En osaa olla oma itseni

Vierailija

Olen miettinyt jo pitkään miksi minun on niin vaikeaa olla täysin oma itseni ihan tuttujenkin ihmisten seurassa. Olen 20-vuotias.

Minulla on ystäviä jotka olen tuntenut jo vuosia, jopa 7 vuotta. Mutta olen silti heidän seurassaan hieman varautunut ja hiljaisempi, kuin esimerkiksi siskoni tai äitini seurassa olen puhelias ja vilkas, ulospäinsuuntautunut ihminen. Luotan kuitenkin ystäviini ja tunnen heidät hyvin.

Minua on kiusattu kouluaikoina, jätetty pois porukasta jne. ja olin kauan todella yksinäinen. Tästä johtuen minun on vaikea luottaa ihmisiin.

Olen ollut aina perusluonteeltani hieman ujo ja hiljainen. Mutta olen päässyt siitä jo aika hyvin eroon, tuntemattomienkin seurassa osaan olla puheliaampi ja luonnollisesti. Mutta miksi silti tuntuu että tuttujen kavereiden seurassa en osaa vapautua ja olla rempseä oma itseni, joka kuitenkin koen olevani perheeni seurassa. Se harmittaa minua.

Onko muita samassa tilanteessa olevia tai osaatteko muuten auttaa minua pääsemään tästä epävarmuudesta?

Kommentit (10)

Vierailija

Hmm, kuulostaa tutulta, helppo samaistua. Mulla on tasan kaksi ihmistä keiden kanssa voin olla täysin oma itseni, poikaystäväni, ja paras ystäväni, joka hänkin on mies. Joskus tuntuu, etten voi olla oma itseni perheenikään, saati sitten suvun kanssa.

Olen aina tuntenut olevani hieman erilainen, en koe olevani kovin "tavallinen". En jaksa keskustella tyttöjenkanssa tavallisista asioista, ja viettää "kivoja tyttöjeniltoja". Yhdessä vaiheessa elämääni olin vain todennut, että ihmiset ovat kaikki toistensa kopioita. (paitsi ne todella harvat ja valitut..) Näen ihmisistä nopeasti, minkätyyppisiä he ovat, jolloin keskustelu ei jostain syystä voi aidosti kiinnostaa. Ehkä sitä voisi verrata siihen, että jaksaako kirjaa lukea, kun takakansi lupaa jotain todella epäkiinnostavaa.

Isossa porukassa tälläsiä "tylsiä takakansia" on useita. Jos vaikka lähdetään viiden hengen porukalla ajamaan autolla, minä olen se joka istuu reunalla hiljaa. En tunne itseäni ujoksi, ei vaan kiinnosta. Ja jos yritän kiinnostua vieressä istuvan naishenkilön työpaikasta, se on aina teeskenneltyä. Ei silloin voi olla oma itsensä.

Mulla se menee enemmänkin kiinnostuksen puutteen puolelle siis, mutta voiskohan se sullakin olla osittain niin? Uskon itse siihen, että jos tapaa oikeesti samanlaisen ihmisen kuin itse OIKEASTI on, ei silloin voi tuntea oloaan epämukavaksi tai ahdistuneeksi.
Ja niin, olen 19 vuotias, jos tiedosta on jotain hyötyä. :)

Vierailija

En oo varma onko näissä mitään samaa ja auttaako yhtään mutta mulla on ollu tämmönen tilanne: Olin kans ollut tosi hiljanen ja ujo ja kun sitten aloin rohkaistua, aloin liikkua samoissa piireissän yhen kaverin kanssa. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja liian pidättäytyväksin aina heidän seurassaan ja tuntui että vain roikuin mukana. Vertailin itseäni paljon muihin.
Aikansa sitä kesti, mutta kun opin tuntemaan itseni paremmin, tajusin että en tuntenut itseäni varmaksi porukassa koska yritin olla jotain mitä en oikeasti ollut. Yritin muuttaa itseäni joksikin muuksi ja muokkautua porukan mukaan. Mielikuva itsestäni muuttui ja aloin hakeutua enemmän itseni kaltaisten ihmisten seuraan. Menihän siihen aikaa että opin täysin hyväksymään itseni tällaisena kuin olen, mutta nykyään minulla on muutama hyvä ystävä ja kavereita joiden seurassa voin olla vapaasti oma itseni.

Vierailija

Mitä tarkoitat tuolla "olla oma itsensä" -ilmaisulla?

Minä en oikein tiedä mikä minun "oma itseni" on, sillä adjektiivit joilla minua kuvaillaan, vaihtelevat sen mukaan keneltä kysyy.

Esimerkiksi poikaystävän kanssa tulee sekoiltua ja vedettyä ihan överijuttuja joita en tee kenenkään muun seurassa. Perheen kanssa on vähän samanlaista toisinaan mutta ei niin radikaalia ja siellä mulla kuitenkin on isosiskon rooli ni on pakko käyttäytyy ja olla esimerkkinä. Koulussa ei tietenkään voi revitellä. Siellä harjotellaa taitoja työelämää varten ja monetkin opiskelutovereista tulee olemaan todennäkösesti työkavereita. Eli pakko antaa hyvä vaikutus jo nyt. Koulusta saatujen ystävien kanssa voi heittää läppää ja viettää vapaa-aikaa, keskustella ja pitää hauskaa. Mutta siinäkin on usein sellanen rooli joka poikkeaa paljon muusta käytöksestä. Suuressa kaveriporukassa olen tottunut olemaan se joka jää sivumalle ja kuuntelee mitä seuraavaks tehdään. Kouluprojektien kanssa taas voin olla myös pääorganisoijan roolissa, jos kukaan muu ei halua.

Mielestäni ihmisellä ei tarvitse olla yhtä tiettyä käyttäytymismallia. Joku joka vetää näyttävää ja kaikkien huomioimaa roolia kaveriporukassa, voikin kotona olla niin hiljainen ettei muu perhe aina edes tiedä onko hän poissa vai paikalla. Kotona taas kaikkien huomion keskipisteenä oleva ja yleinen hauskuttaja on koulussa usein omissa oloissaan.

Miks sun pitäis muuttaa sun käytöstä kavereiden seurassa? Kyl ymmärrän et jos oot sellanen kaveri joka aina vaan kuuntelee ja kysyttäessä vastaa ihan sama ni sit koita rohkastuu ja luottaa ystäviin. Mut jos oot niin sanotusti ihan normaali: puhut kun on asiaa ja olet kiinnostunut muiden jutuista, ni älä ota mitään stressiä. Ehkä sut on luotu olemaan porukassa se kuuntelija ja ymmärtäjä. Tai sit sun reippaus antaa odotuttaa itseään.

Vierailija

Hmm, no en kyllä sanoisi että pitäisin mainitsemiani ystäviä mitenkään tylsinä, meillä on samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja kyllä tykkään heidän kanssaan jutella ja viettää aikaa. Mutta jotenkin monesti minulla on sellainen olo että en vain pysty olla täysin rentona oma itseni! Sitä on aika vaikea selittää mitä se on :D

Ja mawjo, minulla on takana myös yksi aika samanlainen tapaus. Olin erään todella räiskyvän ja seurallisen tytön kaveri, ja sen kanssa pyörin sitten samoissa piireissä. Silloin tunsin itseni vielä ulkopuolisemmaksi, monesti olin vain hiljaa ja roikuin mukana jos mukana oli enemmän porukkaa. Jotenkin jäin sen rohkean kaverini varjoon, tuntui että missä ikinä olimmekaan niin olin leimattu siksi "tylsäksi tytöksi joka ei ikinä puhunut mitään". Sitten kuitenkin lähdin pois niistä porukoista koska se alkoi ahdistaa, enkä tuntenut kuuluvani oikeasti siihen porukkaan.

Ja tietysti ihmiset voivat käyttäytyä eri tavalla eri tilanteissa ja erilaisten ihmisten seurassa. Mutta tarkoitan tällä "olla oma itsensä" -ilmaisulla sitä että jotenkin en voi olla rennosti ja luonnollisesti, tuntuu että jännitän jotain, mutta en kuitenkaan. Olen kuitenkin tuntenut nämä ystäväni jo kauan, luulisi että en nyt enää heitä jännittäisi.

Vierailija

Minulla on ihan samanlainen ongelma. Se vain näyttäää ehkä ulospäin erilaiselta. Olen aina ollut jollain lailla sellainen hassuttelija tyyppi, mutta silti olen todella ujo. Hiljainenkin olen silloin, kun hassuttelu vaihde ei ole päällä.

Minullakin on taustalla jonkin laista koulukiusaamista. Tai niin, minua syrjittiin ja potkittiin ulos leikeistä ala-asteella. Olin kaveri erään hyvin vahvan persoonan kanssa, mutta jäin varjoon.

Sitten jossain vaiheessa löysin juuri minulle sopivan kaveriporukan, mutta jossain vaiheessa kuvioihin tuli muita, joille en osannut sanoa ei ja "hylkäsin" ystäväni. Tein aina niinkuin minulle sanottiin. Pidin kyllä niistäkin ystävistä, mutta hekin sitten jäivät jossain vaiheessa saman ongelman takia.

Nyt olen saanut sen minulle sopineen kaveriporukan takaisin. Ja se on minusta todella hieno asia ja olen siitä onnellinen. He ovat maailman ihaninpia ihmisiä. Silti tunnen aina oloni epävarmaksi. Ehkä se johtuu menneistä, tai siitä, että olemme kuitenkin kaikki melko eriilaisia.

Minulle kuitenkin kävi niin, että pienenä kun minua syrjittiin sulkeuduin kuoreeni. En osannut sanoa ei ja sain sen takia asiani aina sotkuun. Samalla ehkä myös kostin muille sen, mitä minulle oli joskus tehty..

Tähän päiväänkään mennessä en ole pystynyt kunnolla purkautumaan kenellekkään. Asiat ovat kuitenkin pikku hiljaa muuttumassa. Minulla on poikaystävä, joka on tietoinen sulkeutuneisuudestani ja siitä, että olen huono puhumaan. Keskustelu hetkemme saattavat kestää monia tunteja, kun olen välillä pitkään hiljaa ja raivoan itselleni päässäni: "sano nyt mitä ajattelet!!". Olen aina avaamassa suutani, muttei sieltä kuulu ääntäkään.

Olen kuitenkin pikkuhiljaa onnistunut ja menossa koko ajan parempaan päin. Ehkä vielä pääsen kuorestani ulos.

Vinkkinä siis vain, että asioista on oikeasti puhuttava! Se tuntuu välillä aivan sietämättömän vaikealta, mutta kun asiat on saanut purettua, olo on todella helpottunut. Ja ehkä silloin osaa olla rento ja omaitsensä.

Toivottavasti tästä pitkästyttävästä stoorista oli edes jotain apua =) tiedätpähän ainakin, ettet ole yksin tässä tilanteessa!

Vierailija

Mulla on se että en osaa olla oma itseni kavereideni kanssa tai ihastukseni kanssa, mulla on se pelko että kukaan ei tulisi hyväksymään minkälainen oon, tuntuu aina että jokin on minua yläpuolella tai aina on joku minua parempi , vertaan muita itseeni, mun joutuu aina miettiä mitä sanon, sanonko mä jotain tyhmää, nolaanko itseni? kavereiden kanssa kyllä puhun mutta en tunne oloani mukavaksi tai sit joskus keskustelu ei ole kiinnostava, joskus haluasin sano asioita mutten vaan pysty päästämään sitä. Ihastukseni seurassa en oikeastaan puhu mitään enkä todellakaan pysty ainakaan olla oma itseni, ja jos varsinki joku on ihastunut minuun, sillon on aina se olo et pitää olla täydellinen et tekisi jonkinlaisen vaikutuksen, se on vaikeeta vaan hokea itselleen että ihmiset ihastuu sellaseen josta pitää juuri sellasena kun itse on, tuntuu vaan että en ole niiku muut, tunnen itseni erinlaiseksi muiden seurassa, ja se että haluaisin olla puhelias ja päästää suusta ihan mitä vaan mitä päähän pistää, mutta olen niin sulkeutunut joskus... musta tuntuu että tämmönen epävarmuus on tullu mulle siitä kun vuosia sitten minulla ei ollut kavereita kun vain siskoni, hän oli ainoa tuki ja turva ja paraskaverini, hän joka hetki haukkui minua ja hän löi minua ilman syytä, ja muistutti joka kerta minua mikä mussa on vikana (esim. oon lihava ja mun pitäis laihduttaa, mun luonteesta että olen lapsellinen ja oon nolo ja mun pitäis hankkii kavereita etten olis joka päivä kotona, mä näytän mieheltä) se on myös varastanut mun jätkät tavallaan , on tehnyt asioita mun selän takana ... se on laskenu mun itsevarmuuttani paljon kun tietää että siskoni on kaunis ja saa kaiken ja on itsevarma, yritän muuttaa itsessäni myös paljon että edes näkisin itessäni myös jotain mutta ei se sitten auta .. sekin myös auttais et saisin jotain kehuja muilta .. mutta ei kukaan ikinä huomaa mitään ja huomaa vaan muut. mutta haluasin jollain tavalla edes osata löytää olla oma itseni ;( i hope so ..

Shenny
Seuraa 
Liittynyt15.11.2011

Jennife: Tekstisi on melkein kuin minun elämästäni :( 

Mua syrjittiin ysiluokalla, ja itsekkin roikuin silloisen hyvän ystävän kanssa joka oli mua paljon sosiaalisempi, ei mulla muitakaan kavereita ollut. Hän alkoi saada uusia ystäviä, minä en. Kasiluokalla vielä välillä roikuin hänen ja uusien kavereiden porukassa kunnes ysiluokalla kaverini todella jätti mut yksin. Ei moikannut ja oli niinkuin ei ees tunnettais. Koitin tutustua muihin ja olla sosiaalinen - ei auttanut vaan mua alettiin syrjimään. Tuntui kuin koko koulu olisi vihannut mua. Jos menin johonkin tyttöporukkaan, heistä yksi käänsi mulle selkänsä aina ja alkoi kuiskia ilkeyksiä muiden korvaan. Kerran eräät vaihtoivat ruokalassa pöytää kun tulin heidän seuraansa. Liikuntatunneilla kukaan ei koskaan halunnu olla mun pari, ellei opettaja päättänyt pareja tai jotain. Olin tunneilla aktiivinen mutta lihavat ja laiskat oppilaat valittiin ryhmiin mieluummin kuin minut. Luokassakaan kukaan ei halunnut olla parini, ei koskaan. Lopulta luovutin enkä yrittänyt tutustua enää kehenkään. Olin yksin mut silti syrjiminen jatkui ja muut puhui musta pahaa. Välitunnit vietin lopulta vessassa koska yksinolo kiusaajien katseiden alla ahdisti ihan älyttömästi ja joskus oli päiviä kun en sanonut koulupäivän aikana sanaakaan, en edes opettajille.

Tuntuu etten voisi edes todella hyvän ystäväni kanssa (jota näen kylläkin harvoin) lähteä johonkin baariin tai ravintolaan kahdestaan koska en keksisi koko ajan puhuttavaa ja kaverillani olisi tylsää. 

Mulla on juttua yhden jätkän kanssa, tapaillaan. Hän on sanonut mua ihanaksi ja ihmettelee miten on löytänyt mun kaltasen ihmisen jne. Hänen seurassaan uskon että hän tarkoittaa sitä mut kun jään taas yksin (etäsuhde siis) ajattelen että jätkä löytäisi varmasti parempaa ja menevämpää seuraa. Olen vihdoinkin aloittanut uuden ihmisen kanssa ns. puhtaalta pöydältä, ja ärsyttää jos jätkä saa musta kuvan ettei mun kanssa voi käydä esim. ravintolassa syömässä koska en keksi puhuttavaa. En tietenkään koko ajan ole hiljaa, kyselen mitä nyt tulee mieleen mutta se ei ole sellaista sujuvaa keskustelua niinkuin sosiaalisilla ihmisillä. Kyllä mä osaan puhua paljonkin mutta tietyssä tilanteessa menen todella vaivaantuneeksi ja keskustelu on lähes mahdotonta...

En osaa hyväksyä itseäni, luulen että minä kuvani on jotenkin vääristynyt... Tapailemani jätkä oli ihan ihmeissään kun kerroin ettei mulla ole kavereita, vaikka hänen mielestään olen kaunis, ihan huippu tyyppi eikä ole löytänyt vielä mitään valitettavaa minusta. Kunpa jonain päivänä voisin hyväksyä itseni enkä häpeäisi itseäni kun katson peiliin, olisin rohkeampi ja pystyisin juttelemaan luontevasti...

Vierailija

Samaistuin todella aurorr:in tekstiin! Paitsi mulla ei ole poikaystävää, toisaalta haaveilen sellaisesta, mutta toisaalta tuntuu ahdistavalta että pitäisi osata puhua omista asioistaan niin paljon tai varmaan ainakin se, että on sulkeutunut.

Osaan kyllä puhua paljon ja olen kiinnostunut muiden asioista, mutta omista asioista (siis syvällisemmistä) on oikeastaan mahdotonta puhua. Pitäisi vaan osata pakottaa olemaan itsensä tilanteissa, mutta aina tuntuu että joku on parempi tai joku ei hyväksy/ymmärrä, miten ei tietenkään saisi ajatella (miksi viettää aikaa sellaisen kanssa joka ei todellisesta sinusta tykkää) ja on helpompi olla hiljaa.

Aika paljon on löytynyt meitä "sulkeutuneita" ihmisiä! Olisikohan psykologista tms. apua, vai onko se vaan pakotettava olemaan oma itsensä ja toivoa että lopulta se onnistuu?

Vierailija

Mä en osaa isossa porukassa olla oma itseni ollenkaan. Tällä hetkellä olen vielä koulussa (ikä 22v), ja aina kun pitäisi tehdä ryhmätyötä missä on vaikka yli 4 henkilöä, olen aina hiljaa enkä kerro omia ajatuksiani, ellei joku kysy. Luokassa en puhu juuri kenenkään kanssa, koska en halua tuoda itseäni mitenkään esille. Vieruskaverille saatan joskus puhua. Jopa tunnilla opettajan kysymykseen vastaaminen jännittää! Ja esitelmien pitäminen on yhtä tuskaa. Vihaan kroppaani paljon, pohdin aamulla vaatteiden valintaakin tosi paljon, kun mikään ei näytä (oikeasti) hyvältä. Ylipainoa on vain pari kiloa, mutta en voi sietää kroppaani ollenkaan.

Miesten seurassa jännitän ihan hirveesti. En osaa jutella niiden kanssa ollenkaan, vaikka en edes olisi kiinnostunut miehestä. Mokaan aina jotenkin, yleensä puhe soperteleen niin ettei siitä saa mitään tolkkua.

 

Sitten taas jos olen kahdestaan jonkun kanssa, pystyn juttelemaan suht normaalisti. Uusien ihmistenkin kanssa pystyn puhumaan melko hyvin, mutta ryhmässä olen aina hiljaa.

 

Uskokaa tai älkää, kotona poikaystävän kanssa höpötän koko ajan, ihan mistä vaan. Ei mitään ongelmaa! Puhun ehkä vähän liikaakin. Tuntuu vain, että kuormitan omat ongelmani aina hänen niskaan, kun kerron kuinka huonosti on taas mennyt koulussa :/

Vierailija

Vaikka tämä on aika vanha postaus, niin itsellänikin on tuo sama tunne, oikeastaan joka kerta kun näen kavereitani, tai perheen jäseneitäni, joita olen jo tuntenut vuosia. Haluaisin olla seurassa paljon puheliaampi, ja avautua omista asioistani, sekä heittää "läppää" joka olisi toden näköisesti hyvääkin heittoa. Aikanaan olin aika hiljainen nuori mies,mutta aika villi sekä vapaa, että tykkäsin tehdä kaiken näköistä asiaa. Kiusattu on itseänikin monesti, mutta nykyään en anna tuon haitata, jos joku olisi niin hölmö, että kiusoittelisi heikompia, yms. Pikemminkin puuttuisin väliin. Tuo tunne on usein tullut monille ihmisille koska heidän seuraansa ei katsota niin mielenkiintoisena (ainakin päällimmäisenä uskoisin sen olevan yksi syy), ja sen jälkeen luullaan erilaisemmaksi, mitä he totuudessa olisivat. Olisin normaalisti muutenkin kaveri seuroissa paljon villimpi, sekä nuorempi sydämmeltäni, ja tykkäisin tehdä kaveri seurassa kaiken laista hauskan pitoa, mitä yhteis mielessä tulisi mieleen ilman että kenellekkään tulisi huonoa mieltä. En myös myönnettävästi normaalisti tykkää kovin paljoa käydä tavallisissa juhlissa, joissa "pitäisi" olla liiankin asiallisesti.

Jotta ihminen yleensä pystyisi olemaan oma itsensä, hänen olisi aloittaa pienesti tekemällä jotain julkisissa, ja sen myötä tottua omaan itseensä, ettei tarvitsisi miettiä mitä muut ajattelevat.

Tai aloittaa oman itsensä olemisen muuallakin jonkun seurassa, jossa seura henkilö voisi antaa totuttelua totiseen itseensä.

Toivon mukaan tästä on jotain hyötyä joillekkin joilla on usein vaikeutta olla oma itsensä!

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat