Onnellisissa suhteissa eläjät

Vierailija

Tänne keskusteluihin ei paljon kirjoitella muista kuin jos on ongelmia ja tarvii apua, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta olis kiva kuulla myös siitä positiivisesta, eli jos täälä on onnellisessa parisuhteessa eläviä(ja toivon mukaan on), niin haluaisin kuulla ihan perushehkutusta kuinka ihana kumppani on ja myös sitä, miten vastoinkäymisistä on selvitty ym.

Kommentit (10)

Vierailija

No minä ainakin elän onnellisessa parisuhteessa, vaikka tällä hetkellä inttileskenä joutuu olemaan.

En ny ihan tiiä, että mitä tällä kysymyksellä varsinaisesti haettiin, mut siis meidän suhteessa on ainakin positiivista
mm. toisiemme täydentäminen, luottamus, rehellisyys, samanlainen huumorintaju/omat inside jutut, rakkauden tunnustus/näyttäminen tarpeeksi usein, olemme paljon yhdessä ja aina kun olemme erossa niin pidämme molemminpuolisesti yhteyttä puhelimitse, ollaan todella riippuvaisia toisistamme et ykskin vuorokausi erossa nii sitä ikävän määrää ei voi ees sanoin kuvailla..

Ja no me molemmat rakastetaan toisiamme aidosti, molemmat rakastaa toista juuri sellaisena kuin onkin ja ollaan juuri täydellisiä toisillemme, elämme samalla aaltopituudella ja tulevaisuuden toiveet/haaveet ovat samankaltaiset, sit osataan lukea toinen toistamme tosi hyvin, tulee just semmosia tilanteita et tietää ilmeestä tai äänensävystä mitä toinen tarkottaa, saatetaan jatkaa toisen lause loppuun tai sanoo ihan yhtäaikaa joku sama juttu.. Ja minä ainakin pidän miehessäni kaikesta, kerron usein kuinka ainutlaatuinen ja korvaamattoman täydellinen hän on minulle, koska todella siltä minusta tuntuu ja olen onnellisempi kuin koskaan Kultani kanssa, ja vaikka kuinka kerron hänelle aina mitä hän minulle merkitsee niin silti tuntuu ettei ne mun sanat riitä kertomaan sitä rakkauden määrää mitä tunnen häntä kohtaan. Ja riitoja meillä ei loppujen lopuks paljoa oo ollu vaikka ollaanki oltu yhes jo jonki aikaa, ja mitä riitoja onkin ollu niin niistä on selvitty kasvotusten puhumalla, rehellisyydellä, vilpittömyydellä, anteeksiopyynnöillä ja anteeksiannoilla, mutta ei ainakaan toistaiseksi ole ollut kertaakaan mitään kunnon ns. "kriisiä" että ois ollu suhde vaaka-laudalla, ja en kyllä semmosia toivokkaan!

Ja ihan näin taustatiedoks sen verran, et ollaan tosiaan yhdessä oltu koht puoltoista vuotta, kihloissa 10 kuukautta sekä asuttu yhdessä reilu vuosi! <33

Rakkaus kasvaa päivä päivältä ja onnellisuus prosentti kympissä! :) Rakastan mun miestä ihan suunnattomasti, ja hän tekee mut onnelliseksi, elämäkin tuntuu elämisen arvoiselta kun on noin ihana mies rinnalla, ja täytyy sanoa että omasta mielestäni parempaa miestä saa hakea, mun Kullassa on kaikki niin kohdallaan ja kaikki jutut mistä omat tyttökaverit valittaa suhteissaan niin niitä ongelmia ei oo meillä, ja sekin pistää vähän hymyilyttää! :)

Kun kerran nyt käskettiin hehkuttaa, niin hehkutin ny sitte kanssa :D

Vierailija

Kyllä kyllä, tätä just tarkotin, ihan vapaasti saa hehkuttaa, tulee iloseksi ku tietää että sitä tosirakkautta on olemas kuten on ehdottomasti teidän suhtees ja että joku semmosen on löytänyt, !:) Aiva niinku jotain elokuvien rakkaustarinan juonta lukis ku noin täydellistä suhdetta harvoin näkyy, joten onnea ja paljon teille!:)

Vierailija

Niin. Kyllä sitä jotenkin osaa arvostaa omaa parisuhdettaan kun aina tuntuu kaikki niin hyvältä ja oikealta. Meille on just tuttua tuo että kun kaverit selittelee parisuhdeongelmiaan niin itelle tulee semmonen olo että huh, onneksi ei ole tuollaista. Mä oon itse asiassa meidän kaveriporukasta se, jolta ei ikinä kysytä että hei, mites teillä menee miehen kanssa, kun kaverit tietää ettei meillä nyt ikinä mitään niin ihmeellistä draamaa oo :D Meidän suhde on asettunut uomiinsa jollakin tavalla.

Alku oli vaikea, meidän suhteen alku sattui sellaiseen saumaan (tai no ei oikeastaan sattunut, jälkeenpäin aateltuna se varmasti oli tarkotuskin), että eräs mun läheinen menehtyi. Eräs ja eräs, meillä oli kyllä juttua sen tyypin kanssa. Mutta mies oli ihan ihmeellinen, se oli tukena ja lähellä silloin kun mä eniten tarvitsin. Ensimmäinen vuosi oli yhtä taistelua, koska mun mielenterveys horjui ja olin todella, todella loppu. Silti mies pysyi vierellä, vaikka kaiken sen tapahtuessa oltiin vasta just tutustuttu. Mä oon monesti kysynyt mieheltä että miten ihmeessä se jaksoi, miksei vaan lähtenyt pois ja se on vaan vastannut ettei itsekään tiedä. Sillä oli sillon vaan sellanen tunne, että sen tarvii olla siinä. Mä jossain vaiheessa silloin ekana vuonna yritin erotakin, kun tuntui niin pahalta miehen puolesta. Mutta se ei päästänyt mua niin vaan menemään :)

Niin, sen jälkeen kun se asia alkoi helpottamaan, kaikki onkin sujunut enemmän kuin hyvin. Me jaksetaan toisiamme päivästä toiseen ja tehdään tosi paljon asioita yhdessä, koska uudessa kaupungissa kummallakaan ei ole pahemmin kavereita. Mutta ei kyllästytä. Jos joskus käydään vaikkapa kotipaikkakunnalla jossain yksinämme, tulee heti kyselyitä että missäs se toinen on. Mies on mun paras kaveri ja me jaetaan kaikki asiat. Ollaan toistemme tuki ja turva ja olis tosi vaikea kuvitella että toista ei olis.

Niin joo, ja yhteistä taivalta on takana kolme vuotta, naimisissa ollaan oltu reilun vuoden verran. Totta kai kaikki alkaa olla arkista, mutta mun mielestä se toisen kanssa eletty arki on just parasta. Se, että niitä arjen tapahtumia voi kuitenkin aina jakaa miehen kanssa ja vaikkapa tehdä ruokaa yhdessä, ja se, miten sitten joskus yllätetään toisiamme sen arjen keskellä. Kaikista parasta on ehkä se, että saa joka ilta nukahtaa tuon kainaloon ja herätä samasta paikasta.

Vierailija

Oon varmaan maailman onnellisin tyttö kun oon saanut rinnalleni niin ihanan tyypin kuin poikaystäväni.

Oon aina ollut todella varautunut uusien ihmisten suhteen ja jokseenkin sulkeutunut sillä tavalla että mun on ollut aikaisemmin hirveen vaikea päästää ketään (varsinkaan ketään miespuolista) ihmistä lähelleni ja oon halunnut edetä todella hitaasti ja rauhallisesti päivä kerrallaan. Mut kun tapasin nyk.avopuolisoni, niin kaikki muuttui. En tiedä mitä mulle tapahtui mut mä vaan olin tyyliin samantien valmis vaikka alttarille :D Kuukauden tapailun jälkeen aloimme seurustelemaan ja 6kk yhdessä olon jälkeen löimme myös hynttyyt yhteen. Yhteen muutto jännitti aika paljon, koska olin aina pitänyt omasta rauhasta ja siitä että oma koti oli paikka mihin pääsin pakoon KAIKKEA ja KAIKKIA. Mutta jännitin ihan turhaan, koska yhteiselomme on ollut ihanampaa mitä koskaan uskalsin edes toivoa. Emme saa aikaiseksi riitoja turhista arkipäiväisistä asioista kuten kodinhoidosta tai rahasta, meillä vaan toimii homma niin helvetin hyvin yhteen. On ihanaa että kotona odottaa aina mitä parhain hengailukaveri ja lämmin syli paskamaisten työpäivien jälkeen ja joka ilta saa nukahtaa oman kulla syliin :)

Alkuastelema ei meilläkään ollut mitenkään mahtava, ja mua kaverit varoittelikin asiasta. Mut tässä tapauksessa en onneksi kuunnellut. Kundini oli tapaamisemme aikaan vielä virallisesti naimisissa (asui jo yksin) ja kaksi pientä lasta kuuluis myös pakettiin.

Mutta kaikki järjestyi hienosti, lapset tykkäsivät musta ja oon ihan rakastunut niihin :) Musta on kivaa hengailla niiden kans joka toinen viikonloppu ja joskus mulla on niitä ikäväkin. Aika hauskaa, koska en aiemmin ollut todellakaan mitään lapsi-ihmisiä..

Kundini on ihan unelmapoikkis, sellanen joista aina kuvittelee voivansa vain haaveilla. Rakastava, kunnioittava, hellä, hauska, aktiivinen, ja todella huomaavainen. Osoittaa rakkauttaan mua kohtaan kaikilla pienillä arkipäiväisillä asioilla joka päivä ja jaksaa päivittäin muistuttaa siitä kuinka kaunis oon ja kuinka paljon rakastaa mua.

Välillä kun mietin, kuinka onnelliseks poikaystäväni mut tekee, pelkään et kohta soi herätyskello ja kaikki olikin vain unta :D

Vierailija

Ompa mukava lueskella muidenkin onnellisia parisuhteita.. :)

Ja tässä ny puhuttu tuosta yhteisestä arjesta ja siitä, että vaikka yhteiselo arkiintuu, niin on se arki vaan mukavaa jakaa ja elää sen oman kumppanin kanssa. Itse kun oon ny ollu inttileskenä, paljon yksin kotona niin on tää iha outoo ja tyhjää, ilman Kultaa. Kaikki täytyy tehdä itse, jos sairastun pitää itse hoitaa itsensä ja on raskaita potea niitä huonoja päiviä yksikseen kun ei voi työn/koulun jälkeen lysähtää Kullan viereen ja saada lämpimän halauksen samalla kun vuodattaa, kuinka päivä meni mönkään.. On outoo olla yksinään kotona, hiljaa koko päivä ku ei voi jutella kellekkää ja yksin pitää mennä nukkumaan.. :/ Etenkin ihan alussa oli todella vaikeaa ja outoa kun piti mennä yksin nukkumaan ilman mitää hyvän yön -suukkoja ja heräämään aamulla ilman että näkee Kultaa siinä vierellä... Ja on se nytkin inhottavaa, vaikka neljän viikon päästä tää on ohi. Et ei tähän yksinää olemiseen oo tottunu mitenkään, ja tää ikävä on joskus ihan sairasta, tulee kunnon itkukohtauksia yms..

Mutta täytyy sanoa, että kyllä tää armeija on vahvistanut tätä meijän suhdetta entisestään. Ja se on ihanaa miten Kulta haluaa soitella mulle usein, se saattaa soittaa mulle neljästi päivässä jos vaan mahollista, kun muut on tv-huoneessa tai tekemässä jotain muuta, niin minun Kulta se puhuu puhelimessa mulle mukavia :)

Ja na, yhdessä koetut vaikeudet lähentää ihmisiä todella paljon, että se on varmaan ehkä ollut ihan hyväkin, että alkunne oli vaikea, ei siis sillä että toivoisin kellekkään moista tai että siinä olisi mitään kehumisen aihetta että joutuu kokemaan läheisen kuoleman, mutta tarkotan että oli vaikeuksia mitä tahansa, niin yhdessä koettuna se kyllä luo sidettä ihmisten välille :) Ja on mukavaa kuulla kuinka on jaksettu olla toisen rinnalla vaikka ollut vaikeaa, vaikka olisi ollut mahdollisuus lähteä. Kaikki miehet nimittäin ei ehkä jaksais katsella moista, vaikka minusta kyllä sen pitääkin mennä juuri noin, että ei todellakaan lähdetä sillon kun toisella on harmeja. Ja musta tuntuu et jos se sun poikaystäväs olis jättänyt sut tuolloin niin sekin olis voinu vaan pahentaa sun kurjaa oloa, niin hienoa että hän on seissyt sun vierellä ja nyt on kaikki hyvin! :) Kenenkään ei pitäisi muutenkaan joutua potemaan yksin surua.. Itse olen joutunut joskus puimaan vain itsekseni vaikeita asioita, ja nyt kun on joku kelle voin aina kertoa kaiken niin kyllä se helpottaa taakkaa :)

Vierailija

Pakko tulla munkin hehkuttamaan :---)
Meillä oli kans oli vähä jotenki raju alku suhteelle kun itellä meni aika heikosti perheongelmien ja sitä kautta myös opiskeluongelmien takia. Poikaystävä vaan pysy rinnalla vaikka olin välillä niin idiootti että huhhuh ja totta kai oli hälläkin omat ongelmansa... Mutta sieltä mudasta ei ollu suunta ku ylöspäin ja nyt on takana jo pitkä taival joka on sujunu paremmin kuin hyvin, selvitty monista jutuista yhessä.
Kyllä se arki joo vaan on ihan parasta ihmisen kanssa jonka kanssa näkee ittesä vielä kiikkustuolissakin! Me molemmat tykätään paljon yhdessä puuhamisen lisäks kans puuhata omia juttujamme. Poikkis ravaa jätkien kanssa saunailloissa parantamassa maailmaa, minä taas tyttöjen kanssa kahvilla marttakerhoilemassa ym hauskaa. Aina illalla on sitte ihana palata toisen kainaloon ja päivitellä päivän tapahtumat toiselle ja nauraa yhdessä vedet silmissä :---)<3
Ihaanaa lukea teiän tarinoita! :-) vitsit oon onnellinen ja kiitollinen teiän/meiän kaikkien puolesta et ollaan löydetty tällaset miehet... :--)

Vierailija

Olen seurustellut poikaystäväni kanssa vasta reilun vuoden, mutta en voisi kuvitella rinnalleni enää ketään muuta!

Poikaystäväni on mahtava ihminen! Voisin sanoa rakastavani hänessä lähes kaikkea. Olemme todella samalla aaltopituudella! Tietenkin molemmilla on omat juttunsa, mutten ennen häntä voinut koskaan kuvitella löytäväni ihmistä, jonka kanssa voin jakaa lähes kaiken.

Eniten pidän siittä että voin olla täysin oma itseni hänen seurassaan ja tunnen olevani todella rakastettu. Alkuaikoina olin hyvin varautunut, en uskaltanut tehdä aloitteita ja olin arka puhumaankin asioista. Hän on minua vanhempi, enkä halunnut vaikuttaa tyhmältä ja "lapselliselta". Poikaystäväni kuitenkin voitti luottamukseni pikkuhiljaa omalla avoimmuudellaan ja turvallisella olemuksellaan.

Olemme nyt kuitenkin syksystä asti asuneet eri paikakunnilla n. 3h ajomatkan päästä toisistamme, opiskelujen takia ja näämme vain viikonloppuisin. En millään malttaisi odottaa opiskelujen loppumista, että saisimme olla yhdessä, elää avopuolisoina ja miettiä tulevaisuuttta. Vaikka aina onkin todella kova ikävä, tuntuu olo kuitenkinn todella onnelliselta. Onhan se suhteelle haastavaa, kun ei pääse iltaisin rakkaansa viereen, mutta silloin vain huomaa kuinka paljon toista rakastaa.

Sitten kun perjantaisin taas näemme, tunnen olevani maailman onnellisin nainen!

Vierailija

Meillä suhde vielä on ihan aluillaan, 3 kuukautta tulee täyteen tällä viikolla. Tunteet kuitenkin on molemmilla aitoja ja rakkautta on vakuutettu puolin jos toisin. Ongelmia aiheuttaa se, että asumme eri paikkakunnilla joten näemme pääasiassa vain viikonloppuisin. Aika hyvin kuitenkin on tähän asti selvitty ja pisin aika erossa on ollut 2 viikkoa. Tosin nyt joulun aikana tulee 3 viikon tauko ja vähän jo jännittää miten mahdan noin pitkästä erosta selvitä. Mies kun ei paljon soittele asuinolosuhteistaan johtuen, vaan viestintä tapahtuu tekstiviesteillä.

Mies kyllä osaa yllättää, jokunen viikko sitten hän oli ostanut meille liput Yön keikalle. Viime viikonloppuna hän oli hankkinut uuden singstar-pelin vaikka pleikka ei edes ole minun vaan porukoitteni ja näin ollen minulla vain joskus lainassa. Hän kuitenkin halusi tuon pelin heille lahjoittaa, vaikka itseasiassa vasta viime viikonloppuna kävi ensimmäistä kertaa kotikotonani. Sisareni hän oli jo aiemmin tavannut, kun hän ihan omasta aloitteestaan halusi lähteä kanssamme katsomaan teatterimusikaalia.

Mies muistaa myös aina kertoa miten ihana olen ja miten onnellinen hän siitä on, että olemme toisemme löytäneet, me blogien yhdistämät :) Aina on aikaa silitellä ja kainaloon pääsee aina kun haluaa. Ei tämä kyllä tästä paljon paremmaksi muuttua, kunhan vielä saataisiin opiskelut ja työt siihen malliin, että olisi mahdollisuus järjestää asiat niin että saisi joka ilta siihen rakkaan kainaloon nukahtaa.

Vierailija

Meillä elellään myöskin onnellisesti onnellisessa parisuhteessa. Yhdessä usein naureskellaan ja ihmetellään miten meillä on aina ollutkin kaikki niin helppoa kun omaan lähipiiriin vertaa.

Meillä ei missään vaiheessa ole ollut minkäänlaista säätämistä yhdessäolomme kanssa. Tutustuttiin alkujaan netissä, kuukausi kirjoteltiin sähköposteja päivittäin, ennen kuin sitten nähtiin ekan kerran. Vietettiin koko viikonloppu yhdessä ja sovittiin jo seuraavasta viikonlopusta. Seuraavalla kerralla jo sovittiin, että seurustellaan ihan virallisesti. Ensimmäinen vuosi meni etäsuhteessa, välimatkaa 350km. Nähtiin kuitenkin käytännössä joka viikonloppu, yhden käden sormilla on koko vuoden ajalta laskettavissa viikonloput jolloin ei nähty.

Vuoden seurustelun jälkeen minä muutin kotipaikkakunnaltani miehen perässä ja etsittiin yhteinen koti ? Sillä tiellä ollaan edelleen. Mutta on tähän vastoinkäymisiäkin mahtunut. 5 kuukautta oltiin yhdessä asuttu kun asuntoomme tuli vesivahinko. Jouduttiin 4 kuukaudeksi evakkoon. Asuttiin tuo aika miehen ukin saunamökissä, tilaa yksi huone ja kylppäri/sauna. Eipä siellä ollut mitään ruuanlaittomahdollisuutta, jääkaapista puhumattakaan. Ruokailut hoitui siis naapurissa asuvan mieheni äidin luona. Minulle tuo aika oli hyvin rankaa, olin kuitenkin asunut jo monta vuotta yksin omillani ja yhtä äkkiä löysin itseni pyörimästä toisten nurkista ja kaikki menemiset piti ajoittaa muiden aikataulujen mukaan. Tuolloin tulikin riideltyä ihan jatkuvasti. Riidoista huolimatta ei kummallekaan tullut missään vaiheessa mieleen luovuttaa ja loppupeleissä tuo aika vahvistikin meidän suhdetta aika lailla.

Keväällä, muutama kuukausi sen jälkeen kun oltiin päästy muuttamaan takaisin kotiin, mies kosi minua ja mentiin kihloihin :) Yhdessä oltiin oltu tuolloin 2 vuotta ja vuosi asuttu yhdessä. Jonkin aikaa elämä oli taas ihan täydellistä. Syksyllä minä sairastuin masennukseen ja seuraavat kuukaudet menivät minulla ihan sumussa. Olin apaattinen enkä oikein kiinnostunut mistään. Olin sairaslomallakin monta kuukautta. Syksy oli todella rankkaa minulle, mutta en edes osaa kuvitella miten rankkaa se oli miehelleni, joka jaksoi koko ajan olla minun tukena ja ymmärtää minua parhaansa mukaan. Asuntomme vesivahingollakin oli edelleenkin seuraamuksia, sillä asuntoon oli ilmeisesti tullut hometta, josta minä aloin oirehtimaan.

Viime jouluksi päästiin sitten muuttamaan uuteen asuntoon ja minun oireilut helpotti heti. Maisemanvaihdos auttoi myös jossain määrin masennukseeni ja aloin piristyä. Loppukeväästä pystyin jättämään lääkkeeni pois ja sen jälkeen olenkin taas tuntenut itseni ihan oikeasti omaksi itsekseni. Nyt ollaan jopa vuosi menty ilman vastoinkäymisiä ja ollaan oltu todella onnellisia. Jotenkin sitä kaikkien vastoinkäymisten jälkeen osaa arvostaa toista vielä enemmän.

Yhteistä taivalta nyt siis takana 3,5 vuotta ja ensi kesänä juhlitaan meidän häitä ? 4 vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että joku voisi tehdä minut näin onnelliseksi. Ensimmäisestä päivästä lähtien meidän yhdessäolo on ollut niin helppoa ja luonnollista, että sitä on vaikea edes kuvailla. Kun ensimmäistä kertaa näin mieheni juna-aseman laiturilla tuntui kuin olisin tullut kotiin, vaikken ollut häntä koskaan ennen edes tavannut. Ja sama tunne minulle tulee edelleen joka kerta kun nään miekkoseni. Mikään ei ole parempaa kuin etuoikeus käpertyä oman rakkaan kainaloon joka ilta ?

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat