Voiko syömishäiriöstä parantua täysin ilman ammattiapua?

Vierailija

VAROITUS: PITKÄ!

Sairastin luullakseni yläasteella anoreksiaa.
Jaksottain söin normaalisti, jaksoittain en juuri lainkaan. Urheilin pakonomaisesti tuntikausia päivässä, inhosin itseäni, sulkeuduin itseeni, ja oksentelin syötyäni.Painoindeksini oli alipainoisen ja vaarallisen alipainoisen rajalla (toki olen tietoinen, ettei painoindeksiä ole suunniteltu teineille, vaan aikuisille!).
Piilotin käytökseni hyvin - vanhempani kävivät läpi riitaista avioeroa eivätkä juurikaan kiinnittäneet huomiota meihin lapsiin. En kertonut ongelmistani vanhemmilleni tai muillekaan.

Lukion alettua muutama vuosi sitten koin parantuneeni. Aloin seurustella, ja vaikka ajoittain tunsin itseni lihavaksi ja vältin syömistä, en tuntenut itseäni enää sairaaksi.
Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen kerroin poikaystävälleni "ankeista ajoistani", ja hän huolestui todella paljon. Siitä lähtien poikkikseni on vahtinut syömisiäni ja valittaa aina, jos syön hänen mielestään liian vähän.

Olen nyt abi.
"Kohtauksia" on näiden vuosien aikana tullut muutamia. Välillä koen syöneeni liikaa, ja oksennan. Saatan myös tietoisesti jättää syömättä pari ateriaa, enkä yleensäkään syö itseäni täysin kylläiseksi (poikkeuksena ravintolakäynnit).
Ruokahaluni on melko huono. Mieleni ei tee juuri mitään ruokaa, ja nautin päivistä, jolloin tiedän syöneeni liian vähän. Miellän myös näläntunteen melko mukavaksi, sillä silloin koen, etten ole "mässäillyt".
Olen usein väsynyt enkä jaksaisi urheilla (mikä ei todellakaan auta ajoittaista läski-fiilistä).

En koe enää olevani niinkään sairas, sillä ns. kohtaukset ovat melko harvinaisia. En kerro niistä enää edes poikaystävälleni, sillä pelkään hänen kertovan asiasta vanhemmilleni tms.

Olen mielestäni melko terve. Välillä kuitenkin "hairahdan", mikä epäilyttää. Voiko siis syömishäiriöstä parantua täysin ilman ammattiapua?

Onko kenelläkään vastaavanlaisia kokemuksia?
En virallisesti ole koskaan liene ollutkaan sairas, sillä en ole saanut diagnoosia syömishäiriöstä.

Kommentit (9)

Vierailija

Hei.

Olen itse ollut (ja olen lievästi vielläkin) samassa tilassa eli minulla on ollut lievä syömishäiriö en ole koskaan ruokaa oksentanut, mutta jättänyt aterioita väliin liikkunut hulluna ja ajatellut olevani lihava tämän kaiken sai aikaan ex-poikaystäväni.

uskon itse että syömishäiriöstä voi parantua ilman terapiaa jos on hyvä parisuhde. Nyt olen kihloissa ihanan miehen kanssa joka kehuu vartaloani ja kannustaa minua tekemisissäni. Se on auttanut! Olen ruvennut näkemään itseni kauniina, reiteni ajoittain hoikkina ja vatsani joskus litteänä :D Viellä välillä sorrun syömättämättömyyteen ja itseni soimaamiseen, mutta edistys on ollut huimaa puolessavuodessa ;)

Vierailija

Minulla on vähän saman lainen tilanne, mutta ei kumminkaan. Tiedän olevani hyvin alipainoinen, painoindeksini on 16.5, eli merkittävä alipaino. Mutta silti jätän välistä aterioita, minulla saattaa olla jaksoja jolloin olen jopa 2-3 päivää syömättä tai syön hyvin vähän, eli noin 2 leipää per päivä yms... Mutta välillä sitä ruokaa menee enemmän, jonka jälkee tulee ahdistus ja lopetan syömisen muutamaksi päiväksi. Ruokailu tottumukseni ovat hyvin epäterveelliset, ja minun pitäisi parantaa niitä, mutta en tiedä keinoa millä saisin ne paremmaksi. En mitään hoitoa kumminkaan haluasi...

Vierailija

itselläni on ollut sellainen kausi mikä kesti melkein vuoden, että oksentelin useasti viikon aikana, saatoin ahmia todella paljon ruokaa ja oksentaa ne ja joskus pidin päiviä joina en syönyt. Äitini vei minut oksentelun takia lääkäriin, koska olin todella usein vain kotona ns. oksennustaudissa. Lääkärille vaan hymyilin ja sanoin että ei ole mitään syömisongelmia ja loppujen lopuksi lääkäri jätti asian siihen. Monesti on ehdotettu jotain juttelu apua esim. psykiatria silloin, ei tosin syömisen takia vaan kaiken muun. Oksentelu jäi loppujen lopuksi kun olin ollut poikaystäväni kanssa puolivuotta yhdessä ja paino nousi melkein 10 kiloa

Tosin muutaman kerran on sen jälkeenkin tullut oksennuskertoja, mutta olen pelästynyt niistä niin pahasti, että se on onneksi jäänyt siihen. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että minulla olisi mahdollisesti ollut jonkinlainen syömishäiriö tai jotakin sen suuntaista

Mimi-92
Seuraa 
Liittynyt13.1.2012

Mullakaan ei ole todettu syömishäiriötä, mutta muutaman vuoden ajan laihdutin ja söin milloin normaalisti, milloin liian vähän. Tällä hetkellä syön normaalisti ja olen ovovegaani.

Ehkä kuitenkaan syömiskäyttäytymiseltäni en edelleen ole normaali, olen todella tarkka milloin syön ja mitä - en poikkea ruokavaliosta yhtikäs. Ahdistun jos syön jotain, mitä en saisi. Tarkkailen painoani ja ahdistun, jos se on noussut, mutten silti tietoisesti laihduta.

En itsekään puhu tän hetkisistä "oireistani", en näe tarvetta, sillä pidän itseäni normaalina. Kaikkihan kasvissyöjät tarkistavat, ettei tuotteessa ole lihaa tai muuta mitä ei syö. Ja kaikkihan nykyaikana tarkkailee painoaan.

Mä saatan edelleen jättää aterioita väliin ja syön kai edelleen vähemmän, mitä aikuisen ihmisen pitäisi.

Tällä hetkellä olen normaalipainoinen, painoindeksi on 20. Pahimmallani kävin jossain 43-44 kilossa (olen vain 155 cm pitkä) eli painoindeksi oli silloin 17,9-18,3 välillä ja tämä tapahtui viime vuoden alussa, jollon ikää oli 18. Nyt olen 19. Kun aloitin laihduttamisen ensimmäisen kerran vuonna 2009 tai 2010 syksyllä painoa oli n. 55 kiloa eli en ollut edes lihava. Onneksi varsinaista syömishäiriötä mulle ei kehittynyt.

Vierailija

Luulen parantuneeni. Mulle ainakin riittää se, että hallitsen itseäni eikä se sairaus minua. Kaikkihan kuitenkin lähtee aina itsestä.
Toisaalta olen välillä miettinyt, olisiko joku asia mennyt toisin jos oisin joskus hakenut ja saanut ammattiapua. Näistä pahimmista ajoista on tosiaan jo noin 6-7 vuotta aikaa.

Vierailija

Syömishäiriö voi aiheuttaa muitakin ongelmia kuin fyysinen laihuus tai lihavuus. Tähän perustuen kannustaisin käymään ammattilaisella. En halua pelotella ketään, kuitenkin liikalihavuus aiheuttaa usein sydän sairauksia ja laihuus puutostiloja joista voi seurata neurologisia ongelmia. Bulimia valitettavasti hampaiden syövyttämisen lisäksi polttaa myös ruokatorvea joka voi aiheuttaa tulehduksia tai todella pahassa tilanteessa refluksitautia tai jopa syöpää.

Lisäksi ammattilaisethan kykenevät antamaan neuvoja ja vinkkejä elämänhallintaan. Lisäksi pääsette käymään läpi, mikä on johtanut sairastumiseen, mitkä oli ensimmäiset oireet ja niin edelleen. Näin ollen pystyt ajoissa puuttua jos alat huomaamaan, että suunta on menossa taas alas.

Syömishäiriö on kuitenkin pääsääntöisesti psyykkinen sairaus. Melkein saman kysymyksen voisi heittää, että voiko masennuksesta parantua ilman ammattilaista: voi mutta tilanne voi mennä huomattavasti pahemmaksi.

Vierailija

Onko kenelläkään ideaa miten jatkaa jos ammattiavusta ei ole ollut mitään apua?
Yritin itse parantua bulimiasta mutta en ole onnistunut. Jäin kiinni äidilleni ja kämppikselleni ja häpeissäni vähensin oksentamista. Pari viikkoa se auttoi mutta mm. tänäänkin on tullut hillittömiä ahmintakohtauksia joiden aikana en hallitse itseäni ja sitten on pakko päästä pöntölle puhumaan norjaa.

En tiedä mitä teen, voimat on lopussa ja en vain jaksaisi enää elää..

Vierailija

Kauanko kävit ammattiauttajalla? Voisitko kuvitella, että kokeilisit jotakuta toista ammattiauttajaa? Hekin tekevät työtään omalla persoonallaan. Yksityisen puolelta löytyy monipuolinen valikoima erillaisia terapia muotoja. Prosessi on pitkä ja varmasti hyvin raskas. Itse en ainakaan keksi mistä muualta voisitte saada apua.

Helsingissä on tietenkin tyttöjen talo. Sieltä saa erillaisiin tilanteisiin apua. Se sijaitsee toisella linjalla. He voivat myös lähettää eteenpäin parhaaksi näkemäänsä hoitopaikkaa, tietenkin yhteisymmärryksessä. Eivät siis lähettele ketään pakkohoitoon :D

Vierailija

Itse sairastin anoreksiaa seitsemännellä luokalla. Se diagnosoitiin ja sain ammattiapua nuorisopsykiatriselta poliklinikalta. Nojoo. Varsinaisen "parantumisen" jälkeen sairastuin bulimiaan. Oli helpompi syödä mitä vain halusi ja pysyä hoikkana oksentamisen takia. Siitä paranin mielestäni itse. Olen nyt abiturientti (tosin lukion neljännellä luokalla eli muita abeja vanhempi) ja tuommoiset "kohtaukset",joista muutkin tässä ketjussa ovat puhuneet ovat palanneet. En koe itseäni tavallaan sairaaksi, koska paino ei putoa enkä koe että se on minulle millään tavalla vaaraksi. Ongelmana on vain se, että tuollainen ärsyttää. :/ Välillä on ihan ok olo ja välillä jää ruoka syömättä tai sitten oksennan sen.
Mielestäni ilman ammattiauttajaakin voi parantua. En sitten tiedä että kuinka kauan se kestää. Itse ainakin koen helpommaksi olla ilman sitä "valvovaa silmää", koska en pidä siitä että syömisiäni kytätään. TOSIN jos koet että nämä kohtaukset hallitsevat elämääsi niin ammattiapu saattaisi olla ihan hyväkin vaihtoehto.. Ei tästä kyllä mitään apua tainnut olla, mutta ainakaan et ole yksin. :)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat