Itsenäistymisvaihe? Vai mikä vaihe? Miten tästä selvitään?

Seuraa 
Liittynyt28.12.2010

Käyn suoraan asiaan. Me ollaan avomiehen kanssa seurusteltu noin 3 vuotta ja muutama viimeinen kuukausi, kenties jopa viimeiset puoli vuotta, ovat olleet vaikeita. Riitoja on ollut paljon, kumpikin on sanonut pahasti ja pahoittanut mielensä, ollaan itketty ja huudettu. Tietenkin myös sovittu ties kuinka monta kertaa. Tuntuu, että kaikki lähti syksyllä menemään alamäkeä kun muutettiin melkein toiselle puolelle Suomea (tätä ennen oltiin ehditty asua vuosi yhdessä).

Minusta itsestäni tuntuu, että aivan pienetkin asiat poikaystävässä ovat alkaneet ärsyttää. Työnnän hänet jatkuvasti pois läheltäni, ihan tahtomattani, vaikka haluaisinkin hellyyttä. Seksi ei enää innosta niin kuin ennen, sitä on noin kerran viikossa (ja avo suuttuu usein tämän takia kun hän haluaisi joka päivä, minä en). Tuntuu, ettei valoa näy tunnelin päässä lainkaan, kumpikin mököttää ja lepyttelee vuorotellen. Meillä ei oikeastaan ole yhteisiä harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita (avo pelaa nettipelejään, minua kiinnostaisi käydä esim. salilla, uimassa, taidenäyttelyissä, kirppareilla ja muissa kivoissa paikoissa joissa käyn nyt yksin tai jonkun kaverin kanssa, joskus harvoin avo lähtee mukaan), paitsi kissamme, jotka ovat meille molemmille mielettömän tärkeitä.

Kaikesta huolimatta tunnen voimakasta kiintymystä poikkikseeni, hän on minulle oikeasti mielettömän tärkeä enkä tiedä mitä tekisin, jos eroaisimme. Silti leikittelen ajatuksella satunnaisesti ja mietin, miltä tuntuisi olla sinkku jälleen. Avon kanssa olen kokenut ekan kertani, joten mietin välillä, millaista seksi olisi muiden kanssa. Tai miltä tuntuisi kokea rakastumisen huuma uudestaan, kaikki ne jännittävät, kutkuttavat tunteet mahanpohjassa. Olen toki avoni kanssa näistä asioista yrittänyt puhua, mutta hän nyt on vaan sellainen tyyppi, että lyö kaiken leikiksi ja vähättelee huoliani, vaikka selvästi itsekin tajuaa, ettei kaikki ole kohdallaan.

En oikeasti tiedä mihin tämä suhde on menossa. En haluaisi oikeasti erota, sillä sinällään meillä on kaikki hyvin (opiskelen unelmieni alaa, avo on hyväpalkkaisessa työssä, meillä on kiva koti ja ihania yhteisiä ystäviä) ja välitämme toisistamme. Avo jaksaa edelleen sanoa melkein joka päivä että rakastaa minua, vastaan että niin minäkin sinua, mutta ajattelenko oikeasti niin? Oletteko muut kokeneet suhteissanne tällaista? Mihin suuntaan suhteenne ovat lähteneet? Miten olette vaikeudet selvittäneet? Kiitos mielettömän paljon kaikille, jotka kokemuksiaan tähän jakavat, vertaistuki on nyt enemmän kuin tarpeen. :)

Kommentit (4)

Vierailija

Kyllä itsekin tuo on tullut pariin otteeseen koettua. Edellinen suhteeni itseasiassa kariutui juurikin tuossa vaiheessa. Nykyinen suhde kesti tuon "itsenäistymisvaiheen". Tällöin todellakin tuli riideltyä KAIKESTA. Kaikki toisessa ärsytti, seksin harrastaminen jo ajatuksena tuntui vastenmieliseltä ja toista ei halunnut päästää lähelle, vaikka samanaikaisesti olisi halunnut toisen syleilevän. Kun miestä ajatteli, kihisi kiukku ja jo pelkkä hänen ajatteleminen sai ärsyyntyneeksi! Tällöin tuli haaveiltua samoista asioista; uusi ihastus, uudet tunteet, uudet seksiseikkailut jnejne.

Onni oli, että miehellä oli sama "itsenäistymisvaihe" päällä samanaikaisesti minun kanssani, jolloin riidan haastaminen ja haluttomuus oli molemminpuolista. Ei tarvinnut toiselle selitellä, miksei halua että toinen koskee. Kun riitelyä oli jatkunut tarpeeksi kauan ja tarpeeksi voimakkaana (ehkä muutamia kuukausia?) ja molemmat meistä oli siihen riitelyyn niin väsyneitä, että keskustelimme jo vakavasti eroamisesta. Peli oli nyt puhallettu poikki: Kaikki riideltävä oli nyt riidelty, kaikki toisessa ärsyttävät asiat oli ilmoille sanottu, omat tunteet oli huudettu seinille ja tavaroita heitelty kaatopaikkatavaraksi.

Kun sitten eroamisesta keskusteltiin rauhallisesti ja sulassa sovussa, tuli tällöin ääneen sanottua asioita, joita koskaan riidellessä ei tule ajatelleeksi. Niitä asioita, joita omassa mielessään oli haaveillut, mutta joista ei toiselle koskaan ollut kertonut. Kun siinä sitten keskusteltiin asioista, joita olimme yhdessä kokeneet ja kokemuksista joita emme enää yhdessä kokisi, heräsi silloin kait molempien sisu. Kumpikin meistä on jääräpäisiä ja emme osaa luovuttaa kovinkaan helpolla. Ja kuitenkin rakastimme toisiamme, sillä ei me muutoin oltaisi jaksettu riidellä riitelemisen ilosta niin kauaa.

Lopulta erokeskustelu muuttui siis keskusteluksi parisuhteemme uusista pelisäännöistä. Olimmehan juuri haukkuneet kuukausien ajan toisiamme maan rakoon ja kertoneet, mikä kaikki toisessa oikein ärsytti. Päätimme siis vielä kokeilla, josko saisimme puhallettua suhteen henkiin. Eikä siinä mennyt edes kuukautta kun suhde taas kukoisti. Tuo vaihe puhdisti ilmaa ja pysäytti ajattelemaan omia tunteita ja toisen tunteita. Rakastaminen on kuitenkin pitkässä juoksussa tahtotila. Tuo vaihe mittasi tahtotilan lujuuden ja sen, onko se molemminpuolista. Myös omaa käytöstä tuli silloin ajateltua uudestaan, kun toinen oli siitä naama punaisena avautunut. Itse ainakin silloin tajusin että mies, joka jaksoi riidellä kanssasi useita kuukausia, kuunnella huutamistani ja silti kykeni sanomaan rakastavansa minua kaapatessaan minut kainaloonsa rutistukseen, on se oikea mies minulle.

Tämä sama "itsenäistymisvaihe" tai ehkä oikeamminkin kyllästymisvaihe on tämän jälkeen koettu vielä kahdesti. Se aina toistuu parin vuoden välein. Aina siitä on yli päästy, kokoajan vaan pienemmällä määrällä riitoja ja isommalla määrällä keskustelua. Kun suhde vakiintuu ja aika kuluu, niin onhan se luonnollista, että sitä alkaa kyseenalaistamaan, että oliko tässä kaikki? Tätäkö se on sitten loppu elämän ajan? Tunnenko minä enää mitään, vai onko se aina tällaista tasaista harmaata? Yms. Tällöin sitä pitää katsoa kumppaniaan tarkemmin, että löytääkö hänestä enää mitään, mihin aikoinaan rakastui, vai onko toinen muuttunut niin paljoa, ettei häntä enää omakseen tunne. Itselläni nämä tutkistelut ovat päättyneet aina uuteen rakastumiseen, joka on sitten hymyilyttänyt ja kutkutellut aikansa.

inneon
Seuraa 
Liittynyt28.12.2010

Kiitos pitkästä kommentista, huojentavaa kuulla, että muutkin painivat ihan samojen asioiden kanssa. Meillä on parin päivän ajan mennyt taas vähän paremmin, sitten tulee taas notkahdus. Yhtä vuoristorataa. Edellisen kriisin meillä aiheutti miehen alkoholinkäyttö, joka aika usein lähti kokonaan käsistä. Silloin sitä syytti kaikista parisuhteen ongelmista alkoholia, mutta nyt kun käyttö on todella merkittävästi vähentynyt, ovat uudet ongelmat saapuneet.

Laittakaa vaan muutkin omia kokemuksianne tulemaan ja kertokaa, miten vaikeista ajoista selvitään :)

Vierailija

Hei, et ole ongelmasi kanssa ainoa. Täällä myös yksi samassa vuoristoradassa ajellut nuorivaimo.

Seurustelimme nykyisen aviomieheni kanssa 3,5 vuotta kunnes päätimme mennä naimisiin. Seurusteluaika oli ihanaa ja kamalaa. Välillä olin onneni kukkuloilla, välillä mies ärsytti pelkällä olemassaolollaan. Jossain vaiheessa kuitenkin selkeytyi, että tämän miehen kanssa minä haluan viettää loppuelämäni.

Heti avioiduttuamme alkoi taas alamäki. Se johtui varmasti suurelta osin siitä, että emme olleet asuneet yhdessä ennen naimisiinmenoa. Riitaa tuli jatkuvasti kotitöistä ja muista velvollisuuksista, vapaa-ajan vietosta ja sukulaisten tapaamisesta. Isoksi ongelmaksi on tasaisin väliajoin noussut miehen tietokoneriippuvuus ja sen aiheuttamat lieveilmiöt. Monet nykyiset riidat liittyvät samoihin aiheisiin kuin seurustelun alkuaikoinakin, mutta pikkuhiljaa olemme oppineet toisiamme niissä asioissa ymmärtämään ja kuuntelemaan. Sitä huomaa itsekin toimineensa todella tyhmästi vaatiessaan jotain, mitä puoliso ei oikeasti halua. Ei pidä yrittää liiaksi muokata kumppaniaan, voin kertoa että siitä urakasta ei tule ikinä loppua.

En ala tähän yksityiskohtaisemmin riitojamme puimaan, koska niistä tulisi valtavan pitkä romaani. Kaksi asiaa vain haluan sanoa neuvoksi: 1) Puhukaa ja muistakaa myös kuunnella - ei vain korvilla vaan myös sydämellä! 2) Älkää antako auringon laskea riitanne ylle. Nämä ovat minun mielestäni oikeasti maailman parhaat ohjeet parisuhteeseen. Kertaakaan emme ole yli viiden yhdessäolovuoden aikana menneet nukkumaan riidoissa. Aina on asiat sovittu illalla, ja joskus selvittely on venynyt myöhään aamuyöhön asti. Tiedän, että uusia riitoja tulee olemaan, mutta tiedän myös, että sanoin alttarilla tahdon, ja siinä lupauksessa haluan pysyä. Ja kyllä, on joskus käynyt mielessä, että miksi pitikään mennä naimisiin. Mutta vaikeinakin aikoina mietin niitä piirteitä, joihin miehessäni rakastuin, ja tajuan, että kyllä minä tuota otusta rakastan ja olemme tarkoitetut toisillemme.

Tsemppiä ja voimia teille! Parisuhde on myös sitä tylsää arkea kun kumppanin naama ärsyttää sanoipa tai tekipä hän mitä tahansa. Ja sitten se on sitä ihanuutta kun tietää olevansa toisen oma ja että toinen on sinun oma. :)

Vierailija

Olen itsekin kokenut samanlaisia tunteita ja miettinyt kanssa että miltä tuntuisi olla taas sinkku, mutten sitä haluaisi vaan haluaisin olla vaan kultani kanssa. Olen puhunut mieheni kanssa ja suhde on mennyt nyt parempaan suuntaan kun molemmat pystyivät puhumaan ajatukset puhtaiksi! vielä hetki sitten mekin riideltiin jatkuvasti, mutta ei enään kun on oppinut ajatteleen toisen tunteita ja niitä ajatuksia joita hän miettii. Älkääkä tunnustako rakkauttanne joka päivä, muuten se tulee vaan ns. automaattisesti.. välillä kun mies tai nainen sanoo sen pitkästä aikaa niin se tuntuu siltä oikealta. :)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat