AD/HD mies ja parisuhde

Vierailija

Kertoisin vähän omaa tarinaani ad/hd miehestäni ja parisuhteesta, olisin iloinen jos tulisi kommentteja ja omia kokemuksia ad/hd parisuhteessa oleville.

Aloitimme seurustelun 2vuotta sitten. Mieheni silloin jo kertoi minulle että hänellä on AD/HD,masennus,ahdistuneisuutta joihin hänellä on lääkitys. En heti älynnyt tietenkään mitä kaikkea se voi tuoda tullessaan. Nuo kaikki "sairaudet" olivat minulle ihan uutta, enkä tiennyt miten niihin pitäisi suhtautua. Joten aloitimme siis seurustelun, miehellä oli jonkin oloinen alkoholiongelma, enkä heti edes sitäkään älynnyt. Jossain vaiheessa itselle vain napsahti päässä ja sanoin poikaystävälle että se on joko se viina tai minä. Viina lähti, minä jäin (: Sen jälkeen kaikki meni suht koht hyvin vuoden verran. Hänelle tuli vuoden sisään monta kertaa masennuskausi jonka aikana yritin olla mahdollisimman paljon tukena ja apuna, mutta ei näyttänyt toimivan: minä jäin ulkopuoliseksi, en saanut huomiota tai mitään rakkauden tunnustuksia. Se tuntui pahalta. Mutta osasin omassa päässäni käsittää että masentuneena ei sitä olla niin pirteinä ja iloisina jatkuvasti. Mieheni sai lääkityksen masennukseen. Masennuksesta hän pääsi ylitse joksikin aikaan.
Sitten romahti. Hän ajoi ratin juhannuksena 2010 ja ryyppykierto alkoi. Kestin sen jostai kumman syystä, en tiedä miksi. Kai kun sitä välittää vaan ihmisestä liikaa eikä halua päästää irti. Tästä asiasta kävimme monta keskustelua ja itkua tuli niin paljon. Kummaltakin. Sitten juominen taas loppui. Ja sitten masennus puhkesi. Ei ole ajokorttia, ei pääse ajamaan, ei pääse kavereiden luokse, emme nää enään niin usein. Viikonloput aina tosin vietämme yhdessä. Tätä on jatkunut nyt puoli vuotta, masennus.
Olen yrittänyt jaksaa ja jaksaa omien huolieni lisäksi mitä tulikin ihan kunnolla kesällä 2010. Tuntuu että itse on vain niin puhkiin palanut, että ei jaksa enään toisaalta välittää koko ihmisestä, mutta silti rakastaa, eikä päästää irti. Niitä hyviä hetkiä aina muistelen ja mietin että onko tämä nyt niin paha? Onko? En tiedä.
AD/HD:ssa on myös niitä hyviä puolia, hän on luova ja on fiksu, mutta opiskelemaan ei pysty masennuksen ja AD/HD:n takia. On kuitenkin virtaa tehdä asioita, mutta liiankin nopeasti että itse en pysy mukana. Tuntuu että minä jään kokonaan pois hänen äkkipikaisista suunnitelmista. Tässä puolenvuoden ajan on mennyt niin että minä huolehdin hänestä, hän ei minusta. On todella vaikeaa olla että ei saa huomiota juuri lainkaan ja pusuja saa ehkä kerran viikkoon. Tulee todella yksinäinen olo. Ja lopulta itse sairastuin masennukseen.
Tälläistä meininkiä olen "kestänyt" jo 2 vuoden ajan. Onko tämä terve suhde? Olen miettinyt jo pitkään pitäisikö erota, mutta en uskalla päästää irti, on myös liian paljon hyviä ja ihania muistoja ja hetkiä. On vain niin vaikeaa että en tiedä mitä tehdä...

Olisi mukava saada kommentteja ja jos löytyy kohtalontovereita, niin olisi todella mukava keskustella teidän kanssanne.

Kommentit (6)

Vierailija

Hei,

itselläni ei ole kokemusta masentuneen kanssa seurustelusta, mutta kai sitä oman mielipiteen silti voi kertoa :) .

Ensimmäisenä haluaisin muistuttaa terveestä itsekkyydestä! Mielestäni siinä vaiheessa, kun toisen ihmisen sairastaminen vie jo oman terveyden, on hyvä ottaa etäisyyttä! Ymmärrän hyvin, että suhteessa voi oll vaikeita kausia ja toisella voi olla paha olo, jolloin on hyvä olla tukena. MUTTA missään parisuhteessa ei ole tarkoitus alkaa toisen hoitajaksi, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Ja olipa syyt mitkä hyvänsä, parisuhteella menee todella heikosti jos hellyys on kadonnut.

Kannattaa myös miettiä tulevaisuutta. Tilanne tuskin tulee muuttumaan lähitulevaisuudessa, aitko jaksaa vastaavaa suhdetta pitkäänkin? Ja mietitäänpä vielä pidemmälle: kerroit, että miehesi ei pysty opiskelemaan, pystyykö hän missään vaiheessa tekemään töitä? Jos ei, niin päädyt lopulta elättämään myös miestäsi.

Ymmärrän kyllä, että jos mietit eroa niin nuo hyvät hetket muistuvat mieleen. Kuitenkin, suurimmassa osassa ihmisten katkenneita suhteita on ollut myös noita mahtavia, ihania hetkiä!

Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, niin lopulta tässä maailmassa kaikki ovat yksin. Joten huolehdithan nyt ensiksi itsestäsi. Mitä tahansa teetkin, niin jaksamista :) .

(Ja tämä ei ole mikään hyökkäys masennusta sairastavia vastaan, isä ei lähtenyt äidin sairastumisesta huolimatta ja olen siitä kiitollinen.)

Vierailija

Apua, olet kuin minä menneisyydessä.

Olet samassa tilanteessa kuin minä muutama vuosi sitten. Itsekin nuorena ja rakkaudessa suht kokemattomana menin ja rakastuin masentuneeseen nuoreen mieheen. Hän oli myös muutenkin moniongelmainen juuri masennuksen ( tai ehkä pikemmin kaksisuuntaisen mielialahäiriön )vuoksi. Meilläkin minä aikanaan annoin ukaasin, että ongelmat hoitoon tai minä lähden. Jonkin aikaa menikin hyvin, tai niin minä ainakin luulin. Kaikenlaista tapahtui minun selkäni takana ja kun asiat selvisivät minulle, minä olin se, joka kantoi ongelmista kaiken vastuun, jotta poikaystävälläni olisi hyvä olla. Kannoin vastuun hänestä, omasta taloudestamme, tuin, rakastin, autoin... tein kaikkeni. Koska rakastin. Exä myös ajoi humalassa oman korttinsa pois, autolla pellolle ja katon kautta ympäri, kyydissä joku tuttava. Elämäni romahti totaalisesti tuolloin, sillä olimme tehneet yhdessä paljon töitä, jotta hän edes saisi sen ajokortin.

Huoh, tiedän niiiiin tarkkaan missä tilanteessa sinä olet, että tekee pahaa kirjoittaa edes tätä kun joutuu muistelemaan omaa oloaan silloin. Tiedän sen tunteen kun toista rakastaa liikaa, niin paljon, ettei tajua tekevänsä itseasiassa toiselle hallaa hoitamalla häntä. Kuinka itse katoaa siihen suhteen vääristyneisyyteen, kulkee päivästä toiseen murehtien ja masentuen pikkuhiljaa itse. Ja se on väärin. Sinun kuuluu saada myös vastarakkautta! Sinun kuuluu saada huomiota, tukea ja kaikkea sitä, mitä rakkauteen OIKEASTI kuuluu ja se on molemminpuolista! Ne pienet onnen hetket, joita epätoivoisessa suhteessa on, ovat niiiin hunajaisen ja päätähuumaavan suloisia, että ne pitävät tiukasti otteessaan. Mutta tosiasia on, että ne onnen hetket ovat liian pieniä kaikkeen siihen sotkuun verrattuna. Minun neuvoni on se, että lähde, äläkä katso taaksesi.

Tiedän, että lähteminen on vaikeaa. Tiedän, että se tuntuu pahalta, syyllistävältä. Tiedän, että tulet kokemaan rankkoja aikoja eron jälkeen. Mutta ilman lähtöäsi, ei mikään muutu, ja vaikka lähtisit, ei hän siltikään muutu. Hänellä on sairaus, jolle sinä et voi mitään, hän ei välttämättä koskaan parane, mutta hän ei saisi myöskään satuttaa sinua sillä. Voitte olla ystäviä, jos uskot kestäväsi sen. Itse yritin, mutta en pystynyt siihen. Nyt on kuitenkin tärkeintä, että sinä pääset taas kiinni elämään. Ja tulevaisuudessa oikeaan parisuhteeseen, jossa sinun ei tarvitse pyytää huomiota ja pusuja, vaan niitä satelee aivan "liikaa".

Itse tajusin lopulta että ellen lähde, tuhoudun itse. Lähinnä ajattelin omaisiani, en halunnut, että äitini olisi enää huolissaan minusta. En halunnut, että sisarukseni pistävät välit poikki, ellen jättäisi miestä. Kukaan heistä ei tiennyt ongelmistamme, he näkivät vain kuinka minä kuihduin ja kuolin sisältä. Jälkeenpäin myös minä näin sen. Noin vuosi eron jälkeen tuhosin kaikki yhteiset kuvamme. Kuvista minua katsoi ihminen, jonka silmissä ei ollu tippaakaan iloa, kasvoilla hymy, joka oli väkinäinen yritys valoon keskeltä risukasaa.

Itse tarvitsin kuitenkin silloiseen lähtöpäätökseen kunnon potkun perseelle. Sen antoi vanha ihastus. Tästä olen kertonut jo Paskin eroni -topikissa joten jääköön tässä selostamatta. Joka tapauksessa, itse olin niin heikkona ja sekaisin kaikesta, että vääryys veikin oikealle tielle. Olen ikuisesti kiitollinen sille ihmiselle, vaikkemme enää olekaan tekemisissä. En tahdo pakottaa sinua eroamaan, sillä tiedän, että voit lähteä vasta sitten kun olet siihen valmis.

Voisin kirjoittaa tähän vaikka kuinka paljon, mutta mietin, että jos haluat jonkun, joka on kokenut samaa ja haluat jutella, voin antaa sähköpostini(&mese)

Vierailija

Hei,

tunnen aina suunnatonta helpotusta, jos löydän jotain kohtalotovereita, tuntuu, ettei tässä suhteessa ole mitään järkeä. Poikaystävälläni on adhd, ja vuosi sitten oli yksi masennuskausi, mutta pääasiassa ne ongelmat on ihan siinä itsessään adhd:ssa. Viime viikot olen huomannut, että kaiken sen loan alta en enää löydä niitä tunteitani, olin niin silmittömän rakastunut häneen, mutta elämä on vain ollut liian vaikeaa, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä.

Olisi ihana kirjoitella enemmän, jos haluat,
voin antaa sähköpostini!

Vierailija

minulla sama tilanne suhteessa,ei läheisyyttä ei mitään,kaikki sekavaa kaaosta,mieheni ei huomaa tarpeitani,eikä mitään...en jaksa enää

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat