Tappava ikävä

Vierailija

Ajattelin kirjoittaa tämän jonnekin, kun en enää kavereille kehtaa asiasta puhua.

Mutta siis, kolme vuotta sitten erosin silloisesta miesystävästäni.
Ja ikävöin häntä edelleen, jatkuvasti. Joskus vähemmän, joskus enemmän.

Tämä mies vain oli täysin erilainen, verraten kehen tahansa.
Parhaimmillaan seurustelun aikana meidän mielemme olivat kuin yhtä, rakastuimme toisemme tavattuamme lähes heti ja ensitapaamisesta noin 4 kuukauden jälkeen aloimme seurustelemaan.
Meillä oli aivan uskomattoman hyvä yhteys toistemme kanssa, saimme aina toisemme nauramaan, kirjoitimme paljon erilaisia tekstejä yhdessä, toisinaan riitti vain katse ja molemmat tiesivät mitä toinen ajatteli.
Reppureissasimme yhdessä, teimme kaikkea hölmöä, liftasimme ympäri Espanjaa, kävimme kahdestaan baarireissuilla, olimme niin paljon enemmän. kuin tiedän kenenkään tutun pariskunnan koskaan olleen.

Ja se seksi.
Molemmat olemme täysin samaa mieltä edelleen siitä, että parempaa seksiä ei tule. Mies osasi koskettaa minua täysin erilailla kuin kukaan muu (ja suhteen jälkeen seksikumppaneitakin on ollut jo parisenkymmentä), ja samaa hän sanoi minusta. Yli vuoden ajan, joka kerta kun hän kosketti minua niin vatsa oli täynnä perhosia ja oli se Sex and the Citystäkin tunnettu zsa zsa zsu päällä.
Lähes vuoden me olimme täysin varmoja, että tulisimme viettämään koko elämämme yhdessä, se oli meille täysin absoluuttinen ajatus.

Kuitenkin se mikä väliin tuli, oli täysin erilaiset haaveet elämästä.
Mieheni oli maalta Pohjois-Suomesta, minä kaupungista Etelä-Suomesta. Hän halusi muuttaa takaisin synnyinseudulleen, tehdä taidetta, elokuvia ja musiikkia ja saada nopeasti lapsen, minä taas en halua lapsia, vaan halusin muuttaa Barcelonaan ja elää ns. vain itselleni ilman perheen tuomaa rasitetta.
Ja niin se pääsi kummasti väliimme, etenkin kun minun kaveripiirini ei missään vaiheessa sietänyt miestä, eikä mieheni kaveripiiri sietänyt minua.
Jossain vaiheessa tuntui siltä, kuin koko maailma olisi saanut ylipuhuttua meidät irti toisistamme.

Laitoimme suhteen ensin tauolle, sitten kokonaan poikki.
Silloin ajatus tuntui vielä siedettävältä, jopa hyvältä ja jännittävältä, enkä olisi ikinä voinut uskoa että se saattoi ehkä olla elämäni huonoin ratkaisu.
Molempien opiskelut samassa kaupungissa loppuivat ja tosiaan muutimme molemmat sinne minne alunperin halusimmekin.

Ja nyt tästä on jo kolme vuotta, ja minä edelleen löydän itseni iltaisin itkemästä hänen peräänsä ja katselemasta valokuvia, sillä tiedän, että jos oikeasti on olemassa vain Se yksi, niin se on hän.

Tapaamme miehen kanssa välillä, otamme hotellihuoneen, käymme syömässä ja harrastamme seksiä läpi yön.
Meillä on aina hauskaa, välillä yhtä hauskaa kuin seurusteluaikanammekin.

Mutta koskaan emme puhu siitä, olisiko meillä vielä mahdollisuuksia toisiemme suhteen, vaikka kuinka itse haluaisinkin.
En uskalla, sillä pelkään säikäyttäväni hänet niin, että sitten emme näkisi enää ollenkaan.
Sillä vaikka mies soittelee minulle aina välillä ikävä-puheluita, niin hän on kuitenkin tehnyt erittäin selväksi sen puheissaan, että hänen on hyvä olla yksin.
Ja sitten löydän aina itseni sanomasta, että niii-in, niin minullakin.

Tämä ikävä riivaa, se tuntuu välillä suorastaan sattuvan niin paljon, että tekisi mieli repiä sydän ulos rinnasta ja heittää se kadulle.

Sillä oikeasti, minä rakastan vieläkin niin paljon. Minä rakastan niin paljon, ettei tule koskaan kukaan rakastamaan.

Nyt on taas parin viikon päästä tulossa yksi yhteinen yö ja päivä, ja vittu kun minua pelottaa.
Itse olen lähdössä Suomesta ulos taas töiden perässä kuukauden päästä, eli tiedän etten edes voisi jäädä tänne hänen vuokseen, sillä en halua päästää unelmistani irti.
Ja hän ei koskaan lähtisi mukaani, sillä hän ei taas pystyisi toteuttamaan itseään missään muualla niin hyvin, ja sen lisäksi hänellä on kesken erään elokuvan kuvaukset, eikä pystyisi siksikään lähtemään.

Saatana, kun tuntuu niin avuttomalta.
Auttakaa joku, miten voi toisen unohtaa?

Oikeasti.
Auttakaa.
En tiedä mitä tehdä itseni ja hänen kanssaan.
Tai miten olla edes tekemättä mitään.
Helvetti.

Kommentit (3)

Vierailija

Minusta ei taida olla kauheasti apua, mutta halusin silti kommentoida. Olen itse suhteessa, joka on yhtä upea mitä olet kuvaillut, mutta jossa joudun pelkäämään hyvin usein sen päättymistä, en suhteessa olevien ongelmien vaan kumppanin mielenterveyden takia. Viimeiset pari päivää olen yrittänyt vakuuttaa hänelle, että hän on parasta mitä voisin saada, sillä hän ajattelee olevansa minulle liian sairas (ei ole ensimmäinen kerta, saman asian takia olen taistellut lukemattomia kertoja viimeisen puolen vuoden aikana). Nyt hän lähti avohoitoon, ja me molemmat toivomme, että hän palaa kotiin. Mutta tiedän, että itsekin olisin varmaan kuten sinä. En pystyisi löytämään ketään parempaa, en löytäisi sellaista miestä ja sellaista yhteyttä.

Jos minulta kysytään, niin jos tiedät, että sinulla voisi olla mahdollisuus, niin minä keksisin keinon ja yrittäisin. Kuulosti nimittäin siltä, ettet nauti unelmistasi ilman sitä miestä. Itsestäni ainakin tuntuu, että asioilla on merkitystä vasta, kun saan jakaa ne kumppanini kanssa.

Vierailija
RoseStar

Jos minulta kysytään, niin jos tiedät, että sinulla voisi olla mahdollisuus, niin minä keksisin keinon ja yrittäisin. Kuulosti nimittäin siltä, ettet nauti unelmistasi ilman sitä miestä. Itsestäni ainakin tuntuu, että asioilla on merkitystä vasta, kun saan jakaa ne kumppanini kanssa.

Olen täsmälleen samaa mieltä. Mitä iloa on jos tulevaisuudessa sinulla on mahtava työpaikka, ja koti, kun et voi jakaa sitä kaikkea miehen kanssa, jota rakastat? Onko parempi olla yksinäinen loppuikänsä kuin nauttia elämästä eri tavoin kuin on suunnitellut, mutta rakkaansa kanssa? Ei pidä pelätä muuttaa unelmiaan.

Ja jos todella haluat eroon miehestä, ja ikävästä, ehdottaisin että seuraavasta tapaamisestanne tulee viimeinen. Pitkität eron tuskaa, mikäli jatkatte satunnaista tapailua, pääset nopeammin yli, mikäli kiellät nämä ikäväpuhelut tai odottelet niitä.

Vierailija

Itse myös kannustaisin vielä yrittämään. Voisitko ainakin joltain osin luopua unelmistasi? Kompromissin joudut luultavimmin lopulta tekemään- elät suunnitelmiesi mukaista elämää ja luovut miehestä täysin tai sitten päädyt hänen kanssaan taas yhteen ja muutat omia suunnitelmiasi. Valinta on sinun, mutta olen samoilla linjoila edellisten kanssa. Kokemusta on siitä, että tuntuu ettei pysty löytämään ketään parempaa (mies ei tosin rakasta minua).

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat