En yksinkertaisesti kykene tuntemaan mitään. Tunnevammainen?

Vierailija

Haluan miehiltä vain huomiota. Haluan vain seksiä. Kaikki tunnehommat ja lässytykset oksettavat minua. En halua läheisyyttä enkä lämpöä, jos seksin jälkeen mies koskee minua ja haluaa pitää lähellä, se tuntuu ahdistavalta. Olen yksinkertaisesti vain tunnevammainen. Voiko toinen ihminen tosiaan jättää niin syvät jäljet, että se muuttaa oman persoonan ihan joksiki muuksi? En nimittäin enää edes tunnista itseäni.

Rehellisesti sanottuna en enää edes muista miltä tuntuu olla ihastunut, saatikaan rakastunut. Koko teini ikäni ja nuoruuteni säädin saman miehen kanssa ja vakavasti seurustelimme reilun vuoden, ja hän oli suuri ensi rakkauteni. En edes tiennyt osaavani rakastaa tavalla niinkuin tätä miestä rakastin. Suhteemme oli myrskyisä, mutta täynnä rakkautta. Mutta reilu vuosi sitten erosimme pienen riidan päätteeksi kun mies jätti minut todella lapsellisesti ja paskamaisesti. Emme puhuneet sen jälkeen kuukausiin. Tämän vuoden erossa olon aikana olemme harrastaneet seksiä useamman kerran ja säätäneet on-offina jatkuvasti. En kestä tätä, koko homma aiheuttaa minulle vain suurta tuskaa. Mutta miten olla ilmankaan, en ole keksinyt vielä vastausta.
Nyt kuitenkin olen tavannut uuden miehen. Hän on komea, lihaksikas ja vielä varakas. Ja hän haluaa olla kanssani. Totuus on vain, että en tunne yhtään mitään. Hän hakisi minulle vaikka kuun taivaalta jos pyytäisin. En yksinkertaisesti tiedä mitä tekisin, periaatteessa mies saattaisi vähän kiinostaa. Tai olen ainakin kovasti yrittäny koittaa kiinostua hänestä, mutta en vain tunne mitään. Minusta tuntuu että olen oikeasti kuollut sisältä päin.

Onko kellää samankaltaisia kokemuaksia, tarinoita? En nyt tiedä oliko jutussani mitään järkeä tai tolkkua, mutta oli pakko purkautua. Tulenko tuntemaan enää koskaan mitään ketää kohtaan?

Kommentit (7)

megara
Seuraa 
Liittynyt21.11.2010

on ihmeenkin samanlainen kokemus takana, 2vuotta sitte loppu. ja fakta on se että kunnes on lopullisesti vasta päässyt exästä yli, voi tuntea jotain voimakasta taas uuteen. tosin jos odotat täysin saman tyyppisen tunnepalon syttymistä=petyt. itse odotin ja petyin miksen ole tähän nykyiseen samanlailla ihastunut, kunnes tajusin että koska hän on erilainen, suhteemmekin on erilainen, en voi tuntea täsmälleen samaa häneen mitä johonkin toiseen olen tuntenut. hän on silti paljon parempi, vain erilainen.

joten odota vaikka 5 vuotta kunnes olet rehellisesti päässyt yli ja relaa äläkä yritä pakottaa itseäs mihkään. äläkä ole yli kriittinen, sillä ensi rakkautes oli ensirakkaus, eikä sellaista täsmälleen enää tule. voi silti tulla paaaaljon parempaa, trust me :)

Vierailija

Kuulostat täsmälleen samanlaiselta kuin miestä ketä tapailen. Hänellä oli takanaan 4 vuoden suhde, ja sitä ennen 2-3 vuoden suhde. Itsekin huomaan että hän on vain "kylmä" ja hän sanookin olevansa kuin jäävuori ja ei tunne yhtään mitään. Hän ei osaa kertoa miksi näin on.. Välillä kuitenkin hän vaikuttaa siltä että olisi jotain pieniä tunteita minua kohtaan.

Itse en ollenkaan ymmärrä miten tämä voi olla totta. Oikeastaan en uskonutkaan sen olevan, ennen kun luin tämän ja huomasin että todellakin on olemassa muita ketkä eivät tunne juuri mitään kumppania kohtaan. Toisaalta en tiedä kuinka pitkään jaksan katsoa kun mies on tommone kylmä. Minä tiedän että tuo vaan on hän, olemme puhuneet siitä niin paljon.

Tämä mies ahdistuu helposti jos pussaan liikaa, tai jos olen liikaa yhetyksissä.. Emme myös tapaa useammin kuin kerran viikossa, sillä muuten häntä alkaa ahdistaa ja juttumme on kuulemma liian vakava... Välillä hän sanoo jopa olevan pelkkä seksisuhde, kun taas seuraavana päivänä hän sanoo että tämä on enemmän.....

Yritän olla kärsivällinen, ja annan hänelle aikaa. Odotan kai sitä päivää kun hän vihdoin voisi avata tunteensa.. Jos sinä joskus "keksit" mistä tuo johtuu, niin olen todella kiinnostunut tietämään enemmän..

Vierailija

Sussuw_, mieleeni vain tulee se että onko miehesi kokenunut aiemmissa suhteissaan niin pahoja sydänsuruja jotka ovat "kuollettaneet" hänet sisältäpäin ja hän ei ainakaan tällä hetkellä kykene vain tuntemaan mitään, niinkuin en minäkään. Tai sitten hän ei vain yksinkertaisesti uskalla avata itseään uudelle ihmiselle koska pelkää. Minäkin pelkään sitä, asia suorastaan kauhistuttaa, koska en halua kärsiä enää koskaan samalla lailla kuin olen edellisen suhteen takia joutunut kärsimään. En tykkää yhtään yleisesti lääppimisestä, kun esimerkiksi baarissa mies haluaa pussailla tai pitää minua kädestä, vetäydyn. Ja mies kyselee ihmeissään että miksi olen vaisu ja miksi olen niin etäinen jne. Ja en vain kykene antamaan mitään järkevää vastausta. Ymmärrän hyvin sinun ahdistuksesi miehen suhteen, mutta ymmärrän myös miten paljon miestä saattaa ahdistaa, varsinkin jos hän ihan oikeasti haluaisi tunteita sinua kohtaan, mutta hänen suojautumismuuri vain estää sen.

Vierailija

Samankaltainen tarina löytyy täältä. Kolme vuotta jo aikaa siitä suhteesta jossa olin ensirakkauteni kanssa. Pari vuotta seurustelua, jonkin aikaa on-off suhdetta ja sitten lopullinen ero. Vieläkin se vaan kolkuttaa jossain alitajunnassa.
Muut miehet eivät kiinnosta, toki saattaa tulla sellasia tuntemuksia et "täähän on ihan kiva" mutta sitten oon lopulta ite ihan 'kylmä akka' kun ei mikään kiinnosta, innosta.. Juuri nuo kaikki kädestä pitämis jutut ja muut.. Itsellehäni olen vakuutellut että exästä on päästy yli mutta onkohan sittenkään niin?

Kuinka kertoa sitten ihmiselle, jonka kanssa on ollut pientä säpinää ja hän onkin kiinnostunut enemmän, ettei oikeasti vaan tunnekkaan mitään? Pelkään ettei toinen ymmärrä asiaa ja vetää sitten isommatkin kilarit asiasta..

Vierailija

No, en ihan täsmälleen tai yhtä vakavasi voi sanoa olleeni samassa tilanteessa. Mutta huomasin kyllä nykyiseni kohdalla että alussa suhde oli tunnepuoleisesti paljon vakavampi miehen puolelta kuin omalta, ihastuminen kesti aika kauan.. Mietin että mikä on vikana, koska mies oli oikeasti aivan ihana ja hyvännäköinen ja kaikkea. Kuitenkin rakastuin häneen jossain vaiheessa, mutta en niinkään ihastumisen kautta vaan välittämisen kautta; en halunnut satuttaa häntä. Myös minulla oli ahdistusta joka aiheutui miehen nopeasta etenemisestä, enkä tiennyt mikä minussa oli vikana kun en kyennyt "heittäytymään" sillätavalla. Olen kuitenkin joutunut setvimään ajatuksiani ja tunteitani erääseen entiseen ihastumiseen tai ehkä jopa ensirakkauteen, ja tuntuu että olen vihdoin päässyt sopuun itseni kanssa ja jättänyt tämän tyypin taakseni. Nykyään olen ihastunut ja rakastunut ja kaikkea siltä väliltä tähän minun nykyiseen :D Ja tietyllä tavalla aika kultaa muistot, koska nyt kun muistelen meidän alkuaikoja muistankin sen "fiiliksen" joka silloin oli, ja mietin vaan että miten ihmeessä luulin etten muka ollut ihastunut :D

Se vain vaatii sen tietyn itsesuojeluvaistonkin murenemista, koska tietyllä tavalla sitä suojelee itseänsä (ja kumppaniansa) sillä ettei rakastu ja anna rakastua, koska kokemuksen mukaan se vain satuttaa.

kihlattu

Mulla taas kävi niin että ruvettiin tuntemaan ihan alusta lähtien kiintymystä toisiimme mun miehen kanssa. En niinkään tunne vahvaa rakkutta ja periaatteessa voisin elää ilmankin häntä, mutta hänen läsnäolonsa ei minua häiritse-päinvastoin.

Asutaan yhdessä. Mentiin kihloihin kuukauden päästä siitä kun alettiin seurustelemaan, ja meidän seurustelu oli alusta lähtien sitä että ollaan kokoajan yhdessä. Ensi vuodelle ollaan suunniteltu häitä ja pidän tätä vuotta viimeisenä mahdollisuutena löytää joku muu jos vastaan tulee sopiva. En etsi ketään, mutta pelottaa hieman koska olemme persoonallisuudeltamme toistemme kopiot ja molemmat siis todella hankalia ja räjähtäviä tapauksia.

Hän on ensimmäinen kenen kanssa olen seurustellut ja kenen kanssa olen mennyt sänkyyn. Olen nuori (22) ja minulla ei ole edes kokemuksia muista, mutta pelkään että menettäisin hänet jos laittaisin kihlat poikki ja odottelisin jospa löytyisi joku sopivampi (tosin se on varmaan aika mahdotonta suomessa koska en itsekkään ole suomalainen ja persoonat ei kohtaa suomalaisten miesten kanssa). Sitten on vielä periaatekysymys, etten halua antaa itseäni seksisuhteeseen kuin yhdelle ainoalle ja se on jo tehty.

Halutaan mennä nopeasti naimisiin, jotta saataisiin lapsen vasta avioliiton jälkeen tai mielellään ei niin paljon enne avioliittoa, me kun ei käytä ehkäisyä. Mutta missä on se suuri tunne? Miksi tunnetaan vaan kiintymystä?

Vierailija

En tiiä seurataanko tätä keskustelua enää, mutta tuo tunteettomuus kuulosti tutulta, kun luin tekstejä. Mulla on semmoinen myös etten tunne. Se ei liity pelkästään miehiin vaan ihan kaikkiin. Mulla on ystäviä ja sukulaisia ja työpaikka. Semmoinen oma-aloitteisuus multa puuttuu enkä myöskään luontevasti ymmärrä että pitää asettua toisen asemaan. Kuulen siitä sitten vasta paljon jälkeenpäin että enkö mä välitä ja kuinka törkee oon ja tosi loukkaava. Sit oon vaan silleen ai ok. Mikä tietty heti suututtaa kun silleen vastaan. Mutta minkä sille voi jos ei tunne. Pelkään itkeä koska en halua kuulla olevani itkupilli enkä halua kuulla että koetan itkulla manipuloida asioita. Itkeä osaan jos tarpeeksi väsyttää tai harmittaa ja jos oon yksin, mutta en osaa kokea mitään muuta.

Vetäydyn omiin oloihin ja vietän paljon aikaa itsekseni. Mua stressaa sosiaaliset tilanteet enkä jaksa keskittyä kuuntelemaan pitkäksi aikaa mitä toiset sanoo. Koen että oon tosi tylsä kun mulla ei ole ideoita ja toisaalta jos jotain tulee mieleen niin en uskalla sanoa koska olen varma että ideani on kuitenkin toteuttamiskelvoton. Se tylsyys ei haittaa minua silloin, kun en ole sosiaalisessa tilanteessa. En halua sitoutua kehenkään koska ihmissuhde on vaivalloista. Kaikki vaan ihmettelevät mikä on kun en seurustele ja miksen muka halua miestä ja perhettä. Ihmettelen miksi vaikeuttaa omaa elämää yhtään lisää miehellä ja perheellä. Toisten häissä ei tuu semmoista voi kun joskus itsekin vaan pikemminkin katselen hienoja vaatteita juhlissa. En ole aseksuaali vaan koen oman sitoutumisen toiseen pitkäksi ajaksi naurettavaksi. Vastaan tulee paljon komeita miehiä mutta jotenkin ajatus läheisyydestä ja sitoutumisesta tuntuu pahalta.

Olen jäänyt monessa asiassa lapsen tasolle psyykkisesti/sosiaalisesti enkä tiedä kannattaako siitä kasvaa enää kun kuori on 28-vuotias. Ei siis lääkärin diagnoosi vaan palaute ympäristöstä.

Haluaisin olla yksin mutta koen että se on väärin.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat