaavoihinsa kangistunut kun minä taas haluaisin nähdä ja kokea paljon. Seksielämä on tyystin loppunut, vaikka petipuuhat itseäni kiinnostaisivat. Mieheni näkökulma seksiin on itse suoritus, esileikiksi hänen mielestään riittää sanat "mä haluan sua". Tästä olen hänen kanssaan monesti jutellut, tuloksetta. Suurin ongelma meidän välisessä suhteessamme on siis se, etten koe häntä puolisokseni vaan kämppäkaveriksi, mutta rakastan häntä kuitenkin - onhan meillä pitkä taival takana yhdessä.

Tässä jokin aika takaperin tapasin vanhan miespuoleisen koulukaverini, jonka kanssa en ollut pitänyt mitään yhteyttä pitkään aikaan. Opiskelimme aikanaan samassa opinahjossa, mutta valmistuttuamme suuntasimme eri paikkakunnille ja pikkuhiljaa yhteydenpito vain katkesi. Tuolloin ennen vietimme tuntikausia jutellessa erilaisista asioista, koimme ehkä tahoiltamme tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, toistemme seurassa oli helppo ja hyvä olla. Itse en ainakaan silloin kaveriani mitenkään muuten ajatellut kuin kaverina, sillä me molemmat seurustelimme tuolloin tahoillamme. Tosiaan, tapasimme tässä taannoin samoissa juhlissa, jossa vietimme illan ja yön keskustellen. Olin hämmästynyt siitä, kuinka hyvin tulimme vielä juttuun, tuntui kuin olisimme tunteneet aina! Pikkuhiljaa aloimme pitää yhteyttä myös muuten, ja pikkuhiljaa tajusin, että olen aivan pihkassa häneen. Kaverini vei lopulta minulta täysin jalat alta. En hänelle asiasta mitään maininnut, yritin tulla toimeen tunteideni kanssa ja ajatella asioita järjellä. Olenhan kuitenkin "parisuhteessa" ja kihloissa.

Ongelma muodoistui siinä vaiheessa, kun tämä miespuoleinen kaverini totesi, että hän ajattelee minusta enemmän kuin kaverina. Nyt olen täysin solmussa tunteideni ja ajatusteni kanssa, en oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

Olen pohtinut jo ennen näitä ihastumisen tunteita eroa avokistani, sillä en koe eläväni parisuhteessa. Silti ero tuntuu pahalta ajatella, koska meillä on avokin kanssa pitkä taival yhdessä takana, ja mieheni on monesti sanonut, että olen hänelle henki ja elämä. En haluaisi pahoittaa hänen mieltänsä, kuten en myöskään muiden ihmisten mieltä. Vaikka rakastankin avokkiani, koen eläväni kämppäkaverin kanssa. Mainitsin taannoin avokilleni (ennen näitä ihastumisia), että en tiedä onko suhteellamme tulevaisuutta, ja siitä repesi "riemu". Tappelimme monta viikkoa putkeen, välillä huutaen, välillä mykkäkoulua pitäen. Tällä hetkellä en pysty ajattelemaan parisuhteemme jatkuvan vaan olen ajatellut paljon yksin asumista. Jonkin verran olen pohtinut myös tulevaisuutta kaverini kanssa, mutta siihen suhtaudun hyvin varovaisesti. Vaikka olemme samalla aaltopituudella, olemme molemmat kohtalaisen haastavia ihmisiä.

Pahimmilleen menetän tässä tilanteessa sekä pitkän parisuhteen (okei, en ole siinä onnellinen, mutta silti rakastan avokkiani) että myös hyvän vanhan kaverin. Olen kohtalaisen neuvoton sen suhteen, että mitä minun tulisi tehdä. Tällä hetkellä olen mielessäni viheltänyt erätauon joka asian suhteen, olen antanut kuukauden aikaa parisuhteellemme, jonka jälkeen päätöksiä on pakko alkaa tekemään. Tilanne tällaisenaan on jokaisen kolmen osalta kohtuullisen kestämätön. Tiedän kyllä, mitä tunteeni käskevät minun tekemään, mutta tällä hetkellä tunteet ja järki ovat eri mieltä.

Aloittajalle annan vinkiksi, että keskustele asioista jonkun hyvän kaverisi kanssa. Itse olen päässyt puhumaan yhdelle hyvälle ja läheiselle kaverille, ja hän on asian suhteen hyvin ymmärtäväinen ja on vinkkejä antanut. Joskus se helpottaa jo, että pääsee ääneen keskustelemaan asioista jonkun kanssa.

Vierailija

summerlover88:
Paha tilanne. Ehkä ajattelen niin, että jos tämä sinun vanha tuttu miehesi oikeasti niin tuntee sua kohtaan jotain, niin miksei aiemmin ole tullut sanotuksi? Jos 7kk olette yhdessä joskus pyörineet. Ja hänen puoleltaan yhteydenototkin aikanaan loppui lyhyeen.

Jos nykyinen parisuhteesi on OK, jatkaisin sitä ja elämää eteenpäin ja unohtaisin vanhan ihastuksen.

Vaikea paikka, minä olisin kylmä ämmä :D

summerlover88

Minäpä tässä hei. Tilanne ratkesi eilisiltana kun riitaannuin jätkäkaverini kanssa. Yritin kuitenkin hoitaa tilanteen hienovaraisesti loppuun enkä maininnut kolmannesta pyörästä jotta en satuttaisi häntä liikaa asialla.

Olen nyt viettänyt aikaa paljon Herra Menneisyyden Haamun kanssa, ja se tuntuu hyvältä. Parhaalta ajalta. Hän on vienyt lopullisesti jalat altani ja yritän vain ottaa rauhallisesti ettemme hosuisi liikaa.

Otin todella suuren riskin tässä hommassa ja minua jännittää, pelottaa ja ihastuttaa tulevaisuus. Jossain tuolla sisällä tiedän kuitenkin harpanneeni askeleen kohti onnellista loppua..

Mahdotonta! -sanoi epäilys. Vaarallista! -sanoi pelko. Turhaa! -sanoi järki. Yritä kuitenkin! -kuiskasi sydän.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat