Kun parisuhde alkaa muuttua kaveruudeksi...

Vierailija

olen seurustellut poikaystäväni kanssa pian kaksi vuotta ja tunteeni häntä kohtaan ovat muuttuneet intohimoisesta kaveruuteen. En enää himoitse häntä vaan nautin hänen seurastaan. Hän on hellyyttävin ihminen kenet tiedän mutta en vain koe häntä enää ihmisenä jonka kanssa minulla voisi olla sellainen kipinöivä parisuhde. Kaipaan sinkkuusaikoja, sillä himoitsen muita miehiä. En kuitenkaan ikinä pettäisi nykyistäni, mutta minua masentaa ajatus suhteesta ihmisen kanssa jonka kanssa minulla muuten synkkaa, mutta jota kohtaan en koe enempää kuin syvää ystävyyttä. Poikaystävä tosin käyttäytyy minua kohtaan kuin vastarakastunut, mikä saa oloni tuntumaan entistä hankalammalta. En haluaisi menettää häntä, mutta haluaisin elämääni jotain muuta... onko teillä muilla samanlaisia ongelmia? kuinka niistä olette selvinneet?

Kommentit (15)

Vierailija

Sinun pitää rehellisesti sanoa että hän on enää vain pelkkä kaveri, etkä voi tunteillesi mitään. Ja sanot että haluat silti olla vielä kaveri hänen kanssaa, kyllä hän ymmärtää, tai pitäisi ainakin :)

Vierailija

Tai sitten kyse on vain siitä, että sinun puolestasi suhteessa on tullut arki vastaan. Jokaisen parisuhteen elämänkaareen kuuluu "alku"huuman loppuminen ja arjen alkaminen. Ja siis ihan jokaiseen parisuhteeseen. Olen ymmärtänyt, että vaihe tulee tyypillisesti juuri 2-3 vuoden kohdalla, tietenkin riippuu henkilöstä. Tähän hetkelliseen vaiheeseen kuuluu kyllästyminen ja oman ajan kaipuu. Ja se on yksi tyypillisimmästä ajoista jolloin parisuhde menee nurin. Erittäin suuri riski siihen on jos toinen osapuoli vielä elää huuma-vaihetta ja toisella on jo arki koittanut.

Kuulostaako tutulta? Jos olet varma, että tästä ei ole kyse niin laita mies kiertoon. Mutta kyllä se arki tulee siinä seuraavassakin suhteessa vastaan.. Hyvä uutinen on, että arjen alkaminen ei tarkoita, että rakkaus on loppunut. Tekstistäsi sai sellaisen kuvan, että luotat poikaystävääsi suuresti. Mitäs jos vaikka kokeilisitte jotain uutta, jännää ja rohkeaa seksin saralla poikkiksesi kanssa?

Vierailija

eleanoora: Tätä olen itsekin epäillyt, vaikka meillä ei mitään mieletöntä alkuhuumaa ole ikinä ollutkaan. Ajattelinkin odotella vielä ihan rauhassa, koska suhteessamme ei ole muuten mitään pahemmin pielessä. Toivottavasti tämä nyt menee ohi ja sinkkuuden kaipuu pysyy aisoissa :)

Vierailija

Kuulostaa tutulta.. Minultakin hävisi kaikki kipinän poikaystävääni kohtaan muutama kuukausi sitten. Jokin aika sitten tulin siihen pisteeseen, että oli pakko katsoa totuutta silmiin. Tunteiden viilenemiseen tosin oli syynä ainakin osittain riitely joka vaivasi kokoajan..

Olette olleet yhdessä kuitenkin niin pitkään, että suosittelisin katsomaan vielä jonku aikaa, että jos tunteet palaisivatkin.. Kokeilkaa jotain uutta suhteessanne, piristäkää arkea. Puhu miehellesi ajatuksistasi häntä kohtaan, kuitenkaan loukkaamatta häntä. Yrittäkää yhdessä parantaa välejä, sinun pitää myös yrittää ihan tosissasi. Toisaalta jos tuntuu että mikään ei auta, kokeilkaa vaikka pientä taukoa ja katsokaa sen jälkeen uudelleen. Jos edelleenkään ei toimi, tiedät mitä tehdä.. Ainakin voit hyvällä omalla tunnolla sanoa, että ainakin yritettiin :)

Vierailija

Meille arki on iskenyt jo ennen kuin olemme seurustelleet vuoden..johtuen ehkä siitä, että olemme olleet koko ajan paljon tekemisissä, sillä olemme koulukavereita kaiken lisäksi. Tietenkin suhde alkoi jossain vaiheessa tuntua kaveruudelta ja kyllä se välillä nytkin tuntuu. Silti teemme seurustelevan parin juttuja, ja se taas eroaa kaveruudesta loppupeleissä paljon.

Minulla on sama juttu, siten että, poikaystäväni on vieläkin huumassa ja arvostaa minua. Ainoa häiritsevä asia on se, ettei hän koskaan hemmottele, osta lahjoja tai mitään vastaava. En ole saanut mitään lahjaa koko seurustelun aikana, enkä mitään vihjettä että saisinkaan ikinä. Joskus juttelimme tulevaisuudesta, mutta täytyy sanoa ettei hyvältä näytä. Hän alussa painosti että pitäisi kaikkien mukaan, muuttaa yhteen. Sanoin topakasti EI. Siis enkä edes mitenkään hienotunteisesti. Samoin tein hänen äidilleen, kun hän kysyi asiasta. En tiedä onko se niin suuri ongelma oikeasti...

Mutta kannattaa odottaa hieman ja kuulostella. Älä vain koskaan valehtele, koska se sattuu ja siihen vedotaan aina. Itse olen ollut mahdollisimman rehellinen, sillä kun pystyy puhumaan asiat halki, on se edistystä asiassa kuin asiassa. Eipä miulla muuta :)

Vierailija

Sama homma täällä paitsi, että meillä tilanne on toisinpäin..poikaystäväni on se jolle arki on tullut vastaan.
Itse olen taas se, joka edelleen haluaisi viettää paljon aikaa yhdessä ja minusta usein tuntuukin että sitä yhteistä aikaa ei enää ole muulloin kuin, että nukumme yhdessä.

Tosin oma tilanteeni on muutenkin aivan erilainen. Muutin uuteen kaupunkiin kun muutimme poikaystäväni kanssa yhteen, ja minulla ei täällä rehellisesti sanoen ole ystäviä kuin yksi, jota harmikseni vielä näen todella vähän.
Tunnen oloni usein hyvinkin yksinäiseksi kun poikaystäväni viettää aikaa kavereidensa kesken ja itse olen yksin kotona.
Välillä oikeasti ihan masentaa kun haluaisin myös mennä ystävieni kanssa, mutta niitä ei täällä vain yksinkertaisesti ole :D kuitenkin olen asunut tässä uudessa kaupungissa jo yli puoli vuotta.
Valmistuin juuri, eli kouluakaan en enää käy. Töissäkään ei ole tullut ystävystyttyä sen enempää, että viettäisin työkavereideni kanssa aikaa myös vapaa- ajalla.

Tunnen oikeastaan olevani jossain tunnelissa minkä päässä ei todellakaan näy valoa.

En myöskään viitsi vaatia poikaystävääni olemaan kanssani, koska toivon että hän tekisi niin omasta tahdostaan, eikä vain siksi että joudun aina pyytämään.
Tuntuu vain siltä, että hänen omat kaverinsa ovat vain mukavampia ja tärkeämpiä kuin minä.

Tulipas pitkä valitus teksti :D! mutta siis, pointtini oli se, että en tiedä miten saisin asenteeni muuttumaan. Haluaisin olla iloinen poikaystäväni puolesta, koska on hienoa että hänellä on paljon ystäviä. Mutta aina kun hän lähtee ulos kavereidensa kanssa, niin minä jään yksin. Olen siitä joskus myös vihainen hänelle, vaikka minunhan tämä ongelma vain on. Ei se hänen vikansa ole että joudun olemaan yksin. :( kommentteja saa laittaa.

Vierailija

Jokseenkin samanlaisia ongelmia täällä! Mutta kuitenkin toista rakastaa niin paljon ettei halua heittää pitkää suhdetta hukkaan!

Joten ehkä on vain taisteltava suhteen eteen ja alettava tekemään jotain uusia, suhdetta piristäviä juttuja? Tai sitten vastaus löytyy tauon pitämisessä.

Vierailija

Multa tai siis meiltä löytyy ihan sama tilanne. Ollaan seurusteltu noin kolme vuotta. Mies on hyvä mies, ei siinä. Ollaan parhaita kavereita ja alusta asti oltu todella paljon yhdessä. Nykyään asutaan avoliitossa. Tullaan ennen kaikkea ihan superhyvin juttuun, alun jälkeen kipinät on jäänyt vähemmälle. Kuitenkin olen alkanut miettiä, että onko tää se mitä mie haluan. Oon reilu kakskymppinen enkä ole koskaan seurustellut kenenkään muun kanssa.

"Tottakai" tähän vaikuttaa sekin että olen ihastunut toiseen mieheen. Ja itseasiassa jo toisen kerran tämän suhteen aikana. Kumpikaan miehistä ei tiedä sitä, en ole pettänyt, mutta ei se kovin kaukanakaan ollut (Humala...). Tää toinen ei ole mikään unelmieni prinssi sinänsä enkä uskois että meidän jutusta koskaan tulis mitään. Hän on kuitenkin mulle tullut todella tärkeäksi ystäväksi ja vetovoimaa meidän välillä on.

Mieli sinkoilee minne sattuu. En tiedä miten kertoisin tämän poikaystävälleni. Se sais sikamaiset raivarit. Vielä kun on menty vähän sillä harmaalla alueella mun moraalinkin kannalta. Lisäksi tää meidän pieni perhe, mikä mut sais tän hajottamaan?! Ihan kauheata. Vielä kun meidän vanhemmatkin tuntevat vielä ihan hyvin ja olen osa sukua.

On meillä aiemminkin ollut tylsää ja tasaista. Erosta on uhkailtu kuitenkin vain superriitojen aikana. Ja aiemmin olen miettinyt että tässä on niin hyvä kuitenkin olla, että miksi hajoittaisin kaiken. Nyt kuitenkin "kerran tässä kuitenkin vain nuoria ollaan" -ajattelu ja myönnetään tää yks mies on saanut mut miettimään että helvetti mun elämä tää on! Emmä voi minkään kulissien takia tehdä sitä mikä musta tuntuu väärältä.

Ahdistaa kaikki mikä tähän liittyy. Meillä on niin hyvä asuntokin nyt!!

Ajatuksia/kommentteja? Onko joku ollut samankaltaisessa tilanteessa?

Vierailija

Voih, kylläpä kuulostaa niin tutulta nää fiilikset.

Itellä reilun parin vuoden seurustelu suhde takana ja avoliitossa asutaan. Ikää se parisenkymmentä vuotta. Suhde vaan ei enää vastaa odotuksia. Tiedän että alkuhuuma on kaikonnut ja arki koittaa ja sitä pitäisi osata piristää jne jne. Mutta ei meinaa vaan nyt es enää intoa riittää mihinkään piristelyihin. Tullu vähän sellanen luovuttaja olo jo.

Sit tätä soppaa viel sekottaa ihastus toiseen jätkään-jota en edes periaatteessa tunne. Flirttiä baarissa ja näin, ei muuta. Enpä maininnu sille et varattu oon ja kun oli kuullu ni oli pettyny muhun todella pahasti. Tuntuu et pitäis anteeks melkein pyytä ku harhaan johdatin, mut oisko sekää nyt sit ihan asiallista kun en sitä tunne oikein ees..? Mitä mieltä?

Ja just se tunne mitä edellinenki sanoo et "kerran tässä kuitenkin vain nuoria ollaan". Ja tuntuu et nyt ois vielä kuitenki helpompi lopettaa ku sit 10 vuoden päästä huomata et ei tuu mitää! Muutenki vähä tuntuu et tää suhde ehkä kuitenki jollain tapaa rajoittaa mun tekemisiä-ihan koulun ulkomaanvaihdoista lähtien, kaikki pitää suunnitella niin tarkaan. Ja oon aika mustasukkaista sorttia et ei sekää auta. Taitaa toikin olla vaan niin et aina epäilee sitä toista sen takia ku ite tietää et liikkuu välillä siellä rajoilla et tekeekö oikein ku baarissa vähä firttaa.. :P

On niin paljo hyvää mut se kipinä puuttuu, kamalaa ku ei oo sellasta "hyvää syytä" miks eroais, mut kai se on toisaalta aika hyvä syy että ei vaan enää tunne sen olevan sitä mitä haluaa suhteelta. Ja jotenki en jaksa uskoo et jos nyt eroan ni sit enää enää ikinä ketään löydä! :D Vähä sellane et tyytyykö nyt tähän, turvalliseen ja tuttuun suhteeseen sen omine pikku ongelmineen vai ottaako ihan uuden suunnan ja hyppää tuntemattomaan.

Isoja asioita ja suuria päätöksiä. Nyt kun joku viisas osais vielä neuvoja antaa! :D

Vierailija

On helpottavaa löytää vertaistukea täältä, sillä olen itse samankaltaisessa tilanteessa. Olen seurustellut reilu 3 vuotta poikaystäväni kanssa, joista puoli vuotta yhdessä asumista. Parisuhteen huumavaihe on mennyt ohi jo varmaan pari vuotta sitten. Sillä välillä on ollut "ihan mukavaa", mutta nyt ajattelen puolisostani todella negatiivisesti. Juuri kuten edelliset ovat kirjoittaneet, haluaisin vielä kokea nuoruutta, ja kokeilla muita miehiä, koska olen ensimmäisessä suhteessani ja vain vähän päälle 20-vuotias.

Tavallaan kaikki suhteessamme on hyvin, mies ei lyö, on hellä, ei käytä alkoholia liikaa, auttaa kotitöissä, tekee ruokaakin ja suukottelee. Mutta sittten tulee se kuuluisa mutta; seksi on harvoin hyvää, eikä intohimoa ei ole ollut piitkään aikaan. Lisäksi on muitakin luonteenpiirteitä, joita mietin voinko elää niiden kanssa _koko loppuelämäni_ . Entä jos nyt tukahdutan tunteeni, enkä lähde, vaan koenkin saman tunteen 30-vuotiaana kun on mahdollisesti jo lapsia? Helpompaa olisi nyt lähteä uusiin tuuliin.. Mutta en haluaisi tätä suhdetta tuhota kuitenkaan. Annan kuitenkin nyt ajan kulua, katsoa muuttuvatko tunteet, sillä en halua tehdä mitään hätiköityä.

Niin, että neuvoja kaivataan kuten edellisetkin, niiltä jotka ovat olleet samanlaisessa tilanteessa, ja tehneet ratkaisun.. Lähteäkö vai jäädä.. Siinäpä vasta kysymys.

Vierailija

Luin tuossa muiden vastauksia ja oli pakko kirjoittaa lisää..
Tapahtuipa, että meillä oli poikaystäväni kanssa vuosipäivä.No, arvatkaa ystävät hyvät, mitä tapahtui? Aivan - ei yhtään mitään. Olin reissussa sattumoisin tuona päivänä ja kun palasin kotio, poikaystäväni tuli hakemaan minut rautatieasemalta - ja jos vielä arvaatte, hän ei edes muistanut koko asiaa. Juttu vain paranee.

Ehdotin reissua vuosipäivän kunniaksi, vaikka johonkin lähelle kylpylähotelliin viikonlopuksi. Vastaus oli - yllätys yllätys - ei viitsi, kylhän me voidaan käyä joskus arkenaki. Koitin suoraa lähestymistä uudelleen,ehdotin hänelle suorin sanoin: Tykkään kyl aikas paljon kukista. Mikset sie osta miulle kukkia?.... Tulos: ei mitään...

Lisäksi riitelemme ja illat vietämme omillamme, koska emme saman katon alla vielä asu (emmekä varmaan tule koskaan asumaan)Kyllä tää alkaa oleen jo kohta finito juttu. Koulussa hän esittää, että meillä menee todella hyvin ja muiden seurassa halailee ja pitää kädestä, mutta muuten ei mitään.. Hjälp på mig!

Ja tästä vain puuttuu se silaus, kuten jo aiemmin totesin, että olen ihastunut toiseen ja kaipaan sinkkuaikaa. Todella ahdistavaa!

Vierailija

Kumman valitset: intohimon ja irtosuhteet, vai luottavan ja rakastavan poikaystävän?
Jos poikaystävästäsi on tullut paras kaverisi.. niin mitä sitten? Sehän on parasta mitä voi olla. Voit tehdä hänen kanssaan MITÄ TAHANSA, sillä voit luottaa häneen. Älä luovu tällaisesta onnesta mitä olet saanut.
Jos nyt päästät irti tuosta kaikesta vain sen takia, että alkaa tuntumaan liian arkiselta ja kaipaat intohimoa, tehkää jotakin jännää ja sytyttäkää se alkuhuuma kummallekin! Tai kokeilkaa vaikka muutaman päivän, ellei sitten pidemmänkin ajan erossaoloa. Sitten on ihana taas nähdä! Ja varmasti halut ovat kohdallaan...
Sanoit että tunnet vain syvää ystävyyttä? Mitä? Jos olette olleet jo 2 vuotta yhdessä, sinun on täytynyt ihastua johonkin muuhun.
Minulla itselläni oli hetki, jolloin kaikki tuntui niin arkiselta ja jotenkin kaipasin jotain jännitettä elämään. Mutta kun aloin miettiä, mitä tekisin ilman poikaystävääni, tylsyys katosi heti. Luultavasti rellestäisin sinkkutyttökavereitteni kanssa ja säätäisin monen eri miehen kanssa, epätoivoisena, ilman ketään kenen vierestä herää ja voi halata ja turvautua.
Teen poikaystäväni kanssa kaikkea, mikä pitää suhteemme eloisana. Rakastan häntä koko ajan vain enemmän, enkä pysty ikinä hillitsemään itseäni kun nään hänet ilman paitaa... Kokeiltaa mansikoita ja kermavaahtoa skumppalasien kera! ;)

Vierailija

Nyt etenkin maijuhh puhuu aivan kun mun äänellä! Huh, ihan säikähdin :D Oon aivan täysin samassa tilanteessa. Lisäksi tilanteemme yhtyy niiltäkin osin, että mäkin haluaisin lähteä vaihtoon, mutta se on tuntunut aika mahdottomalta asialta järjestää.

Ja noista rajoista; itselläni repeäisi persaus jos kuulisin että poikkikseni olisi samalla lailla kyhnänny yhdessä kainalossa koko illan niin kuin minä olen tehnyt. Tai ainakin olisi revennyt.

Haluaisin elää!! Ja olla ja mennä. Vaikka olenkin ihastunut (vaikka tilanne on erittäin complicated eikä tästä mitään suhdetta ikinä tulisikaan), ennen kaikkea kaipaan vapauden tunnetta eniten. Ja perhosia vatsaan.

Ja just toi ettei motivaatio oikein riitä mihinkään piristelyihin. Niin samaa mieltä olen! Olen ehkä kyyninen, mutta jotenkin tuntuu tosi kornilta että kun toisen naama v-tuttaa ja tylsistyttää suht paljon ja mielikin laukkaa toisaalta, niin alkaa rääppimään jotain romanttista kynttilähommaa.

Myös Milman ajatukset tuntuvat tosi tutuilta!

Vierailija

Täällä moni tuntuu kaipaavan sinkkuilua, vapauden tunnetta ja itsenäisyyttä.. Mutta sitten, kun on sinkku, niin kaipaa taas sitä läheisyyttä ja turvallisuutta. Sitä pitää vaan päättää, että kumpaa haluaa enemmän.

Itse olin tuossa tilanteessa keväällä.. Kaipasin sinkkuna oloa (olin 2v suhteessa), mutta lopullisen päätöksen tein kuitenkin sen mukaan, että tiesin ettei tuo suhde kestäisi kuitenkaan ikuisesti. Niin erilaiset odotukset elämältä, tavat, arvot ym. Välitin hänestä kuitenkin kovasti, mutta en vaan enää kyennyt jatkamaan.

Mutta mikään parisuhde ei pysy itsekseen kipinöivänä pitkään.. Parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Jos ei ole motivaatiota enää tehdä töitä sen suhteen eteen, varmaan kannattaa lopettaa koko suhde.

Kannattaa vaan muistaa, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella ja vaihtamalla ei aina parane.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat