Milloin sopiva aika tulla kosituksi jne.

Vierailija

Olemme olleet avopuolisoni kanssa 1,5 vuotta yhdessä. Mies sanoi noin puoli vuotta sitten kun kyselin kosinnan ajoituksesta mielipidettä (yleisellä tasolla mitä mieltä) että hänestä on sopivaa mennä kihloihin kun on asunut muutaman kuukauden saman katon alla, siis jos yhteiselo sujuu. Me olemme kohta 5 kuukautta asuneet. Milloinkohan kosinnan voisi odottaa tapahtuvan? ;) Vihjailla en halua, vaan tahdon että mies haluaa kanssani kihloihin ja myöhemmin naimisiin ilman painostusta ja ihan omasta tarpeestaan sekä juuri minun kanssa.

Okei, eihän tämä nyt ole vielä mikään pitkä aika yhdessä asumistakaan, mutta silti. Odotan kovasti että mies kosisi ja saisin tietysti pitää sormustakin ;) ja hän osoittaisi kosinnallaan haluavansa olla pitkään yhdessä, sitoutua olemaan kanssani. Yksi ongelma vain on vielä: mies on sanonut, että tekisi ehdottomasti avioehdon, jolla poissuljetaan molempien kaikki tulot toiselta, jos ero tulisi. Eli mies parempipalkkaisena ei menettäisi osituksessa minulle ja tulevalle lapsellemme itse tienaamiaan rahoja ollenkaan. Lapsi jäisi varmasti minulle jos ero tulisi. Ja minähän hoitaisin pientä lasta kotona, kun mies käy töissä, tienaamatta työelämässä, eli saamatta säästöjä tai kerryttämättä eläkkeitä.

Kuitenkin eroa ajattelematta menen naimisiin ollakseni miehen kanssa pitkään yhdessä, toivottavasti loppuun saakka. Joka avioliittoon kuuluu varmasti ylä- ja alamäkiä, ja haluaisin mennä sillä mentaliteetilla naimisiin, että yhdessä pysytään, jos alttarilla niin luvataan. Kuitenkin mies haluaa "kaiken varalta" suojata omaisuutta. Miten suhtautua kosintaan, jos sellainen tulee? Vastaanko kieltävästi jo kosintavaiheessa vedoten eri näkemyksiin avioehdoista? Mies haluaisi kaiken kattavan ehdon, minulle kävisi vain sellainen, jossa rajataan omalta suvulta mahdollisesti tulleet perintörahat, perintömökit, omat yritykset yms. pois puoliksi laitettavasta omaisuudesta, mutta jos ero mahdollisesti tulisi vaikka miehen jättäessä, tienestit puolitettaisiin ja minä saisin puolet miehen kerryttämistä eläkkeistä kotiäitiajalta.

Kommentit (15)

Vierailija

Mäkin oon jo kauan aikaa haaveillu kosinnasta. Mun mielestä kihlaus ois huomattavasti merkittävämpi lupaus yhteisestä tulevaisuudesta ku mikään muu mitä miehen annettavissa on. Oisin niin ylpeä jos saisin sellasen rakkaudenosotuksen tolta mieheltä. Ennen halusin romanttista kosintaa ja kaikkee melodramaattista mut nykyään haluan vaa olla mieheni kanssa ja haluan että mies osottaa haluavansa olla mun kanssa koko elämänsä.
En tiiä tietääkö mies näistä toiveista, mut se ainaki on sitä mieltä ettei kosia voi jossei häitä voida pitää tyyliin vuoden sisällä. Seurusteltu tässä ollaan kohta 2,5v ja yhessä asuttu kohta vuos. Ja miehen mielipiteitä tulkitessa kosintaa saa oottaa vielä toiset mokomat 2v kunnes molemmat on valmistunu. Saatana ku karkauspäivä meni just! Nyt kyllä nii kosisin itte :D

Se musta. Mitä tähän oikeestaa tulin sanomaan, että ihan hirveen kauanhan te ette vielä yhessä oo synkannu. Jos ootte nuorempaa ikäluokkaa tyyliin alle 20v, sanosin että ei mtää kiirettää, katelkaa vaa ainaki se yks vuos vielä ennen ku elinikäsii sitoumuksii teette. Mut toisaalta jos sitä on jo reilusti yli kahenkympin ni kyllähä sitä sillo jo haluaa sitoutua ja saada jotai pysyvää elämäänsä :)

Toi avioehto kyllä vähä ihmetyttää mua. Meki ollaa jonki verran miehen kaa näistä asioista puhuttu eikä koskaa oo tullu esille että kumpikaa haluais avioehtoa, vaikka miehellä tulee olemaan ehkä jopa kaks kertaa suurempi palkka ku mulla. Ollaan varmaa molemmat sitä mieltä että ku ollaa naimissa ni sillon rakennetaan ja eletään yhteistä elämää jossa omistusrajat hälvenee aika olemattomiks.
Kyllä mä sen ymmärrän just jotku isot perinnöt ja tälläset. Ei mulla tarvi olla mitää oikeuksia aviomiehen isältää perimiin kiinteistöihi yms. Mutta jos mies haluu rajaa sulta omat ansiot kokonaan? Tarkottaako se käytännössä sitä että se tietää jo tossa vaiheessa et jos tulee ero, se ei sen jälkee aijo paskan vertaa välittää tuutsä toimeen taloudellisesti teijän yhteisenlapsen kaa vai et?

Vierailija

Kiitos mielipiteestäsi. Viimeiseksi laittamaasi kysymystä minäkin mietin. Itse olen 23, mies on minua 6 vuotta vanhempi. Käytännössä kuulemma varat olisi yhteisiä mahdolliseen eroon saakka. Ja hänestä jo yhdessä asuminen tarkoittaa sitä, että kaikkea ei makseta tasan puoliksi jne. vaan on yhteinen talous. Toiselle voi ostaa hiuslakkaa tai partavaahtoa omilla rahoilla, vaikkei sitä itse tarvitse ollenkaan. Takaisin ei "velkoja" maksella. Näin ollaan välillä tehty.

Haluaa tosiaan rajata tuolla tavoin täysin molempien itse hankkimat omaisuudet toiselta. Tietyt asiat ymmärrän rajattavan pois toiselta, juuri ne sukumökit jne. mutta jos elämme avioliitossa pienenä perheenä niin että meillä on yksi lapsi, eron tullessa hän kuitenkin haluaa että omaisuutta ei jaeta. Hänestä raha kuuluu sille, joka on sen hankkinut. Viimeksi kun asiasta puhuimme, en vielä tajunnut hänelle mainita näkökulmaa, että minä olisin kotona lapsen kanssa palkkaa saamatta ja hän tienaisi säästöön samalla ja kartuttaisi eläkettä.

Siis mies on kyllä sanonut, että perheen rahat on sitten yhteisiä totta kai hänen mielestä kun ollaan yhdessä. Siinäkin tapauksessa, ettei avioliitossa vielä oltaisi. Mutta avioehto, jotta kaiken omansa saa pois jos liitto kariutuu jossain vaiheessa. Hänestä se olisi oikein.

Vierailija

Minusta on täysin tervettä ja hyväksyttävää haluta tuollainen kaikenkattava avioehto. Miksi kenenkään tarvitsisi maksaa ex-puolisolleen itse tienaamistaan rahoista? Yhteisistä lapsistahan on joka tapauksessa maksettava elatusavut, vaikka ero tulisikin ja toinen jäisi yksinhuoltajaksi. Puolisosta erottaessa ei pitäisi erota lapsista. Se jo vähän ihmetyttää, jos tuollaisen avioehdon haluaa koskevan myös tapausta, jossa avioliitto päättyy toisen puolison kuolemaan. Tuntuisi hölmöltä, että leski ei siinä tilanteessa saisi ropoakaan. Huomatkaa myös, että biologisia lapsiaan ei voi jättää perinnöttä, vaan heille kuuluu aina lakiosa.

Avioehtoa ei minun mielestäni pidä nähdä pelottavana mörkönä ja verisenä loukkauksena tai luottamuspulana. Se on varakkaamman puolison täysi oikeus ja toisaalta vakuutus siitä, että naimisiin ei mennä pelkkien erorahojen takia. Itse olen naimisissa, minulla ei omaisuutta juurikaan ole, kun taas mieheni perhe on varsin varakas. Avioehtoa emme tehneet, sillä se ei ollut tarpeellista, koska mieheni vanhempien perintö on testamentilla suojattu niin, että lasten puolisoilla ei kuitenkaan ole niihin oikeutta. Jos mieheni olisi avioehtoa pyytänyt, olisin siihen tietenkin suostunut. Miksipä en? Järjellä ajatellen, eihän minulla ole mitään asiaa niihin varoihin, joiden eteen en ole itse tikkuakaan ristiin laittanut. Haluan tulla toimeen omillani enkä elää kenenkään siivellä. Ja omavaraisuuteen aion päästä työtä tekemällä.

Sunqueen
Seuraa 
Liittynyt11.10.2011

Mulle ei tulis mielenkään olla tekemättä avioehtoa jos menisin naimisiin. Vaikka kuinka epätodennäköistä olisi, että ero tulee, niin sitten jos se tulee, niin siinä on ihan tarpeeksi surua muutenkin. Vuosien riitely ja oikeudenkäynnit rahoista olisi ihan kauheeta!

Vierailija

Tuo omavaraisuus-kommentti on tietenkin sellaisen henkilön, joka päätyy yhteiskunnan arvostamaan ammattiin, mielestä hyvä. Entä kun toinen puoliso saa palkkaa vaikkapa korkeintaan 2000 euroa, toinen saa tuplasti sen verran ja tienaa osakkeillaankin 700 000? Ja se vähemmän tienaava tekee uhrauksia YHTEISEN lapsen vuoksi omasta pussistaan, toisen jatkaessa töitä. Jos ero tulee 15 vuoden avioliiton jälkeen, se on sitten niin, että vähän elatusapua mieheltä ja molemmat pitää omansa, nainen menee lasten kanssa sossun luukulle? Jos mieheni haluaa tätä, ei hän ehkä ole se ihminen, jota olen etsinyt. Mieluummin sitten jätän lapset hankkimatta ja elän omilla tuloillani tietäen, ettei kohtalainen elintaso tipu koskaan. Luulin aina

Vierailija

"toisaalta vakuutus siitä, että naimisiin ei mennä pelkkien erorahojen takia" -> En ymmärrä avioliiton suunnittelua, jos ei toista tunne niin hyvin, ettei tiedä onko toinen vain rahan vuoksi yhdessä.

Vierailija
nellanen

"toisaalta vakuutus siitä, että naimisiin ei mennä pelkkien erorahojen takia" -> En ymmärrä avioliiton suunnittelua, jos ei toista tunne niin hyvin, ettei tiedä onko toinen vain rahan vuoksi yhdessä.

No terveessä, normaalissa ja pitkään harkitussa avioliitossa tällainen ei tulekaan kysymykseen. Mutta tiedät varmasti, että nykyään tätä tapahtuu harmillisen paljon. Moni luulee tuntevansa toisen täydellisesti, mutta kuinkas sitten käykään. Eihän avioeroonkaan periaatteessa päädyttäisi, jos toinen tunnettaisiin täydellisesti! Ja te itse olette olleet yhdessä vasta 1,5 vuotta. Se ei ole hirveän pitkä aika.

Olet kyllä oikeassa tuossa lapsiin ja kotiäitiyteen liittyvässä kysymyksessä. Itse en sitä ole tuolta kantilta niin miettinytkään, kun me emme mieheni kanssa aio lapsia hankkia. Sinun kannattaisi kyllä tuosta asiasta miehesi kanssa keskustella perusteellisesti ja selittää näkökulmasi. Voisihan avioehtoon laittaa vaikka juuri sellaisen lisäehdon, että saisit eron tullessa jonkun tietyn summan/prosenttiosuuden, jotta et jää tyhjän päälle lasten kanssa. Tai että avioehto toteutuu vain, jos sinä haet eroa, mutta jos mies hakee eroa, saat normaalin jaon mukaan puolet tjsp.

Vierailija

en nyt puutu mitenkään tuohon avioehtoon,mutta mielestäni oikea aika kihloille on silloin kun luulee tietävänsä että tämän kihlatun kanssa haluaa viettää loppuelämän yhdessä,jos siis kihlaus on molempien mielestä lupaus avioliitosta (sillä uskon että osa ei ajattele sitä siltä kantilta) tai muuten vain lupaus yhteisestä elämästä kyseisen kumppanin kanssa. Itseäni kosittiin sormuksen kanssa polvistuen aivain yllättäen kolmen vuoden seurustelun jälkeen.olimme tietenkin puhuneet jo aikoja sitten esim.sormuksista ja avioliitosta yleisesti,mitä kumpikin odottaa. nyt vasta kolmen vuoden kuluttua olemme menossa naimisiin,emmekä itse asiassa ole puhuneet mitään avioehdosta,ehkä pitäisi,vaikka minulle se ei ole tärkeä. minusta on parempi jutella siitä,onko puoliso valmis hakeutumaan esim. avioliittoneuvojalle tai pariterapeutille jos liitto alkaisi rakoilla,ja näin vältyttäisiin ehkä siltä erolta. mutta toivottavasti pääsette yhteisymmärrykseen ja saat sormuksesi :)!

Vierailija

Minulla nousi rehellisesti sanoen niskavillat pystyyn tätä keskustelua lukiessa.

Ensinnäkin, avioehdolla suojataan perinnöt, oma omaisuus ja täysin itse kustannetut hankinnat. Avioehto ei suojaa pariskunnan yhdessä hankkimaa omaisuutta. Joten, minusta on melko kohtuutonta, että lähdetään tuolla ajattelumallilla liikenteeseen, että enemmän ansaitseva kustantaa Kaiken, samalla kun toinen suorittaa "uhrausta lapsien vuoksi". Jos haluaa pelata korttinsa varman päälle, kannattaa kumppanin kanssa perustaa yhteinen tili, jonne Molemmat laittavat joka kuukausi rahaa oman tulotason mukaan laskettuna. Eli, omista kuukausittaisista tuloista vaikkapa 10% menee yhteiselle käyttötilille. Tällöin enemmän ansaitseva siirtää tilille myös enemmän. Avioehtoa ja lapsen kustannuksellista suhdetta vanhempiinsa ei myöskään kannata sekoittaa keskenään. Vaikka pariskunnalla olisi millainen avioehto, on yhteinen lapsi sen ulkopuolella; Molemmat vanhemmat ovat velvoitettuja elättämään lastaan joko valtion määräämin elatusmaksuin tai omatoimisesti. Äärimmäisen harvoin käy niin, että eron tullessa, toinen vanhemmista kieltäytyy kustantamasta oman lapsensa elämiseen meneviä kuluja. Kyllä yleensä se "etävanhempikin" maksaa ja kustantaa lapsen menoja. Ne rahat eivät vain sille "lähivanhemmalle" tule törsättäväksi, vaan rahat menee suoraan lapselle ja lapsen käyttöön. Tästä syystä ei ole mitenkään tavatonta, että lapsen taloudellinen tilanne on lähivanhempaansa parempi.

Toinen asia on se, että on käsittämätöntä, että edelleen lähdetään siitä oletuksesta, että nainen jää kotiin ja mies tuo leivän pöytään. Mistä sitä tietää, jos vaikkapa mies haluaakin lopulta olla se, joka jää kotiin, vaikka ansaitsisikin enemmän? Ei "uhraus" ole naisen etuoikeus. Myös tuo, että puhutaan "uhrauksesta" on aivan käsittämätöntä. Jos itse valitsee kotiin jäämisen, se on oma valinta, ei uhraus. Oman valintansa seurauksista on myös kyettävä itse vastaamaan (puoliso ei ole isä/äiti). Myös se on pelkkää oletusta, että lapsi jäisi automaattisesti äidilleen. Voihan eron tullessa isäkin toimia lapsen lähivanhempana ja äiti etävanhempana.

Mitä taas tulee avioliittoon, niin se on aina arpapeliä. Vaikka nyt kokisit tuntevasi kumppanisi läpikotaisin jne. niin 5- 10- 15- 20- vuoden kuluttua se alttarilla ollut henkilö voi olla täysin eri ihminen tai itse olet täysin eri ihminen. Elämä kasvattaa ja muuttaa ihmistä. Sitä ei voi mitenkään estää tai väistää. Joskus muutokset johtavat huonompaa, joskus parempaan.

Vierailija

Jos täällä cosmon keskusteluissa olisi "tykkää"-nappi, klikkaisin sitä nyt Athenelin viestin kohdalla. Jälleen kerran niin täyttä asiaa. Enpä paremmin olisi osannut sanoa.

Vierailija

Entä jos pariskunta on yhdessä sopineet heille parhaaksi ratkaisuksi, että toinen käy töissä ja toinen on kotona lasten kanssa. Kukaan ei ole uhrautuja tai siivellä eläjä, vaan se on ollut yhteinen päätös. Eron tullessa kotona ollut joutuu kantamaan taloudellisen vastuun myös itsestään. Ilman työkomeusta, ilman esimerkiksi loppuunsuoritettuja korkeakouluopintoja on varmasti 10 avioliittovuoden ja kotona olon jälkeen haastavaa siirtyä työelämään ja opiskelemaan.

Vierailija

Alkuperäiseen ketjun kysymykseen: itse henkilökohtaisesti suhtaudun epäilevästi kihloihin alle kolmen vuoden seurustelulla. En tiedä mikä maaginen raja se on olevinaan, mutta niin vain jotenkin selkäytimessäni koen. Toki sitä sovellan vain ja ainoastaan omaan elämääni, muut saavat puolestani kihlautua vaikka ensimmäisenä päivänä tai olla kihlautumatta koskaan jos siltä tuntuu.
Olen avokkini kanssa nyt seurustellut 2 vuotta, josta 1,5 vuotta ollaan asuttu saman katon alla. Meillä on ollut pari niin tärisyttävää riitaa että ollaan saavutettu tietty "turvallisuuden" tunne. Uskalletaan riidellä kunnolla ilman että kumpikaan pelkää eroa tai uhkailee erolla. Myöskin riitojen perusteellinen sopiminen on tullut opittua kantapään kautta. Koen mieheni olevan se jonka haluaisin kiikkuvan vanhuksena viereisessä kiikkustuolissa.
Mutta naimisiinmeno tuntuu hurjalta ajatukselta. Vähän on jopa pelottanut että mies kosii, kun se on viime aikoina siitä aika ahkerasti kysellyt muka-ohimennen tyyliin "voisitko kuvitella joskus olevasi mulle ihan vaimo, ilman avo-etuliitettä" tai "minkälaiset häät haluaisit sitten kun sen aika on?" jne. jne. Tänään kysyi todella omituisten aasinsiltojen kautta että miten naisen nimettömän sormuskoon saisi mitattua salaa luotettavasti ja kysyi vielä "noin niinkuin esimerkiksi, minkäkokoinen sormus sulla pitäis olla? Minkälaisesta sormuksesta muuten tykkäisit näin btw?"

Jos kosinta tosiaan tulisi, en luultavasti hentoisi kieltäytyäkään. Mutta mieluummin haluaisin sen omituisen kolmen vuoden rajani menevän ensin rikki. Sitäpaitsi haluaisin että häiden järjestely ja niihin säästäminen alkaisi kihlaushetkestä, eli en haluaisi olla sellainen "naimisiin sitten joskus" kihlautuja.

Avioehto on kyllä erittäin hyvä keskustelunaihe, sille voisi melkein tehdä oman ketjunkin. Sen suhteen Athenel vei jalat suustani. Se on jokaisen ihmisen oikeus, ei mikään loukkaus ketään kohtaan. Elämä on valintoja, joten jokainen on vastuussa omasta pärjäämisestään silloinkin jos se "elättäjä" katoaa kuvioista.

Vierailija

Vastaanpa minäkin nyt sitten tuohon aloittajan toiseenkin kysymykseen, kun sen jätin aiemmin huomiotta. Minun mielestäni sopiva aika tulla kosituksi on silloin, kun seurustelukumppaninsa tuntee tarpeeksi hyvin ja kun on yhdessä keskusteltu perusteellisesti siitä, mitä kumpikin tulevaisuudelta haluaa. Ja tietenkin sitä kumppaniaan täytyy rakastaa. En pysty mitään absoluuttista aikamäärettä tähän heittämään, mutta sanotaan nyt että vähintään vuosi on järkevää seurustella ja tutustua toiseen ennen kuin edes harkitsee naimisiin menemistä. Ihan jo siksi, että ensimmäinen vuosi saatta helposti mennä siinä alkuhuumassa ja rakastumisessa (rakastuminen ja rakastaminen on eri asia!), ja sen jälkeen alkaa sitten se tylsä arki jossa toisen viat alkavat paljastua.

Ja tosiaan minä puhun tässä nyt siitä oikeasta, jo avioliittolain ensimmäisessä lauseessa mainittavasta kihlautumisesta ("Nainen ja mies, jotka ovat sopineet menevänsä avioliittoon keskenään, ovat kihlautuneet"). En tunnusta sellaista toimintamallia, että ensin "kositaan kihloihin" vain jotta voidaan kantaa sormuksia ja sitten ehkä mahdollisesti joskus tulevaisuudessa kositaan naimisiin, tai että "ollaan kihloissa" vaikkei aiota koskaan avioitua. Ensin seurustellaan, ja sitten kun on seurusteltu tarpeeksi kauan, kositaan naimisiin, ja kun toinen vastaa myöntävästi, ollaan kihloissa, minkä jälkeen ruvetaan suunnittelemaan häitä ja mennään pian naimisiin. Oma periaatteeni oli, että menen kihloihin vasta sitten, kun olisin valmis vaikka samantien kävelemään alttarille. Kihlojen ja häiden välillä ei meillä ollutkaan kuin puoli vuotta, joka aika tarvittiin meidän häiden järjestelyyn.

Vierailija

Athenel, siitä nimenomaan on kyse, että mies laatisi sellaisen avioehdon, jolla AVIOLIITON AIKANA hankittu omaisuuskin suojataan. Avioehdon voi tehdä koskemaan haluamiaan asioita, ja mieheni haluaisi sen koskettavan aivan kaikkea omaisuutta, liittoa ennen sekä sen aikana hankittua. Minulle sopisi toki suvun perintöjen ja ennen liittoa hankitun omaisuuden jättäminen pois avio-oikeuden (jaettavan omaisuuden) piiristä!

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat