Kaukosuhde

Vierailija

Varmaan kaluttu aihe, mutta kaukosuhde. Its eolen kaukosuhteessa, tapaan pari kertaa kuussa eikä etäisyyskään ole oikeastaan hirvittävä, mutta itselle se tuntuu aivan liialta. Elämä pyörii kaukosuhteen ympärillä eikä se tietysti ole hyvä asia. Emme voi edes tehdä asialle mitään koska partneri on jumissa opiskeluissa vielä vajaa kolme vuotta ja minä kauemmin. Toivoisin vain jonkinlaista vertaistukea kai.

Kommentit (12)

Vierailija

Itse olen ollut nyt n. 9kk kaukosuhteessa ja tapaamme n. 2 kertaa kuukaudessa riippuen rahoista. Tarkoitus olisi muuttaa tän tai ens kuun aikana yhteen ja sen jälkeen asua määrittelemätön aika yhdessä kunnes saan opiskelupaikan tahtomaltani alalta.... Joita ei tietenkään ole sillä paikkakunnalla missä poikaystäväni asuu ja työskentelee. Eli joudun uudelleen kaukosuhteeseen :P Asia lievästi potuttaa mutten voi mukavuuden haluisuuksissani jättää opiskelematta itselleni alaa.

Kuitenkin jossain vaiheessa se kaukosuhde loppuu, ja sitä odotellessa otetaan se mikä saadaan ja ollaan siihen tyytyväisiä.

Vierailija

Olen kateellinen. Osittain tilanteesta, että pääsette niin pian muuttamaan yhteen, mutta toisaalta etäsuhde alkaa taas. Mutta siitä että olet niin ok asian kanssa. Minulta ja partneriltani ei onnistu millään, erityisesti minulta. Olemme todella läheisriippuvaisia, niin tämä on kyllä todella tuskaista...

Vierailija

Noname-kun, ymmärrän hyvin tilanteesi...
Itse tapaan myös poikaystävääni noin kerran kuukaudessa, kun ei ole rahaa matkustaa useammin toiselle puolelle Suomea. Jos pääsen ensi syksynä opiskelemaan, muutan huomattavasti lähemmäs, 200km päähän miehestä, ja lohduttaudun siihen että silloin voidaan tavata ehkä jopa pari-kolme kertaa kuukaudessa. Silti on niin ahdistavaa ajatella että menee vielä monta vuotta ennen kuin voi olla kunnolla yhdessä, tällainen kaukosuhteilu on tosi rankkaa. :/ En edes tiedä kuuluisiko sen olla näin vaikeaa.. välillä tuntuu että ajattelen asiaa ihan liikaa, vaikka pitäisi yrittää nauttia elämästä täällä omalla paikkakunnalla ja pitää hauskaa kavereiden kanssa, ja toisinaan sulkeudun vain yksikseni murehtimaan koko tilannetta.
Kai tätä on vain pakko jaksaa päivä kerrallaan.

Vierailija

Mie olen ollut "kaukosuhteessa" viimeiset 3,5 vuotta. Kaukosuhteeksi minun ja poikaystäväni seurustelu muuttui silloin kun mies lähti armeijaan ja minä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Armeijan jälkeen mies jäi kotikaupunkiimme. Hän ei halunnut heti muuttaa perässäni uuteen kaupunkiin ja opetella siellä itsenäistä elämistä, vaan hankki asunnon kotikaupungistamme ja aloitti itsenäistymisen näin.

Tilanne on pysynyt tällaisena siitä lähtien. Miehen päästyä armeijasta suhteemme kivikkoinen aika alkoi. Kaukosuhde otti enemmän mieheni tunnolle kuin omani. Itse olin kuitenkin niin kiinni kavereissa, opiskelussa ja töissä, ettei välimatka hirveästi ehtinyt vaivaamaan. Mies taas ehti ajattelemaan tuota välimatkaa ja meidän erillisiä elämiä vähän liikaakin. Armeijan loputtua seuraavat puoli vuotta oli sellaista riitelyn, mustasukkaisuuden ja suhteen luonteen hakemista. En muistele tuota aikaa kovinkaan lämmöllä.

Mutta pikkuhiljaa miehenikin tottui kaukosuhteeseen. Molemmat meistä asuu omillaan, joten kun mies pääsi omillaan asumisen makuun, ei hän ole sitä halunnut vaihtaa pois. Itsekin pidän oman majani herruudesta sen verran paljon, etten ole ollut enää pariin vuoteen kovinkaan innokas ajattelemaan hynttyiden yhteenlaittamista. En ainakaan näin opiskeluaikana.

Ei meidän välimatkamme toisistamme ole kuin 90km ja näemmä lähes joka viikonloppu, mutta matkustaminen maksaa. Muutama vuosi meni niin, että meidän yhdessäolemisemme oli pitkälti minusta kiinni, sillä meistä kahdesta minulla oli rahaa matkustaa. Mieheni ei laman takia päässyt töihin, joten rahaa ei ollut irrottaa matkustamiseen. Tämä aiheutti osaltaan suhteeseemme närää, sillä en halunnut olla aina se, joka maksaa seurasta ja olla aina se, joka järjestää omat aikataulut niin, että ehtii viettää viinkonlopun toisessa kaupungissa. Kyllä se ainainen näkemisten suunnittelu ja aikatauluttaminen osasi stressata ja turhauttaa.

Nooh, vuodet ovat kuluneet ja etäsuhteemme luonne on hioutunut nyt aika hyvään uomaan. Mies opiskelee kotikaupungissamme. Minä lopettelen omaa opintopolkuani käyden samalla töissä. Näemmä parin viikon välein vkl:sin joko niin, että minä menen kotikaupunkiimme tai hän tulee luokseni. Mies kihlasi minut menneenä syksynä, vaikkemme edelleenkään asu yhdessä saatikka samassa kaupungissa. Kummallekin meistä tämä etäsuhde on tullut melko itsestäänselväksi asiaksi, eikä kumpikaan meistä osaa enää oikein voivotella sitä, ettei nähdä tai ettei pääse lähelle. Molemmilla meistä on omat kaverimme, opiskelumme, harrastuksemme ja työmme, joten ei sitä poissaolevaa kumppania ehdi sillätavoin ikävöimään tai masentumaan, kun ei ole toinen seurana. Etäsuhteen ansiosta meillä on erittäin hyvä keskusteluyhteys, koska juttelemme kuitenkin puhelimitse päivittäin ja joskus netissä. Myös luottamus on aivan toisenlaisella tasolla kuin mitä se monessa muussa suhteessa on. Eikä vuosien kaukosuhde ole vienyt väliltämme sitä kipinää, joka joskus meidät yhteen toi. Päin vastoin, se kipinä on muotoutunut sellaiseksi yhteenkuuluvuuden tunteeksi, joka selättää kaikenlaiset vaikeudet (jopa ne kerran parissa kuukaudessa toistuvat riidat, joita syntyy aina milloin mistäkin).

Voinkin sanoa, että etäsuhteen onnistumisen takaa se, että molemmilla osapuolilla on oma elämä!! (työ, opiskelu, kaverit, harrastukset, muut aktiviteetit), hyvä keskusteluyhteys ja luottamus. Ei etäsuhde ole yhdenkään rakkauden tappotuomio, jos vain pariskunta rakastaa toisiaan tarpeeksi ja sitoutuu järjellä siihen suhteeseen, joka vaatii etäisyyden kestämistä. Etäsuhde on jos mikä opettaa nimittäin komromissien tekemistä.

Vierailija

Ollaan miehen kanssa kotoisin samasta kaupungista. Kuitenkin, sillon kun tutustuttiin, olin minä jo ehtinyt muuttaa toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Elettiin siis suhteen alku etäsuhteessa, välimatkaa noin 350km. Vaikka minulla oli mahdollisuus matkustaa kotopuoleen melkein joka viikonloppu, ikävä oli hirvittävä. Lieventämiseen käytimme puhelinta ja nettiä. Voisi kuvitella, ettei meillä ollut paljoakaan aikaa ikävöidä toista. Toinen kävi kokopäivätöissä, harrastuksissa ja näki kavereita. Toisella työ ja opinnot. Ja harrastukset ja kaverit. Mesessä tuli kuitenkin istuttua usein jopa läpi yön. Tuli siinä ainakin tutustuttua kunnolla :D

Lopulta mies sanoi että hänelle riittää, haki töitä minun opiskelupaikkakunnalta ja muutimme saman katon alle. Tottakai tässä oli omat hankaluutensa alkuun. Sovittaminen oma rytmi toisen tekemisiin ja menemisiin ja muutenkin toisen tapojen opettelu. Ja edelleen olimme ja olemme hyvin läheisriippuvaisia. Iltaisin käytiin lenkillä ja sen jälkeen istuttiin sylikkäin sohvalla ja katseltiin leffoja. Toista tuli ikävä jo työpäivän aikana. Tällaista jatkui reilun vuoden verran.

Ja suhde muuttui taas kaukosuhteeksi, kun mies sai työkomennuksen melkein 400km päähän. Ja taas puhelinlangat käy kuumina meidän välillä. Ikävä on valtava. Iltaisin käyn nukkumaan niin että viimeisenä katselen hänen kuvaansa kännykän näytöltä. Enää ei onneksi itketä. Mutta hankalaa tämän kaukosuhteen aloittaminen uudestaan on ollut. Ei meillä onneksi riitoja tai muuta vastaavaa hankaluutta ole ollut mutta ikävä on niin kova. Vaikka joka päivä on hirveästi kaikkea tekemistä, ikävä on läsnä koko ajan. Ja illat ja yöt ne oikeastaan pahempia onkin. On täytynyt opetella nukkumaan yksin yhteisessä sängyssä. Nyt ei ole edes mahdollisuutta vierailla hänen luonaan niin usein kuin seurustelun alkuaikoina.

Ainoa mikä lohduttaa on ettei tätä tarvitse kestää kuin kesään asti vain. Silloin voin matkustaa miehen luoksen hänen nykyiseen työkaupunkiin ja syksyllä kun koulut taas alkaa, jatkuu hänelläkin vanhat tehtävät opiskelukaupungissani. Eli eihän tässä ole enää puolta vuottakaan.

Mutta minkäs teet kun ikävä on. Pakko vain jaksaa ajatella tämän järjestelyn hyviä puolia.

Vierailija

Minulla on ihan sama, ei millään jaksa keskittyä elämään omalla paikkakunnalla kun ei ole omaa kultaa täällä. Vaikka se auttaisikin huomattavasti, se ei vain onnistu.

Vierailija

Itse olen hyvin tuoreessa kaukosuhteessa, emme taida edes vielä virallisesti seurustella vaikka useampi kuukausi onkin jo tapailtu ja oltu aktiivisesti yhdessä. Niin, siis sen mittapuissa mitä etäisyys sallii...

Meillä välimatkaa 300km, ollaan tunnettu kavereiden kautta jo useamman vuoden ajan, mutta vasta jokin aika sitten kaikki sattui kohdilleen.

Tämä välimatka on mielestäni ajoittain erittäin raskasta ja ikävä on valtaisia. Välillä taas tuntuu, kun järjelläkin kykenee ajattelemaan, että minulle tämä kaukosuhde taitaa sopia loistavasti. Tarkoitan, että tuntuu että suhde pysyy jollain tavalla tuoreempana, kun ei ihan joka hetki nähdä.

Minulla on muutto loppukesästä samaan kaupunkiin missä mies jo asuu. En kuitenkaan osaa kaikesta ikävästä ja muusta huolimatta ajatella, että muuttaisimme sinne saman katon alle. Olen jollain tavalla niin itsenäinen ja oman talouteni herra, että haluan pysyä omillani ja saada halutessani oman tilan. Ihanaa on kuitenkin että tällöin voimme viettää aikaa enemmän yhdessä, ja odotankin sitä ettei jatkuvasti tarvitse sumplia työvuoroja ja vapaita, jotta ehdittäisi nähdä toisiamme...

Kaukosuhde ei mielestäni ole suhteen tappaja, jos siihen molemmat vain osaavat suhtautua samalla tavalla, ja ymmärretään mitä ollaan tekemässä/mitä halutaan. Omalle kohdalleni tämä tavallaan sopii hyvin. Ikävöin, mutten koe asiasta stressiä.

Vierailija

Olin kaukosuhteessa 3 vuotta. Kaveri oli kotoisin Yhdysvalloista.
Mutta loppu sitten lyhyeen kun yritti pakottaa minua, naimisiin hänen kanssaan.

Tälläkin hetkällä on kaukosuhde. Kaveri on kotoisin Hollannista. Ensi kuussa matka sinne kuukaudeksi, etsimään uutta koulua. Jonka jälkeen varmaan sitten jään sinne.
Itse en tule enään vanhempieni kanssa toimeen. Joten siinä olisi yksi vaihtoehto päästä pois kotoa.

Vierailija

Kohta tulee täyteen vuosi kaukosuhdetta, meitä erottaa noin 300 km ja mielestäni tässä ei ole ollut mitään hankalaa, tapaamme toisiamme viikon tai kahden välein ja lomat vietämme usein yhdessä. Rakastan sitä tunnetta kun nään hänet viikon tai kahden jälkeen, siihen ei kyllästy!

Nonaaa
Seuraa 
Liittynyt1.8.2011

Itsellä on kokemusta kahdesta kaukosuhteesta.
Oltiin oltu 4kk yhdessä poikaystävän kanssa. Ihmettelin, kun mies tuli töistä aikaisemmin kuin yleensä. Tiesin heti, että jotain on nyt vialla, kun mies halusi kertoa tärkeän uutisen ja näytti samalla surulliselta. Olin koko päivän ollut iloinen, onnellinen ja täysin tietämätön tulevasta (liiankin) suuresta uutisesta. Sitten tuli se huoneen hiljentävä uutinen ja itkun aiheuttaja. Mies totesi, että hänelle tarjottiin töitä Yhdysvalloista, eikä hän oikeestaan voi sanoa EI kyseiselle työtarjoukselle. Jo 2 viikon päästä lähti lento New Yorkiin ja kaukosuhde alkoi. Suhde kesti sen jälkeen 5 kuukautta, sitä itkun ja ikävän määrää mikä oli.. Meidän suhteessa se oli mies, jonka pää ei kestänyt kaukosuhdetta. En nähnyt häntä koko 5kk aikana, koska ei ollut aikaa ja rahaa lähteä Yhdysvaltoihin asti.

Nyt olen taas kaukosuhteessa, poikaystävä asuu Tsekeissä. Muutti sinne vähän yli 2kk sitten. En ole vielä käynyt siellä, mutta tarkoitus olisi mennä mahdollisimman pian. Puhumme päivittäin Skypellä ja välillä puhelimessakin. Välillä tuntuu, että ei vaan jaksa normaalia arkea, itkettää ja ikävä tuntuu helvetilliseltä. Yritän silti aina keskittyä täysillä kouluun ja muuhun elämään. Miettiä, että kyllä se sieltä vielä takaisin tulee! Eiköhän se tästä pikkuhiljaa ja helpottaa varmasti, kun pääsee käymään siellä ja näkee rakkaan :)

Vierailija

Olen ollut kumppanini kanssa kaukosuhteessa jo reilut 3 vuotta... Hän asuu Japanissa asti joten asumme yhdessä vain kerran pari vuodessa, mutta tuolloin 2 viikosta 3:een kuukauteen...olemme nyt kihloissa ja vain vuosi jäljellä kunnes voimme viimein muuttaa yhteen pysyvästi(hänen opintonsa päättyvät ja hän hakee oleskelulupaa muuttaakseen Suomeen). Yhteyttä pidämme lähes päivittäin sähköposteitse ja puhumme yleensä kerran viikossa skypellä. Molemmat olemme kuin liimattuja toisiimme kun yhdessä ollaan ja tullaan toimeen niin hyvin ja todella kuin luodut toisillemme. Japanin kulttuuri vain on niin kiireinen, ettei kumppanini saa aikaa edes nukkua täyttä yötä tai syödä kunnolla, joten yhteydenpito voi olla toisinaan hankalaa. Joten suhteemme on todella raastava, mutta kuitenkin olemme todella rakastuneita ja ero ei tulisi kyseeseen vain pienen hidasteen vuoksi. Tarkoitukseni oli muuttaa hänen luokseen, mutta ydinturman ja tsunamin jälkeen muutimme suunnitelmia. Eli siis enään yksi vuosi jäljellä... Voimia teille kaikille kaukosuhteessa oleville, ei ero kestä ikuisesti joten jos olette varma kumppanistanne ja itsestänne sinnitelkää vain. Hyvää kannattaa odottaa:)

P.S. Häät 2013<3

Kraneia
Seuraa 
Liittynyt16.1.2012

Me ollaan myös poikakaverin kanssa kaukosuhteessa. Välimatkaa ei onneksi ole kuin sen vajaat 500 kilometria, samassa maassa siis kuitenkin eletään, vaikka kyllä sekin tuntuu välillä ihan ylitsepääsemättömältä matkalta.

Syksyllä olisi tarkoitus muuttaa samalle paikkakunnalle asumaan, mutta välillä tuntuu että tää välimatka tappaa suhteen ennen sitä. Matkustaminen on opiskelija-alennuksista huolimatta kallista, joten päästään näkemään ehkä kerran kuukaudessa ja silloinkin käytännössä vain yhden kokonaisen päivän ajan, kun juna saapuu perjantaina vasta keskellä yötä ja sunnuntaina on pakko lähteä jo aikaisin. Joku mesettäminen ei ihan kuitenkaan korvaa fyysistä kontaktia, välillä tuntuu kuin ei seurustelisi kuin parin viikon välein.

Itse sen ehkä vielä kestäisi, kun ei syrjäisen opiskelupaikkakunnan takia tule kavereitakaan nähtyä kuin kerran-pari vuoteen, mutta poikakaverilta on alkanut kuulua vähän huolestuttavaa palautetta. Viimeksi ehdin loman ansiosta vierailla siellä kokonaiset neljä päivää, joista suurimman osan ajasta mies vietti koneella omien kavereidensa kanssa pelaten. Ei sekään minua vielä niin huolestuttanut, vaikka harmitti kyllä, mutta jälkeenpäin sain kuulla syyksi sen, että hänen mielestään oli ihan liian outoa olla niin pitkään yhdessä. Keskustelu tyrehtyi aikalailla siihen, enkä ole vielä uskaltanut nostaa asiaa mitenkään puheeksi vaan lähinnä itsekseni miettinyt, mitä ihmettä mies sillä oikein tarkoitti. Saattaahan tää kaikki olla ylireagointia, että mies vain tarkoitti että oli hassua nähdä niin pitkään kun tavallisesti ei ehditä, mutta sitten taas... niin. Mitä enemmän on tullut katseltua sen käytöstä tapaamisen jälkeen, sitä enemmän oon jo alkanut kallistua jälkimmäisen puolelle, se on ollut vähän etäinen eikä ole ollenkaan tehnyt niitä normaaleja juttuja (sanonut että olisi ikävä tai laitellut mesessä teinisydämiä), mutta tiedä sitten.

Hirveää avautumista nyt kyllä tuli, oon niin halunnut puhua tästä enkä oikein ole tiennyt, kenelle. Mutta tsemppiä kaikille, ei se aina ole helppoa mutta kaipa se on sen arvoista. ^^

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat