narsisti poikaystävä?

Vierailija

Olen seurustellut poikaystäväni kanssa nyt vakituisesti parisen kuukautta, mutta on ollut juttua yli vuoden periaatteessa tai no puoltoistavuotta.Hän neliraajahalvaantu viime kevät-talvella maalis tai huhtikuussa en muista ihan tarkkaan oli tuolloin 16 v täytti 17 sairaalassa ollessa,sille tuli jokin harvinainen sairaus selkäytimeen ja sitten se levis koko kehoon..Ihastuin siihen ja sitte ehin rakastua ennen halvaantumista, vietettiin joka päivä melkein yhdessä aikaa,jonku 5 kuukautta tunnettiin jo ennen halvaantumista, vietettiin helvetin ihana ilta kahestaan ennen halvaantumista ei ollu kyllä yhtään arvattavissa että se tulee vaan tolleen yhtäkkiä kuulin melkei heti seuraavana päivänä tapahtumasta se oli nukahtanut tietokone pöydälle ja heränny aamulla "mitä on tapahtunu" miks mikään raaja ei liiku" huus apua porukoiltaan, oli vaan pareista minuuteista kiinni kuolema.

Tuntu et sydän pysähty kun kuulin siitä ja ei tuntunu ollenkaa todelliselta enkä ees voinu mennä kattomaan sitä sairaalaan..Olin ihan maassa en nähny sitä pariin kuukauteen enkä saanu sitä ajatuksistani pois,en myöskään saanu juteltua sen kanssa meijän jutusta enkä mistään koko aikana, koska se ei kuulema halunnu nähä mua ja sano kaverilleen että pitää sanoa mulle että en soittele enkä pidä pitään yhteyttä toisaalta ymmärrän että oli vaikeeta mutta kuitenkii oltii niin läheisiä sillon ennen sitä nii en ois uskonu että noin sanoo en kyllä koskaan unoha niitä sanoja tuntuu sydämmessä vieläkin..Enkä unoha niitäkään sanoja miten ihanasti se sillon terveenä puhu mulle ,enkä niitä muistoja,sillonku ei vielä pyöriny huumehörhö porukoissa.

Sitten menin joskus kesän lopulla sinne sen luokse pitkästä aikaa käymään ku se soitti mulle oli päässy pois sairaalasta se oli aika huonona vieläkiin,sitten juteltiin ja kaikkee,sitten ruettiin taas näkemään ja pikkuhiljaa olemaan vähän niikun ennenkin paitsi, että ei enää kävelty käsi kädessä eikä mitään normaalia mitä ennen..Mutta ei se tehny siitä ihmisestä erilaista mitä se oli ennen halvaantumista,mutta nyt se jo kävelee jonki verran ja ens kesänä jo varmasti pystyy kävelee kunnolla,sen halvaantumisen jälkeen ku pääsi sairaalasta ja ruettii taas näkemään ja olemaan yhessä oli alku ajat ihan mukavaa mut sit rupes käyttää kaikenlaista sai kipulääkkeet jotka oli huumaavia rupes pyörimään semmosissa piireissä

Sitten sen sydän pysähty ja joutu sairaalaan kun otti liian aikasiin iltalääkkeet ja oli toinenki kerta samanlainen,oon joutunu kestämään sen takia itekkiin monen monta kertaa,mun koulun käyntikin on kärsiny sen takia ku en oo pystyny keskittymään ei siitä oo tullu mitään sen takia,entiiä pitäskö mun olla ilonen vai surullinen ku oon tutustunu siihen ihmiseen ylipäätään,tuntuu et on enemmän vaa harmia..

Tosi vaikee selittää tätä mutta rakastan sitä tuntuu et en voi ketää muuta ees rakastaa.. En oikeesti tiedä pitäskö mun jättää se koska tuntuu että enoo enää niin onnellinen sen kanssa,oon tosi paljon yksin koska se lupaa olla mun kanssa ja sitte sanon kavereille että oon senkaa luvannu olla ja sitten se eiookaa munkaa nii olen yksin.. Se on mua kohtaan nykyään nii välinpitämätön vähän väliä, että ei tunnu että ees seurusteltas tuntuu et ollaan enemmänkii kavereita ku parisuhteessa kaikki muu tuntuu menevän mun edelle, se on mielummin kavereiden kanssa riekkumassa kaupungilla ku mun kanssa kahestaan.

minä oon aina se joka soittaa ja ottaa yhteyttä ja sitten se aina lupailee olla mun kanssa mut sitten se ei ees ilmota että ei voikaan olla,tätä ei tapahdu vaan kerran vaan melkein joka ikinen kerta ei mun tarvii tämmöstä kestää ansaitsen parempaa, oon ollu tukena ja auttanu nii hyvin ku oon vaa pystyny aina ja lähes ollut tukena ku se on sitä tarvinnu paitsi sillon ku se ei mun tukee halunnu.

Mua myös ihmetyttää se kun se menee joskus kaupungilla vessaan kavereittensa kanssa ja sitten ne on siellä tosi kauan joskus se sano vahingossa kaverilleen että mennää piikittelemään mun kuulen,sitten sanoin sille siitä nii se sano että "en ainakaa minä enää skarppaan sun takias",mut en tiedä pitäskö uskoa,kun monta kertaa menevät päivässä kaupungilla jonnekki vessaan ja luulen mitä ne siellä tekee.. mitäköhän pitäisi tehdä,rakastan sitä tosi paljon,mutta pystynkö tommosen ihmisen kanssa elämään tai tulevaisuutta perustamaan..Ja pystysköhän se ees lopettamaan minun takia..?

Kertokaa mulle ihmiset mitä te tekisitte tässä tilanteessa,
jaksaisitteko tommosta, jättäisittekö vai jatkaisitteko seurustelua?

Kommentit (2)

Vierailija

Kyllä on tuosta narsismista tullut sitten muotisana. Aloittajan kuvailema poika ei ole narsisti.

Minulle tuli vahva tunne siitä, että tuo "seurustelu" on ollut kokoajan vähän niinkö tytön mielestä seurustelua ja pojan mielestä hengailua yhdessä. Poikaa ei ilmiselvästi Kiinnosta parisuhde, aloittaja tai muu roikkuminen! Ja miksi pitäisikään? Elämä meni uusiksi, unelmat murskaksi, terveys kiikunkaakun kunnossa jne. Pojan (aloittajan kirjoitustyyli ja kuvaus antavat ymmärtää, että kyseessä on hyvin nuoria ihmisiä) elämä ja itsetunto on melko pirstaleina.

Pojan tulevaisuus on melko synkkä ja hän melko varmasti sen toivottumuuden tiedostaa itse. Töihin hänestä ei saata koskaan olla, henki voi lähteä milloin vain ja terveys pettää, joten mitä väliä millään on? Voimakas lääkitys vielä muuttaa ihmisen tuntemuksia itseään ja ympäristöään kohtaan. Poika on myös aloittanut aineiden käytön, uskottavasti helpottamaan oloaan entisestään ja samalla hakien sieltä lohtua. Se on niin syvä suo, että en suosittele ketään nuorta ihmistä jäämään roikkumaan tällaiseen tapaukseen.

Poika tuhoaa omaa elämäänsä valitsemallaan tavalla. Hän haluaa mennä ja tehdä miten mieli tekee. Hän ei halua seurustella aloittajan kanssa ja ilmeisesti ei edes haluaisi olla tekemisissä aloittajan kanssa. Itse myös suosittelisin, että aloittaja ottaisi ne pinkit rakkauslasit pois silmistä ja katsoisi tilannetta ihan realistisesti:
Aloittajalla on nuoruus ja elämä edessä, ihastuksen kohteen terveys on pettänyt, elämän into sammunut ja kuvioihin on tullut mukaan aineet. Ei aloittaja häntä voi pelastaa tai auttaa, vaikka miten mieli tekisi. Kannattaako siis hakata päätä seinään, satuttaa itseään, vuodattaa kyyneliä ja hävittää itsensä turhaan? Omasta mielestäni ei.

Suosittelisin siis etsimään uuden rakkaan ja toivottamaan tuolle pojalle hyvää elämää ja elämän kipinän löytymistä.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat