Rohkeutta lisää..mutta miten?

Vierailija

Elikkäs kuten otsikossa sanotaan niin haluaisin rohkeutta lisää, mutten tiedä miten onnistuisin siinä. Oon tämmönen ujo ja hiljanen tyttö, joka kyllä puhuu tutussa seurassa, mutta sitten vähänkää tuntemattomammassa on hiljaa.. Se ärsyttää! En vaan keksi mitään puhuttavaa tai uskalla sanoa jos jokin asia on mielenpäällä. Oon kyllä asioissa aina mukana jos jotkin kertovat ja naureskelen vieressä jne, mutta en puhu mitään.. Tänään alkais koulut. Toinen vuosi lähtee käyntiin. En uskalla koulussa esim. viitata, koska pelkään, että vastaan väärin ja se johtuneen varmaan siitä, että viimeksi yläasteella viittasin ja kun oli vuoroni sanoa vastaus niin minulta ei lähtenyt ääntä ja kuiskasin sen, joten kaikki tunnin kuluttua kysyi 'miksi kuiskasit vastauksen' ..
Miten todellakin saisin rohkeutta lisää? Luonteeni on hieman ujo, mutta haluaisin päästä siitä eroon..
Onko kellään muilla samoja 'ongelmia'?

Kommentit (8)

Vierailija

Kirjoittamas teksti kuulosti sanasta sanaan äärettömän tutulta. Itse sairastuin vielä erittäin vakavaan masennukseen siksi kun en ollut tarpeeksi rohkea, enkä siis saanut ystäviä tai kyennyt tekemään mitä halusin. Porukassa ja luokassa ääneen puhuminen oli se kaikkein pahin. Masennuksen takia pääsin sitten terapiaan ja siellä selvisi että suurin ongelma on juuri ylitsepääsemätön ujous joka johtui koulukiusaamisesta sun muusta. Itse en osannut ajatellakkaan että olisin hiljainen traumojen takia vaan vihasin itseäni ja luulin etten pysty muuttumaan. Nyt olen oppinut sen että kukaan ihminen ei minusta ajattele pahaa vaikka sanoisinkin tyhmästi tai vastaisin väärin, kaikille sitä sattuu joskus. En nyt paremmin osaa sua neuvoa, mutta minuun tehosi ammattilaisen juttuseura! Varmasti on myös muita tapoja hoitaa asiaa, itse en vaan osaa nimetä yhtään. Ja aina kannattaa heittäytyä juttelemaan vaikka se tuntuiskin nololta tai ahdistavalta, eihän siihen kuole ja ihan jokaikisen kaveri ei tarvitsekkaan olla. :)

Vierailija

Kiitos kuitenkin vastauksesta ja hyvä että olet päässyt masennuksen yli! :-) Niin, pitäisi vaan itseä tsempata juttelemaan, mutta vaikka osaan muita neuvoa niin en silti itseäni.. Vaikka sanoisin itselleni, että nyt puhut niin sitten siitä ei vaan ikinä tuu mitään enkä keksi puhuttavaa, mut täytyy yrittää puhua vaikka jotain tyhmääkin :-D Ei saisi ajatella kaikissa asioissa mitä muut ajattelevat...

Vierailija

Itse olin ennen tavattoman ujo: haaveilin olevani nokkela ja puhelias, mutta tositilanteessa olin aina suu supussa ja jälkikäteen kelasin päässäni ns. hienoja vastauksia/lauseita, jotka olisivat sopineet tilanteeseen. Lukiossa päätin että oli tehtävä muutoksia. välitin liikaa muiden mielipiteistä, enkä uskaltanut tuoda persoonaani esille- varmasti olinkin siis hieman tylsä, millaisena pelkäsin ihmisten minua pitävän.

Muutos tapahtui niin, että päätin koulun alussa tekeväni asiat eri tavalla kun olin tottunut. Ilmottauduin koulussa puhekurssille, vaikka vihasin luokan edessä olemista. Pelkäsin mokaavani, ja päätin mokailla hieman tarkoituksella, että kohtaisin pelkoni:ihmisten naurun. Tajusin ettei minulle naureta pahantahtoisesti, vaan hyvällä. se oli rentouttava havainto ja rohkaistuin muutenkin ottamaan kontaktia ihmisiin itse. Uskaltauduin välillä sanomaan jonkun ovelan kommentin, kun en saanut tyrmäystä, rohkaistuin lisää ja tutustuin jopa niihin siisteinä ja vitsikkäinä pitämiini ihmisiin- eivät he olleetkaan ylimielisiä, vaan olin itse ollut epäluuloinen ja sulkeutunut:) sain paljon uusia ystäviä kun uskalsin laskea suojamuurini ja tehdä itsestänikin pilaa välillä. Elämä ei kaatunutkaan nauruun, vaan alkoi siitä;)

Vierailija

Kaikki viestit tällä sivulla kuulostaa NIIN tutulta... Itsekin olin kamalan ujo, pelkäsin juuri tuota viittaamista yli kaiken, sen takia monet numerot tippuivat. Mutta millä sitä tuntiaktiivisuutta muka pitäisi yllä, kun pelkää kuollakseen että vastaa väärin ja koko luokka remahtaa nauruun... tai sitten juuri tuo että ääni ei lähde, ja joutuisi rykäisemään.
Esitelmät olivat aivan kamalia, joskus ei tehnyt mieli mennä kouluunkaan sen takia. Kädet hikosivat monta tuntia ennen esitelmää, vuorosanat piti harjoitella ulkoa ja kirjoittaa vielä varmuuden vuoksi kissankokoisilla kirjaimilla paperille, että näkee sumenevilla silmilläkin. Kun siellä edessä olisi pitäny alkaa puhumaan, ääni ei mainannut millään tulla, kädet tärisivät, silmät sumenivat, pyörrytti ja huimasi ja ääni alkoi vapista. Katsekontakti yleisöön oli hankalaa, sitä pelkäsi kamalasti että vilkaisee jotain luokan ilkeää tyttöä vahingossa silmiin, ja näkee sen vahigoniloisen katseen...
Nooh, tiedät varmaan itsekin, mitä tarkoitan.
Nyt ysillä, kun on peruskoulun viimeinen luokka, ja päättötokarit saadaan keväällä, on pakko panostaa kouluun ja numeroihin entistä enemmän. Olen päättänyt vaan, että suorastaan pakotan itseni kaikkeen mikä tuntuu vaikealta. Se auttaa, kun vaan pakottaa itsensä vaikeaan tilanteeseen, nolottaisi vielä enenmmän lähteä siitä pois, ku jatkaa. Se on ainakin minua auttanut, osin sekin vaatii rohkeutta joskus aika hiton paljon uskaltaa tehdä sellaista. Mutta mä aina ajattelen, että kerran se vaan kirpasee.
Sitten toinen mikä auttaa ainakin itseäni jännittämiseen, on että unohtaa kaikki muut. Ajattelee että tilassa on vain vaikka paras kaveri, ei ketään muuta. Esitelmissä yleensä pyydän parasta kaveria katsomaan katsomaan koko esitystä neutraalilla ilmeellä, koska katson häntä silmiin ja unohdan kaikki muut. Lisäksi näyttää kun olisi katsekontakti koko ajan yleisöön, vaikka katsookin vain yhtä ihmistä. Siinä se, ei kukaan huomaa. Kukaan ei huomaa käsiesi tärinää, tai että unohdat sanoa jonkun lauseen välistä, ei kukaan siitä edes tiedä, miksi kukaan ihmettelisi sitten miksi se puuttui? Kukaan ei edes muista seuraavana päivänä, jos kompastuit liikuntatunnilla hyppynaruun ja kaaduit. Kukaan ei muista, eikä huomauttele asiasta sen kauempaa. Itselleen olisi hyvä osata nauraa, sitä taitoa en osaa. Se tekee asiasta hankalaa, vääntää naamalleen tekohymy kun lentää pyrstölleen koko luokan edessä ja olla kuin se olisi itsestäkin hauskaa. Mutta sitäkin pitää oikeastaan vain harjoitella...
Itsekin olen aina aivan hiljaa kaveriporukassa, pelkään kamalasti että sanon jotain sellaista, jolle kukaan ei nauraisikaan. Kaikki katsoisivat sellaisella "öööh" ilmeellä... Mutta siihenkin oikeastaan auttaa, kun sellaisen tilanteen jälkeen sanoo vain, että mitä mä oikee sanoin, vähän oli tyhmä juttu, tai eivaa läppä oli. Sitten sille voi nauraa yhdessä. Tuntemattomien kanssa on hyvä aloittaa keskustelu niin, että jossain juhlissa vaikka kysyy mistä hän tuntee vaikka päivänsankarin, tai jos hänellä on kiva paita tai koru, tai hiusväri, kysäisee mistä se on ostettu, tai tuo väri sopii sinulle tosi hyvin. Se on perjaatteessa aivan sama tyykkääkö edes siitä paidsta, tai sopiiko se väri oikeasti hänelle, se on vain tapa aloittaa keskustelu, eikä vastapuolikaan oikeastaan kehtaa olla hiljaa, kun olet juuri kehunut häntä. Toimii!
Toivottavasti sait edes jotain pientä apua, tai edes kohtalontoverin... (:

Vierailija

Ensimmäistä kertaa käyn koko sivustolla katsomassa yhtä juttua, ja tämä pisti sitten silmään, joten oli pakko rekisteröityä ja vastata.

Itselläni on ollut, ja on vieläkin, samoja ongelmia, jotka johtuvat lähinnä yhdeksän vuoden koulukiusaus taustasta. Maanantaina alkaa toinen vuosi uudessa lukiossa, ja olen saanut toki ystäviä ja seurustelu kumppaninkin, mutta muiden kanssa se kommunikointi on ollut äärettömän vaikeata.

Kun luin muiden viestit, huomasin kuinka paljon samaa löydän heistä. Itse päätin ryhtyä tutoriks, jotta olisi pakko puhua uusille ihmisille, ja tutustua heihin. Aivan kuten valintani lähteä toisaalle lukioon. Halusin tehdä itsestäni vähemmän ujon ja avoimen, mutta se ei ole vaan niin helppoa. Minulla kävi tuuri, että löysin muutaman saman henkisen kaverin, joiden kanssa voin keskustella lähes kaikesta, mutta tuntemattomien kanssa. No fucking way. Se vaan jäätyy niin pahasti aina. On tullu huomattuu niin monesti.

Ainut keino tehdä itsestään vähemmän ujon, on antaa itselleen sosiaalisia haasteita, jotka myös toteuttaa mukisematta. Itsellä nyt vuoden jälkeen toiminut aivan loistavasti. Jos vertaan itseäni nyt siihen viisitoista vuotiaaseen, on muutos ollut todella suuri. Silloin en juuri puhunut kenenkään kanssa, välitunnit meni siinä kun kuuntelin musiikkia ja vapaa-ajalla välillä kavereiden kanssa, mutta todella harvoin, lähinnä sitten vaan datasin. Nyt tekstailen ja soittelen kavereiden kanssa, olen paljon vähemmän koneella, käyn bileissä, tutustun kokoajan uusin ihmisiin. Heität vaan itsellesi haasteita jotka toteutat. Siitä se lähtee. Kuten minun vaatekaapin ovessa olevassa magneetissa lukee: "pisinkin matka alkaa yhdellä askeleella", jota itse olen jatkanut: "ja se kannattaa ottaa mahdollisimman pian"

Toivottavasti tästä oli jotain apua: )

Vierailija

Kiitos paljon teille kaikille vastanneille! Vinkit olivat hyviä eli täytyy vain ottaa itseään niskasta kiinni ja kokeilla uusia haasteita :-)

Vierailija

En jaksanut kaikkien vastauksia lukea, kun oli niin pitkiä tekstejä monilla :D
Itsekin olen ollut joskus todella ujo, uusiin ihmisiin oli todella vaikeaa tutustua. Olin aina se johon muut ovat tulleet tutustumaan, itse en pystynyt aloittaamaan ystävyyssuhteita. Pelkäsin mitä muut ajattelisivat, en halunnut tuppautua seuraan. Josksus kauan sitten oli käynyt tälläinen huono kokemus, jolloin seurani ei ollut tervettullutta ja sen nämä henkilöt myös ilmaisivat, eivät suoraan, mutta niin että minä sen tajusin. Ajattelin kaikkien ihmisten suhtautuvan minuun samalla lailla. Niin usein suunnitellin ja halusin rohkaistua. Mutta eihän se niin helpolla tapahdu kun itse tunto on siellä 0 tuntumassa..

Nyt parin vuoden sisällä itsetuntoni on noussut roimasti, tuntuu että välillä olen liiankin rohkea ja puhun jo liikaakin.. Mutta muutos tapahtui vähitellen, meni siihen muutama vuosi. Asiaa on auttanut paljon se että olen tuntenut itseni hyväksytyksi muiden seurassa. Mutta suurin syy on varmasti oman elämänasenteen muuttaminen. Ennen joka asiasta stressaavasta henkilöstä on tullut henkilö, joka ei mieti tulevaa, vaan elää tässä päivässä. En myöskään siis pahemmin mieti mitä muut minusta ajattelevat. Jos joku ei minusta pidä, se on hänen ongelmansa, en minäkään kaikista pidä, en sitä ehkä suoraan sano, mutten esitäkkään että pitäisin. Tärkeintä on olla oma itsensä. Ei ujouden tarvitse olla huono asia, vaikka niin monesti ajatellaan. Ajattelin ennen niin itsekin.

Kyllä tähän maailmaan mahtuu niitä, jotka eivät ajattele mitään pahaa, vaikka tulisikin sanottua jotain hassua. Ja ei kovin moni sitä kauaa muista. Isossa porukassa voi olla vaikeampaa sanoa jotain kuin kahden kesken. Ja onhan se sitten esimerkiksi tunnin hiljaisuuden jälkeen todella vaikeata jotain siihen enää sanoa! Yritän nyt itse ajatella, mitä ajattelen henkilöstä joka on ollut kovin hiljainen. No jos on ollut tarpeeksi kiintoisa keskustelu, en varmaan edes huomaisi, että tämä hiljainen henkilö on siinä mukana, muttei sano mitään. Välillä olisi mukava saada tälläiset henkilöt mukaan keskusteluun, mutta se on vaikeata kun ei keksi mitä heille sanoisi! Pitää vain rohkeasti tulla keskusteluun mukaan. Välillä muista saattaa ehkä tuntua, että tälläinen ujo ihminen ei halua tulla keskusteluun mukaan. Hänestä voi jopa tulla ylimielinen kuva. On tietysti olemassa ihmisä, jotka eivät halua muita mukaan. Mutta ei heistä kannata välittää, heidän elämänsä pyörii niin pientä ympyrää ympäri, ettei heitä kiinnosta muut. Itseäni käy sääliksi nämä ihmiset, he tuskin koskaan saavat kokea kaikkea elämän hienouksia. Joskus tulee eteen hetkiä, jolloin tuntuu etteivät muut piittaa sinun jutuista. Mutta joskus taas jotakuta kiinnostaakin mitä sinulla on sanottavana. Heidän kanssaan on varmasti helpompi keskustella, sillä ei tarvitse pelätä mitä he ajattelevat.

Noh, tulihan tästä munkin tekstistä aika pitkä.. Ja varmaan sekava, mutta toivottavasti saa selvää :)
Mutta tsemppiä, muistaa vaan olla avoin ja oma itsensä, niin kyllä se siitä!

Anuski
Seuraa 
Liittynyt12.10.2010

Päätin nyt omastaki "tilanteesta" raapustaa.

Oon nyt 19 vuotias töissä käyvä nuori nainen. Olin koulussa aina se hikke, poro, hikari kun viittasin tunnilla ja vastasin yleensä oikein. Se osa musta oli itsevarma, tiesin osaavani. Isossa kaveriporukassa olin aina hiljaa, nauroin muiden mukana ja komppasin muita. Siinä ympäristössä olin ujo. Muutenkin tiesin olevani ujo ja epävarma, kun oli vaan kyse tiedoista kuten matikasta tai muusta, olin itsevarma kun tiesin et osasin.

Lähin sit yläasteen jälkeen opiskeleen lähihoitajaksi. Varmasti hyvä ryhmähenki autto, en ollu vaan se "hikari" vaan uskalsin myös isommassakin porukassa sanoo jotain. Sain paljo uusia ystäviä kahdessa eri ryhmässä. Erikoistuin lapsiin ja nuoriin, se tuntu aina omalta alalta. Nyt oon töissä päiväkodissa, uskallan panna itteni likoon lasten kanssa. En pelkää vaikka nolaisin itteni. Välillä työkaverit kattoo mua oudosti. Mut ei todellakaan sillä et pitäisivät mua outona! Ehkä enemmänkin (toiveajattelua?) arvostuksella ja kunnioituksella kun pystyn laittaan itseni likoon. En pelkää nolata itteeni, lapset ei välitä. Ja työkaverit on ihania kun vaan naureskelee hyväntahtosesti :D Ihana työporukka..

Mikä oli jutun pointti? Katos ehkä vähän.. Mut se juttu mikä mulla toimi. Hyvä tuuri. Saatiin niin hyvä ryhmä et kaikki uskalsi puhua ja kertoa mielipiteitään. Jopa ne luokan ujoimmat, oikeesti syvältä ujot.

Lasten kautta mä opin luottamaan itteeni. Ja luottamaan siihen et mulle ei naureta pahasti jos pelleilen tai nolaan itteni. Mietittiinki tässä työkaverin kanssa pari viikkoa sitten että eipä taida olla mitään muuta ammattia missä aikuinen vapaaehtoisesti nolaa itsensä :D Mut lasten kautta opin. Se ei tietenkään toimi jos ei oo sellasta motivaatiota lasten puolelle kun mulla.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat