Hänen kosketuksensa sai minut säteilemään, viikkoa myöhemmin halusin mennä pesäpallomailan kanssa hänen ovelleen.

Vierailija

Ollessani 13 kesäinen ihastuin poikaan, olin RAKASTUNUT, siltä se ainakin silloin tuntui. Poika oli suloinen, minua vuotta vanhempi ja en koskaan voinut kuvitella saavani häneltä minkäänlaista huomiota.
Jossain vaiheessa aloimme kumminkin jutella ja se tuntui mahdottomalta asialta. En ole koskaan ollut se luokan hiljainen hissukka, mutta tämä poika sai minut tuntemaan itseni epävarmaksi. En ollut koskaan tuntenut sellaista tarvetta saada joltain ihmiseltä huomiota, sitä ei voinut saada koskaan tarpeeksi.
"Juttumme" jatkui vuoden, jos toisen(olihan se aika pieni ikä, mutta juttu paisui meidän vanhetessa yhdessä). Kaverit sanoi meillä olevan "onoff" suhde ja sanoivat pojan muuttuneen vuosi vuodelta. En kumminkaan jaksanut ajatella asiaa sen enempää.
Taisin olla 15 kun ensimmäistä kertaa harrastimme seksiä, en ollut koskaan ennen tuntenut niit suurta himoa ketään kohtaan, enkä olisi koskaan halunnut sen intiimin hetken loppuvan koskaan. Olimme silloin humalassa ja nuoria, mutta muistan silti joka ikisen perhosen mahassani ja se tuntui olevan parasta seksiä mitä tulen koskaan saamaan. Ei se tietenkään sitä ollut. Mutta muistan sen hyvänä. Emme olleet koskaan puhuneet seksistä, se tapahtui vain silloin ja olin kyllä ennenkin harrastanut seksiä. Tämän kerran tulkitsin sen vain ensimmäiseksi kerraksi. Emme olleet pitänyt yhteyttä sitä ennen pitkään aikaan.
Emme kauheasti jutelleet tapahtuman jälkeen, ja minä tietysti oletin pojan minulle soittavan. Puhelua ei ikinä kuulunut ja tiesin syvällä mielessäni jo mitä oli tapahtunut, mutta en halunnut hyväksyä sitä. En kertakaikkiaan halunnut uskoa, että kukaan voisi tehdä niin ilkeästi kenellekkään.
Viikkoa myöhemmin seksistä, olimme kaverilla istumassa iltaa ja sain siinä samassa rytäkässä tietää että poika seurustelee jonkun muun tytön kanssa. Olin tietysti hirmu vihainen ja join itseni melkein vatsahuuhtelun partaalle, tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt, en halunnut puhua kenellekkään, en halunnut kenenkään tietävän. Halusin vaan että poika tulisi kärsimään ja että sitä tulii sattumaan niin paljon kuin minua oli sattunut. (teini meininkiä? KKYLLÄ) Sitä oli niin nuori ja niin sinisilmäinen, en tiennyt oikein mitään miehistä, olin varma että tunteet menevät tasan aina!
Pahin virhe oli uskoa poikaa, hän piti minua itsellään silti seurustelunsa ohella. Olin niin ihastunut vieläkin, että en halunnut kuunnella järjen ääntä. Hän otti minut takaisin aina kun hänellä ei ollut muuta suhdetta käynnissä.

Vasta nyt 20 vuotiaana, en ole vihainen, olen vain todella surullinen, että miten niin nuorena voi mennä elämä sekaisin vain yhden pojan takia. Laitoin poikaan välit poikki ollessani 17 vuotias. Aloin seurustelemaan toisen pojan kanssa. Erosimme luottamuspulan takia. Seurustelin ja deittailin miehiä, ja olen kuullut toinen toisensa perään, että minun pitää oppia luottamaan. En ole mustasukkainen asioista, en vaan luota yhteenkään sanaan en yhteenkään kehuun, en luota miehiin. Se saa minut tuntemaan itseni hirveäksi. Peitän luottamuspulan sillä, että olen muuttunut pelinaiseksi, haluan miehen itselleni, pidän hetken ja kkun suhde muuttuu vakavemmaksi heivaan hänet pois, en halua kenenkään pääsevän enään niin lähelle. En halua kenenkään tietävän. En ole itkenyt vuosiin. Eniten satuttaa se, että joku ihminen on minusta tällaisen tehnyt. En uskalla enään heittäytyä suhteeseen, en tehnyt mitään väärää näyttäessäni tunteeni nuorempana. Monta kertaa kun luottamukseni vaan petettiin sulkeuduin päiväpäivältä, ohut muovinen kuoreni muuttui panssariksi.

Kommentit (3)

Vierailija

Menneisyytesi"haamuista" on kulunut jo vuosia, etkä vieläkään ole päässyt niistä yli. Kannattaisikohan jo tässä vaiheessa hakea itselle jotain apua? Toisaalta olitte silloin pojan kanssa niin nuoria, että nuorena sitä helposti sattuu kaikenlaista, kun on ehkä vielä aika lapsellinen, sekin kai pitää jollain tavalla ymmärtää/ hyväksyä. Tämä sinun "kierre", mihin olet ajautunut, ei ainakaan tule johtamaan yhtään mihinkään, vaan sinun on pakko jollain konstilla saada itsesi irti tästä suhteiden oravanpyörästä. Nimittäin satutat toiminnallasi eniten muita, mutta samalla myöskin itseäsi. Pistät miehet maksamaan menneisyytesi haamut, ja niin sen ei kuulu mennä! Keskity nyt johonkin muihin asioihin elämässä, kun näihin suhteisiin, sillä niistä ei yhdestäkään tule niin kauan mitään, kun sinulla on tämä tietty ongelma itselläsi, ja jotain pitää tapahtua ennen, kun voit aloittaa kaiken taas "puhtaalta pöydältä". Anteeksi varsin suora teksti, mutta niin se taitaa oikeastikin olla, oikotietä ei ole.

Vierailija

Minä voisin kertoa oman tarinani. Minulla oli hieman samanlainen nuoruus. Ihastuin yhteen samanikäiseen poikaan 13-vuotiaana. Meillä oli erittäin pitkään on/off-suhde, jossa minä satutin itseäni ja hän seurusteli välillä muiden kanssa. Lopulta seurustelimme oikeasti(olimme silloin 16). Oltiin oltu tasan viisi kuukautta yhdessä ja auringonlaskua katsellessamme hän sanoi rakastavansa minua. Kukaan poika ei ollut koskaan sanonut minulle niin joten hetki oli pakahduttava, koska minä olin rakastanut häntä niin kuin nuori voi rakastaa. Viikkoa myöhemmin hän petti minua humalassa. Otin hänet takaisin. Hän petti minua vielä kahdesti, kunnes lopulta erosimme ja hyvä niin. Minulla oli toinen mies kiikarissa viimeinkin.

Seurustelen yhä tämän uuden ukkelin kanssa, kohta ollaan oltu yhdessä 5 vuotta. Sen vaan halusin sanoa, että mä en luottanut häneen ainakaan ensimmäisen puolentoista vuoden aikana. Vähitellen se luottamus syntyi. Eikä ole pakko päästää toista heti lähelle jos ei halua. Meidän suhde oli pitkään fyysistä, emmekä jutelleet sen vakavammista asioista kuin koulukokeista.

En tiedä autoinko sinua yhtään, mutta yksin et ole onnettoman nuoruuden rakkautesi kanssa. Kyllä minäkin vielä silloin tällöin muistelen katkerasti omia teiniaikojani ja sitä, miten paljon joku epämääräinen on/off-juttu pystyikään satuttamaan. Se vaikutti ystäviinikin, he eivät jaksaneet ymmärtää miksi roikuin sellaisessa henkilössä ja riitelimme asiasta. Enää en osaa enkä jaksa katua sitä mitä minulla oli hänen kanssaan, koska ilman sitä eksää en olisi tällainen ihminen nyt.

Itselle kävi vaan niin, että kun löysin oikean miehen, joka jaksoi ymmärtää mun luottamuspulaani, niin kaikki alkoi selkeytyä. Mä toivon todella että sullekin kävisi niin:) Tästä pitkästä romaanista ei kyllä ehkä ollut hirveästi apua, mutta halusin vain jakaa oman tarinani.

Vierailija

Mun on pakko kans vastaa tähän viestiin, koska mulle on käyny vähän samalla tavalla muttei yhtä pahasti.
Mä olin kans sillon tosi nuori ja kauheen sinisilmänen. Luotin hirveesti ihmisiin, koska ite olin myöski tosi luotettava. En ajatellu että on ilkeitäki ihmisiä maailmassa, jotka haluu vaan satuttaa.
Mä oon kauheen herkkä ihminen ollu aina ja kiitän onneeni siitä ettei keritty seurustelemaan eikä harrastamaan mitään seksiä. Voin vaan kuvitella ton sun tilanteen ja jos itteeni miettisin tohon sun kertomuksees nii oisin ihan varmasti samassa tilanteessa ku sinä. Sua ei voi moittia. Mulla kesti noin 2 vuotta päästä näinki pienestä asiasta yli.
Enää en osaa uskoa siihen mitä ihmiset sanoo, esim. jos mun poikaystävä kehuu mua nii en osaa uskoa sitä.. Seurustelun alussa mulla oli tapana aina väittää vastaan jos mua kehuttiin. Se ei ollu mitään huomionhakemista mitä moni luulis, vaan sitä etten oikeesti uskonu siihen mitä positiivista musta sanottiin.
Onneks mun mieheke on tajunnu et mun on vaikee luottaa ja epäilen kaikkea. Siis em nyt tarkota sitä että epäilisin mun miestä pettämisestä, koska siihen luotan täysin ettei se mua satuttais. Tosin jos joku pieniki juttu viittais pettämiseen nii mun ois vaikee enää jatkaa suhdetta ja uskoa et mitään pettämistä ei oo tapahtunu.
Mä oikeesti toivon et sä löytäisit sellasen ihmisen sun rinnalles joka oikeesti ymmärtää miks et pysty luottamaan,koska niinku sanonta menee " sillä se lähtee millä se on tullukki" eli siis seurustelu parantaa. Mua se ainaki on hirveesti auttanu. Ymmärrän toki et on vaikee kuvitella mitään seurustelua jos ei voi luottaa, mut ku löytää sellasen ihmisen joka jaksaa odottaa ja ymmärtää sua nii se seurusteluki rupee sujumaan ja ite oppii luottamaan.
Mä tosiaan kans harrastin hetken aikaa sellasta "pelaamista" en tosin niin että seksiä oisin harrastanu, koska tiesin et se tulee satuttamaan vielä enemmän jos siihen alan.
Mun teksti on tosi sekavaa ja anteeksi siitä mut on vaikee kirjottaa tällästa asiaa jotenki hienosti ja selkeesti.
Kyllä mulla aina pyörii mielessä se kuinka se sattu ja muuta, mut on vaan jatkettava eteenpäin. Muhun moni ihastuu sen takia et oon salaperäinen.. mut se on mun tyyli nykyään koska en haluu ihmisten tietävän musta mitään. Varsinkaan sellasten ihmisten joihin en voi luottaa. Mulle on kasvanukki sellanen kuudesaisti et tiedän millon pystyn luottamaan johonki ihmiseen ja millon en :D
Mä pystytin kans kauheat muurit ympärilleni mut en tajua miten mun nykynen mies kiipes vaan niitten yli.. Myönnän et mua välillä pelottaa ja mua ahdistaa et mitäs jos tapahtuu jotaki ja varsinki sillon ku alettiin seurustelemaan nii itkin monesti hänelle että ethän satuta tai mitään. Eikä se oo satuttanu ja vuos ollaan nyt keritty seurustella.
Itseasiassa mietin et jos en tota ois noin nuorena kokenu nii oisin kokenu sen ennemmin tai myöhemmin.. että toisaalta pahasta seuraa aina jotaki hyvää.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat