Jättäjänä suhteessa

Vierailija

Haluan kertoa tarinani avatakseni keskustelun aiheesta, josta harvemmin puhutaan, ja koska haluan jakaa sen muillekin.
Eli pari päivää sitten jätin poikaystäväni 1,5 vuoden seurustelun jälkeen. Mies oli kerrassaan timantti, oikea helmi. 100% luotettava, hauska, ihana, ymmärtäväinen. Sielunkumppanini.. kaikkea. Mutta jokin tyytymättömyys suhteessa silti kalvasi minua viimeisen puolen vuoden ajan. Yritin etsiä vikoja miehestä ja itsestäni. En löytänyt. Suhteestamme vain oli kadonnut intohimo. Puhuin rakkaalleni moneen otteeseen ahdistuksestani. Yritimme löytää syitä, yritimme korjata suhdettamme, yritimme yrittämästä päästyämme. Silti tämä ahdistupeikko nosteli päätään sisimmässäni vähän väliä. Jokin kummallinen tunne, siitä ettei tämä ollut minua varten. Välillä tunne häipyi viikoksi tai pariksi, mutta tuli aina takaisin. Viimein sain kerättyä rohkeutta ja rupesin pohjustamaan eroa. Ilmoitin että tulen käymään ja haluan puhua. Siinä sitten itkin miehelleni, etten tiedä mikä minua vaivaa ja haluan lähteä, mutta se pelottaa ja en ole varma onko se sittenkään oikea ratkaisu. Hän sanoi vain että koita nyt päättää. Viimein päädyimme molemmat sylikkäin sängylle itkemään toisiimme tukeutuen, molemmat kai tiesivät mikä oli edessä... Viimein totesin, on aika mennä. Hän ei estellyt. Lähdin. Olin kuvitellut helpotuksen tunteen tulevan, kun viimein saan tehtyä sen, mitä eniten pelkäsin. Vaan kun palasin tyhjään ja hiljaiseen asuntooni, saatoin melkein kuulla, kuinka sydämeni räsähti rikki. Nyt vaivaa helvetillinen katumus ja jossittelu. Ikävä toisen luo on välillä sietämätön. Mies ei halua minua enää, kuulemma koska ei voi luottaa minuun. Toisaalta tuntuu että tein elämäni suurimman virheen. Toisaalta, että tein ehkä elämäni epäitseikkäimmän teon päästäessäni vapaaksi tämän helmen... Hän ansaitsee jonkun joka on hänen kanssan 100%. Olenkohan sittenkin väärässä.

Yleensähän jätetty saa suurimmat sympatiat ja jättäjän oletetaan olevan kusipää, joka rikkoi toisen. Näin ei aina ole. Minä ainakin olen ihan palasina. Uskon että jätetylle ei ero ole yhtään sen helpompi, mutta se on varmasti helpompi hyväksyä, kun ei ole itse voinut sille mitään.

Ja vaikka hetkittäin pystyn suunnittelemaan tulevaisuuttani ilman häntä, iskee pelko, paniikki. Mitä jos en ikinä koskaan tule löytämään ketään yhtä hyvää? Jota rakastaisin näin paljon?

Kommentit (5)

Vierailija

Heis,
Ihan pakko kommentoida tätä! Itselläni on sama tilanne edessä, enkä voi sitä välttää. Olen miettinyt monesti että mitä tulen tuntemaan.
Seurustelen vielä mutta tuleva viikonloppu pelottaa hulluna. Näen huomenna poikaystävääni, jonka kanssa olen seurustellut melkein kohta 2 vuotta. Minulla on kuitenkin muutto ulkomaille edessä ja suhteemme on muuttunut kylmemmäksi miehen puolelta koko ajan. Epäilen että hän on jo henkisesti valmistautunut jättämään minut - päätellen viesteistä ja puheluista. Olemme olleet myös erossa nyt jo monta viikkoa harjoittelun takia. Puhelut ovat olleet etäisiä ja hän on monesti laittanut viestiä, että pitää puhua.

Asiaa ei helpota se etten kaikesta huolimatta halua jäädä Suomeen vain poikaystäväni vuoksi. Olen 21, pian 22 ja haluan nähdä millaista on työskennellä ulkomailla. Meidänkän suhteessa ei ole mitään vinossa. Olemme kuin toisillemme luodut. Jotenkin tuntuu vain ahdistavalta nähdä huomenna, sillä tiedän että puhumme tulevaisuudesta ja olen itkenyt jo asian vuoksi monta yötä ja yrittänyt vakuuttaa rakkauttani hänelle. Ja jos ero tulee, voin olla edelleen sitä mieltä ettei jättäjä todellakaan ole se pahis ja tunteeton. Mietin jo samoja kysymyksiä kuin mitä esitit tuossa lopuksi... Luultavasti en pitkään aikaan tapaa ketään, mutta itkuni olen nyt itkeny ja viikonloppuna selviää miten käy...

Pelkään myös mitä teen kun palaan Suomeen, kestänkö sitä? Toisaalta olen aivan hukassa enkä tiedä haluanko itsekään jatkaa. Välillä iskee ahdistus etten halua jatkaa...Paniikki..

Vierailija

jokainenhan reagoi eri tavalla mutta itselläni ei helpotusta ole tullut vieläkään. Itseinho ja viha nakertaa ja ikävä edelleen kova. Laitoin eilen hänelle viestin että rakastan. Ei vastausta. Kunpa voisin vain kuolla tähän paikkaan.

Vierailija

Hmm. Tuollaista minäkin pelkään. Olen suhteessa vielä, mutta tässä parin kuukauden aikana olen ahdistunut ja epätoivoinen. Se kuuluisa intohimo on kadonnut. On meillä tosi hauskaa yhdessä ja se on luotettava ym nää peruskriteerit mutta se intohimo ja se halu sitä toista kohtaan. Pidän itseäni hirveänä petturina, kun välillä ajattelen jotain muita miehiä ja jopa haaveilen niistä. Ahdistaa enkä kestä itseäni näiden ajatusten kanssa.
Silti mä en haluaisi vielä luovuttaa. En ikinä haluaisi mitään pahaa poikaystävälleni, koska mä kuitenkin tykkään (rakastan?) sitä. En sitten tiedä että kumpi on lopulta pahempaa: pettää toista harrastamalla seksiä ehkä hieman humalassa jonkun randomin kanssa vai se, että ajattelee ja haaveilee muista miehistä päivittäin...

Mutta enpä tiedä. Kai sitä sanotaan, että aika on paras lääke.

Vierailija

Kannattaa vielä katsoa ja odottaa jos vasta pari kuukautta on tuntunut tuolta. Itse odottelin puoli vuotta, kunnes en kestänyt enää.

Nyt erosta on viikko... Viikonlopun vietin eri kaupungissa ystäväni luona ja se kyllä piristi. Eilisen ja tämän päivän ajan ollut ihan hyvä fiiliskin. Ruokakin on jopa maistunut. Päätinkin että huomenna alkaa elämä taas.

Pelottaa vain helvetisti edessä oleva pakollinen avainten palauttaminen ja muutamien pikku tavaroiden mitä on toistensa kämpille jäänyt... Kuinkahan se nostaa tunteet pintaan :/

Vierailija

Moikka

Tosi helpottavaa lukea, että on muitakin kamppailemassa samojen tunteiden kanssa. Itse olen seurustellut yli kolme vuotta poikaystäväni kanssa ja nyt kaks viikkoa sitten jätin hänet. Ei ollut mitään yhtä syytä miksi päätin lopettaa seurustelumme, lähinnä kaipasin vapautta tehdä omia päätöksiä ja lähteä maailmalle. Rakastan edelleen eksääni aivan valtavasti enkä haluaisi mitään pahaa hänelle. Olen miettinytkin, että olisi niin helpottavaa, jos hän löytäisi jonkun tytön mahdollisimman pian. Muuten tulen kantamaan hänestä huolta vielä pitkän aikaa.

Vaikean erostamme tekee sen, että asumme edelleen samassa kämpässä. Kummallakaan ei ole oikein paikkaa minne voisi majoittua. Lähden syksyllä ulkomaille, joten uutta kämppääkään ei ehdi muutamaksi kuukaudeksi saada. On niin vaikeaa katsoa eksää, kun ihan selkeästi hän kärsii meidän erosta niin paljon. Mua vaan itkettää kun oon himassa. Siksi oonkin yrittänyt mahdollisimman paljon olla kavereiden kanssa.

Mua kanssa pelottaa, että oon tekemässä ison virheen vaan. Tekis mieli välillä vaan perua koko asia ja palata entiseen, mutta tietäisin että mulla tulisi varmaan aina olemaan ero-ajatuksia mielessä. Perjaatteessa kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla, mutta omassa mielessäni jokin ei vain ole ok. Mä niin haluaisin, että olisin täysin tyytyväinen meidän elämään, mutta ei itseään voi huijaa. Ja sitä paljon puhuttua helpotuksen tunnetta ei oo kyllä vielä tullut... Ehkä sitten syksyllä kun pääsen pois Suomesta ja saan vähän etäisyyttä asioihin. En toivo tämmöistä tilannetta kenellekään! Kauheen syyllinen fiilis :-(

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat