minun suhteeni

Vierailija

en nyt keksiny parempaa otsikkoa, toivottavasti joku jaksaa lukee tän ja kommentoida tai antaa neuvoja tms.

eli oon seurustellu poikakaverini kanssa nyt 5 vuotta. alotettiin seurustelemaan teininä, taisin olla 16 ja poika 18. ollaan asuttu nyt 3 vuotta yhdessä.

ongelma on se, etten tiedä rakastanko poikaystävääni. tai rehellisesti sanottuna tiedän etten rakasta häntä sillä tavalla kuin parisuhteessa kuuluisi rakastaa, mutta rakastan häntä kuitenkin ystävänä, rakastan häntä yhtä paljon kuin vaikka veljeäni, hän on minulle kuin perheenjäsen. toisinaan ajattelen hänestä enemmänki, kun katson häntä voin tuntea sellasen lämmön ja rakkauden tunteen, mutta luulen että olen sekoittanut oikean romanttisen rakkauden tunteet kiintymyksen tunteeseen. kunnolla romanttisia tunteita ei ole enää ollut ainakaan pariin vuoteen. mun osalta. poikaystävä taas palvoo minua maasta taivaisiin, hän rakastaa minua eniten koko maailmassa. poikaystäväni ei ole ikinä loukannut minua tahallaan, ei ole pettänyt, ei haukkunut, hän on aina ajatellut parastani. häntä voisi tässä suhteessa sanoa unelmien poikaystäväksi.

mutta hänellä on myös monta pientä huonoa puolta, mistä varmaan osaksi johtuu se, että en tunne enää samoin häntä kohtaan.

hän ei ole keskustelija tyyppiä, en muista varmaan ainuttakaan syvällistä keskustelua hänen kanssaa. kerran kun ajoimme autoa ja kerroin hänelle suhteestani äitiin, kuinka vaikea se on ollut, mitä olen kokenut joskus lapsena. koko minun puhumisen aikana hän ei sano mitään, ja sen jälkeen kun olin puhunut, hän oli vähän aikaa hiljaa ja sanoi että pitäskö käydä kaupas kun jääkaapis ei oo mitään ruokaa. mä olin melke itku kurkus selittäny sille vaikeita asioita mun elämästä, mitä en kenellekkään muulle ikinä oo kertonu, nii tää mies keksii tokasta jotain tollasta. tällänen skenaario on tapahunut tuhansia kertoja, että oon selittäny jotain ja hän ei ees kommentoi koko asiaa, tai vastaa vain että "niimpä", "juu", "okei".

tiedän että hän ei tahallaan oo tollanen, se varmaan vaan kuuluu sen luonteeseen ettei se tykkää puida asioita tai keskustella mistään syvällisistä jne. mutta silti välillä vaan ikävöi kunnon keskustelua.

tää sen keskustelutaidottomuus on varmaan suurin syy, mikä hänessä ärsyttää. ravintolassa istuessamme saatamme vain istua hiljaa, syödä ruoka pois kun se tulee, maksaa lasku jä lähteä. ikinä emme mistään keskustele sen enempää. välillä katson kateellisena muita pareja, jotka puhua pulputtavat muissa pöydissä, mutta me vain istumme hiljaa.

no miksen sitten ole jo jättänyt häntä?

eniten se johtuu, siitä, että olen vain niin kiintynyt häneen. olen kasvanut hänen kanssaan teini-iästä aikuseks, ollaan koettu niin paljon yhes. hän on ollut aina mun turva ja se kenen puoleen voi kääntyä. pelkään yksinoloa, en ole ikinä yksin asunut, kun muutin hänen kanssa yhteen suoraan äidin luota.

toinen suuri syy on se, että mulla ei oikeestaan oo muita kavereita kuin hän, hän onkin paras kaverini. muutin hänen kanssaan vieraalle paikkakunnalle, kumpikaan ei tuntenut ketään. ajattelen aina, et jos jätän hänet, mulle ei jää mitään, ei ainuttakaan kaveria. yläaste/lukioaikaiset kaverit asuu kaikki eri paikkakunnilla, emmekä ole enää kauhean läheisiä, vaikka näemmekin muutaman kerran vuodessa. välit vanhempiini eivät ikinä ole olleet kovinkaan läheiset, sisaruksia näen silloin tällöin. mulla ei oo tukiverkkoa ympärillä,mulla ei oo kun mun mies. olen saanut miespuolisia "hengailukavereita" mieheni kavereista, mutta jos mieheni jätän, menetän heidätkin.

aina sanotaan, että parempi yksin kuin huonossa suhteessa. tämä pitääkin paikkansa, jos on ystäviä ja perhe sielä tukena. mutta mulla ei heitä ole. sen takia olenkin ollut näin kauan tässä suhteessa, koska näen sen silleen, että mielummin huonossa suhteessa kuin yksin. ja huonossa suhteessa siinä mielessä, etten tunne häneen enää romanttista rakkautta. se onkin vaikeaa, kun mies ei ole ikinä mitään väärää tehnyt, hän on kiltti ja huomaavainen. mulla ei tavallaan oo mitään suurta syystä häntä jättää, esim väkivalta, pettäminen yms.

tiedän, että teen väärin poikaystävääni kohtaan. olen hänelle aika useasti sanonut mitä ajattelen, että haluaisin ehkä muuttaa asumaan yksin, en ole varma tunteista, mutta tuntuu että hän vain sivuuttaa nämä. ehkä osaksi sen takia,että hän ajattelee, että jos ei kommentoi asiaa kauheasti, tee siitä numeroa, minäkin unohdan suunnitelmani ja kaikki jatkuu taas niinkun ennenkin. joskus hän on sanonut että ei voisi elää ilman mua, ja se tavallaan pelottaakin, mietin että miten hän selviytyisi jos eroaisimme.

onko kenelläkään ollut ees lähellekkään tälläsiä ajatuksia, tuntemuksia, samanlaisia ongelmia? tiedän, että jos ei miestään rakasta romanttisessa mielessä, pitää hänet jättää, mutta asia ei ole aina niin yksinkertainen :(

Kommentit (2)

Vierailija

Moi! Mulla ei oo ongelmana sellaista, ettenkö rakastais poikaystävääni ns. romanttisesti, mutta muuten löysin tekstistäsi paljon samankaltaisuuksia omaan elämääni. Erosimme eilen, olimme seurustelleet reilun vuoden. Anelin hänet takaisin - tai no, poikaystäväkin oli sitä mieltä, että halusi jatkaa - ja sovimme, että tämä ero olisikin ollut vain tauko, ja palaamme myöhemmin yhteen.

Erosimme pojan laiskuuden takia, en jaksanut enää hänen toimettomuuttaan ja sitä, ettei osallistu yhteisiin töihin. Emme asu yhdessä, mutta hän viettää luonani aikaa n. puolet viikosta. Loput ajasta hän on kotona, asuu vanhempiensa luona. Laitoin tännekin keskustelua aiheesta, että kannattaako mun erota, ja moni näyttikin olevan sitä mieltä, että ei tuollaista varmaan kannata katsoa.

Poika haki tavaransa mun luota, pussattiin vielä normaalisti, ja ihmettelin, kun hän kutsui mua kullaksi. Olin aika helpottunut päätöksestämme, ja siitä, että poikaystäväni oli samaa mieltä, että ei jaksa enää, erotaan vaan. Meni n. tunti, kun mulle iski paniikki. Huusin, hakkasin seiniä, itkin, hyperventiloin. Se ei ollut mitään tavallista pahaa oloa, vaan olin sokissa, jokainen sekunti teki tuskaa ja mietin, että nyt jos joskus on itsemurhan paikka, en kestä.

Uskon olevani läheisriippuvainen. Paniikki iski siis siksi, koska poikaystäväni on ainut kaverini, kuten sullakin. Olin menettänyt hänet, eikä mulla ollut enää ketään. Perheeseen välit ei oo kans erityisemmät, ja en vietä koskaan aikaa muiden kuin poikaystäväni kanssa. Sikäli minulla on samanlainen tilanne kuin sullakin.

Ajattelin ennen eroa, että kyllä mä kestän, rupeen keskittymään itseeni. Mut ei se niin mennykään... Kun kuulin, että poikaystävä ottaa mut takas, taakka putos, ja loppuillasta oli taas todella hyvä olo.

Munkin poikaystävä rakastaa mua koko sydämestään, ja oon hänelle kaikki kaikessa.

Eli et oo yksin noiden asioiden kanssa...

:)

Vierailija

Miten tarkalleen ottaen erotat, että kyse on romanttisten tunteiden kuihtumisesta? Entä, jos kysymys onkin vain siitä, että rakastaminen on jotenkin muuttumassa? Tiedän, että huumavaihe taitaa mennä ohitse jo paljon aikaisemmin, kun kerran olette olleet viisi vuotta yhdessä, mutta mietin, olisiko silti kyse jostakin samankaltaisesta. Heitän vain ajatuksia, koska en voi tietää.

Sitten mieleeni tulee myös, voisiko niitä kadonneita tunteita jotenkin herätellä henkiin? Miksi rakastuit häneen aikoinaan romanttisesti? Teettekö asioita yhdessä?

Mulla vain on sellainen käsitys, että suhteissa tilanteet muuttuvat. Ehkä tulee aikoja, jotka ovat haasteellisia, ja kun niistä selvitään, yhteinen rakkaus vain syvenee. Mäkään en tiedä, rakastanko poikaystävääni, mutta se ongelma mulla on ollut koko suhteen ajan oikeastaan, ja ollaan seurusteltu reilu vuosi. Tunnistan itsekin sen, mitä puhuit noista "lämpimistä tunteista", kun katsot häntä. En itse osaisi selvittää tuntemuksistani, ovatko ne romanttisia vai kiintymystä vai mitä ovat, mutta ei tilanne aivan huonoimmasta päästä ole, jos kuitenkin vielä välität hänestä kovasti.

Eikö muuten romanttisen rakkauden ero kiintymykseen, jos eroa on (olen huono analysoimaan rakkautta, pahoittelut), ole toiseen kohdistuva seksuaalinen veto? Siis eros-rakkaus miehen ja naisen välillä -- tiedät varmaan kreikkalaiset nimitykset eri rakkauksille. Jos poistat rakkaudestasi seksuaalisen vedon toista kohtaan, jäljelle jää ystävän rakkaus, vanhempien kohdalla vanhempien rakkaus lapsia kohtaan tai lähimmäisenrakkaus. Näin mä sen käsitän... eli onko seksuaalinen veto toisiinne hiipunut? Jos on, sille varmaan voi tehdä jotakin.

Jaksamista ja tsemppiä, mannaleena!

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat