parisuhdekriisi

Vierailija

Ollaan oltu yhdessä nyt n. 4.5vuotta. Viime syksynä muutettiin saman katon alle,sitä ennen nähtiin harvemmin, koska asuin ja opiskelin naapuripaikkakunnalla. Minun opiskelu loppui ja poikaystvä muutti luokseni koska sai opiskelupaikan täältä. Oltiin tosi onnellisia kun päästiin viimein samaan osoitteeseen. Pikkuhiljaa asiat alkoi mennä huonommaksi. Mulla ei hirveesti ollut elämänsisältöö, kun en nähnyt enää juurikaan koulukavereita ja perhe on sillä toisella paikkakunnalla. Aloin tulemaan mustasukkaiseksi kun avomiehellä oli paljon uusia kavereita ja juhlia luokan kanssa joihin ei tietenkään ollut mulla asiaa. Ymmärtäähän sen. Kaipaan paljon huomionosoituksia ja ne vähenivät. Laatuaika väheni... Talvella kuitenkin oltiin varmoja et kohta mennään kihloihin ja hääpäivä oli mietitty. Sitten mä aloin epäilemään tunteitani ja sitä kestääkö tää. Välil tuntui et voisin lopettaa tämän. Ne tunteet kuitenkin hälveni ja aloin taas haaveilla perheen perustamisesta. Huomasin, että olin käyttäytynyt miestäni kohtaan kylmästi ja päätin lopettaa sen. Olinhan jo päätynyt siihen ratkaisuun, että koska rakastan häntä ja meillä on samat haaveet niin jään hänen luo. En pärjäisi ilman häntä. Sitten huomasinkin että mieheni oli alkanut jotenkin karttamaan minua.Kaikki reissut on aina jätkien reissuja, kun ennen mäkin olin mukana kaikkialla. Yritin puhua siitä, ja hän sanoi ettei välttele. Hirveesti on ollut tätä inttämistä siitä miksi en voi tulla jonnekin mukaan tai haluuko hän mua mukaan minnekään. Oon yksinäinen,kun mulla ei oo tällä paikkakunnalla ketään jolle voisin soittaa ja sanoa tulevani kylään. Ollaan juteltu keväästä asti siitä, et kumpaakin pelottaa miten meidän käy. Sovittiin että yritetään ettei kaikki mene pieleen. Pari viikkoa sitten kysyin et miltä nyt tuntuu meidän suhde.Hän sanoi että koleelta ja arkiselta. Lopulta hän sanoi, että hänen mielestään meidän pitäisi erota, on ollut niin vahva tunne siitä pitkään. Kun ollaan vaan yhdessä, vaikka ei olla onnellisia. Sanoo rakastavansa, mutta ei tiedä rakastaako mua yhtä paljon kuin mä sitä...Hänellä on myös tunne, että elämä on jotenkin ohi. Hän kaipaa vapautta ja sitä et vois vaan tehdä jotain suunnittelematta kavereiden kaa, jne. Ei kuitenkaan kaipaa mitään seksisekoiluja..Itkettiin paljon yhdessä. Sain puhuttua hänelle, että yritetään vielä. Hän suostui, vaikka oli jo päättänyt erota. Nyt hän sanoo, että olo on parempi, kun on saanut puhuttua mulle. Mulla on ollut tuon jälkeen hirvittävän paha olo ja tuntuu kuin hän olis jäänyt säälistä. Hän kuitenkin sanoo et haluaa yrittää vielä kun niin kerran sovittiin. On vaikea luottaa tähän suhteeseen enää. Pystyn siihen varmaan vasta silloin jos mulla on joskus se sormus sormessa, jota kuvittelin kantavani tälläkin hetkellä. Mut ne suunnitelmat on syvällä jäissä. Joulun aikaan hän halusi jo kertoa kaikille, että suunnitellaan häitä. Miten voi kaikki muuttua niin nopeasti? Mitä mieltä olette, voinko saada häntä enää, kun hän on jo kerran päättänyt lähteä? Muita pitkään seurustelleita joilla on ollut tällainen vaikea tilanne? Onko se mennyt ohi ja rakkaus voittanut? Meidän suhteessa on paljon hyvää. Seksi on sujunut aina loistavasti ja se on vaihtelevaa ja vilkasta. Halitaan ja pussaillaan joka päivä. Ainakin minä pystyn puhumaan kaikesta. Ei ikinä haukuta tai nimitellä toisiamme tai satuteta. Ei tapella rahasta, tullaan toimeen toistemme perheiden kanssa, kuin se olisi omaa perhettä.Ei huudeta toisillemme. Ennen ei riidelty juuri koskaan, nyt nämä asiat ovat hiertäneet meitä pitkään...Hyvä jos joku jaksoi lukea tämän. :) Viimein sain purettua nämä ajatukset jonnekin...Tarvitsen kipeästi tukea ja apuja.. :(

Sivut

Kommentit (20)

Vierailija

Heipä hei kohtalotoveri! Enpä oikeastaan osaa sinua auttaa, sillä tuntuu siltä, että itsellä samanlainen tilanne menossa. Oikeastaan vain toisin päin. Muutettiin joulun maissa yhteen, kihloissa oltiin jo ennen, kimpassa kolme vuotta. Nyt on pikkuhiljaa alkanut tuntua suhde tosi arkiselta ja tunteet laantuneet. Läheisyyttäkään ei enää oikeastaan ole. Itse koen itseni todella huonoksi ihmiseksi, sillä tuntuu siltä että muut miehet kiinnostavat omaa enemmän. Kaipaan omaa aikaa ja vapautta. Olen monesti jo puhunutkin avomiehelleni, että haluan lähteä pois tai edes hetkeksi miettiä asioita rauhassa. Kokisin, että edes hetken erossa olo voisi selkeyttää näitä ajatuksia. Toinen ei suostu kuuntelemaan mun mielipiteitä ja väittää että rakastaa mua. Mutta riittääkö se, jos vain toinen rakastaa... Mun mies on todella kiltti ja hellä, joten en itsekään ymmärrä, mikä on ongelmana. En osaa lähteä, vaikka usein sitä haluaisinkin. En vaan voi satuttaa toista ja yritän oppia olemaan onnellinen. Pahoittelen etten osannut sua auttaa, oli vain pakko vastata, sillä koen niin samalla tavoin ja voin myös ymmärtää sun miestä.

Vierailija

Hei,
tuon viestisi perusteella ei voi ennustaa kovin hyvää tulevaisuutta jos menette naimisiin ja saatte lapsia. Lapsen/lasten saamisen jälkeen sitä vasta on kiinni suhteessa, perheessä ja arjessa. Raha-asioittenkin voi tulla tiukkaa, ja se lisää stressiä. Jos miehelläsi on tuollaisia tuntemuksia kun olette vielä vapaita tulemaan ja menemään miten vaan, niin mitähän lapsen kanssa eläminen hänestä tuntuisi? Toivon parasta teille!

Vierailija

Tuossa vaiheessa kannattaisi varmaan ottaa vähän etäisyyttä, siis että etsisit sieltä itsellesi jonkin harrastuksen ja ystäviä, ettei koko elämä pyöri vaan miehen ympärillä. Omasta kokemuksesta voin nimittäin sanoa että se ei tee hyvää suhteelle että on ihan kiinni toisessa..

Vierailija

Oon tässä jo vähän miettinyt kotipaikkakunnalle palaamista yksin.. Mut se on raju ratkaisu, kun työtkin pitäisi jättää sitten, eikä uutta paikkaa oo tiedossa. Olisko mahdollista et noi häneen tunteensa vois johtua isoista elämänmuutoksista. Yhtäkkiä alkaa opiskelu, alalla joka ei välttämättä oo oma, paikkakunta ja kaverit vaihtuu ja sit pitäisi yrittää vielä mun kanssa oppia elämään arkea..Eikö jokaisessa pitkässä suhteessa tuu jossain vaiheessa ns. taantuma. Se vaihe kun rakastuminen muuttuu rakastamiseksi. Jos ei kestä rakastumisen tunteen katoomista, niin sitten suhde päättyy. Mä uskon, että mä en rakasta yksin.

Vierailija

Itse sanoisin, et älä vaihda paikkakuntaa. Tai siis, sit sul ois kauhee ikävä poikkista, ei rahaa ja ei ne vanhat kaveritkaan joka päivä ehdi nähdä. Ja kuka haluu miettii lopun ikäänsä entä jos- tyylisesti. Mää oon kanssa myös sitä mieltä, et teillä on tullu vaan arki vastaan. Ja siis, jos on läheisyyttä (halailu pussailu) ja seksikin luistaa niin tilanne ei oo ollenkaan toivoton.

Mun neuvoni on sama, mitä tuolla aiemmin esitettiin, et nyt hankit itselles harrastuksii ja kavereita tai ylipäänsä sitä minkä miellät elämän sisällöks. Koska jos asetutaan miettimään asioita sun poikkiksen kannalta niin totta kai tuntuu kahlitsevalta ja ahistavalta jos joutuu joka kerta kun lähtee ulos kavereidensa kanssa miettii, et "voi ei, nyt tolla yhellä ei oo mitään tekemistä ja se jää kotiin vaan mököttää yksin". Harrastuksii nyt ainakin on helppo aloittaa. Kavereitten hankkiminnen vaatii vähän enemmän vaivaa. Mut suosittelisin, et pitäisit huolta et suhteet vanhoihin kavereihin on kunnossa ja pysyy vahvoina. Voisithan esim. itse lähtee sinne naapuripaikkakunnalle kavereita moikkaa sillon kun sun poikkis moikkaa omii kavereita? Ja kai sulle jäi joitan tuttui opiskeluajoilta? Niille vaan viestii ja ehotusta haluisko toinen nähä. Sillä ei oikeesti oo välii ollaanko sitä opiskeluaikoina oltu parhaita kavereita ja nähty koko ajan, koska kukaan ei kuitenkaan loukkaannu siitä, et jos joku ehottaa jotain kivaa tekemist. Sit jos ei kiinnosta niin tyyppi sanoo korkeintaan et ei kiitti.

Ja viimeseks haluisin sanoo vielä, et anna palaa täysil, älä epäile teidän suhdetta. Koska se epäileminen jos mikä on varma niitti teidän suhteelle! Tai siis, jos sun poikkiksesta tuntuu lisäks, että et enää luota siihen ja teidän suhteeseen, niin se voi olla ihan hyvin se kuuluisa viimeinen pisara. Eli pistähän pieni taistelu teiän suhteen jatkumisen kannalta pystyyn ajatuksel, et jos kaadutaan niin kaadutaan sit saappaat jalas. Esim. voisit vaikka seuraavan kerran kun sun poikkis lähtee reissuun ottaa sen ihan lunkisti ja kysyy, et oisko sillä sit mahollisesti aikaa nähä sua sen reissun jälkeen kunnolla. Ja sit vaan järjestät sitä niin kutsuttua laatuaikaa sulle ja sun poikkikselle niin et molemmat nautitte siitä. Itsekin taisit laatuaikaa kaivata joten voithan itsekkin sitä teille järkätä?

Joo pitkä oli vastauskin, mut toivottavasti siitä oli joitan hyötyy :)

Vierailija

Voisiko olla kyse siitä, että koska elitte niin kauan yhdessä mutta kuitenkin erikseen, niin nyt yhteisen arkipäivän koittaessa ahdistus vain tuntuu suuremmalta kuin mitä se onkaan? Teinä en tekisi kovin hätiköityjä päätöksiä.

Vierailija

Kiitos Eleanoora kannustavasta vastauksesta...! Mä pistän sen muuton nyt sitten vielä jäihin. Taidan olla liian hätäinen, kun haluaisin et kaikki olis kunnossa heti ja taikaiskusta. Ensi viikolle oon nyt jo sopinut treffit vanhojen kavereiden kanssa.. :) Muutaman viikon päästä jatkan kesätauolla ollutta harrastustani, jossa tapaat ainakin yhtä kaveria, ja jota odotan kovasti. Meille on miehen kanssa tulossa pian yhteinen kesälomareissu täällä kotimaassa ja toivon hartaasti että se menisi putkeen ja hauskaa riittäisi. Eli kaikkea noista on tulossa... :) Eli yhteistä laatuaikaa,sekä mulle kavereiden näkemistä ja harrastuksia.. :) Toivottavasti toi arkisuuden ahdistus menisi ohi.. :( Olihan se mullakin ja selvitin sen, joten miksei hän kestäisi sitä. On vaan rohkeampi kun uskalsi ottaa sen puheeksi. Yritän ajatella,että kun tästä selvitään, niin me ollaan paljon vahvempia. Jos ei selvitä, niin ehkä meitä varten on sitten jotain muuta...Vaikka musta tuntuukin, että tässä olis se mun elämän rakkaus.. :( Hän on sanonut, että kaikki kääntyy hyväksi. On sanonut myös, että kotiin on tosi mukava palata reissusta tai töistä ja odottaa aina muakin kotiin. Mietti myös, että ei ehkä tarviikaan eroa, vaan kunnon irtiottoa arjesta...Hänellä tuntuu olevan myös jonkinlainen kriisi iästään, mikä on tosi tyhmää.. :P Hän on 25 v. ja luulee elämän olevan tässä.. :P Keski-iän kriisi nuorella miehellä.. :D

Vierailija

Aivan varmasti hänen tunteensa johtuvat opiskelunalusta ja paikkakunnan vaihdosta. Niin kävi mullekin ja siitä tuli meidän parisuhteeseen iso kriisi, vaikka emme asuneet silloin yhdessä(emme asu vieläkään kuin kesät yhdessä). Opiskelun aloittaminen vieraalla paikkakunnalla on aina tosi rankkaa, mutta yleensä toisena vuotena alkaa kummasti helpottaa:)

Vierailija

Nyt hän on taas reissussa ja mä oottelen kotona..Huomenna nähdään taas. Yritän kovasti etten hirveesti lähettelis hänelle tekstareita tai mitään, et hän sais sitä tilaa. Itsellänihän ei taaskaan oo tekemistä.. :( ystäviä oon yrittänyt saada seuraks, mut ei sovi kelleen. Katson siis telkkaa ja syön suklaata.. :) Miten ,Morgan, teidän kriisi alkoi helpottamaan? Mitä mun kannattaisi tehdä? Odotellako vaan et häntä alkaa helpottamaan, olla kärsivällinen, halailla ja suukotella? Sitä mä oon ainakin nyt yrittänyt. Ja yrittänyt olla ahdistamatta lisää..

Vierailija

Mä haluaisin kertoo sulle oman tarinani, joka on samankaltainen kun sinun.
Poikaystäväni muutti luokseni kun olimme seurustelleet 4 vuotta. Hän muutti siis pois lapsuuden kodistaan toiseen kaupunkiin. Alku sujui meillä ihan hyvin, mutta sitten tuli se tunne; tälläistäkö tämä on? Meillä ei enää harrastettu seksiä ja tiuskittiin vain toisillemme. Minua tilanne ahdisti enemmän kuin poikaystävääni ja kun yritin asiasta jutella hän vaihtoi puheenaihetta. Minä aloin jo harkita eroa, koska tuntui ahdistavalta olla kotona miehen kanssa, josta en olevani välittänyt enää. Myös minä olin mustasukkainen, koska mies pyöri kavereiden kanssa kaupungilla ja milloin missäki, mihin minua ei pyydetty mukaan. Oma aikani meni oman harrastukseni parissa ja silloin kun olisimme voineet tehdä jotain yhdessä niin mies lähti ulos kavereiden kanssa. Tuntui kuin emme olisi enää rakastaneet toisiamme ja rakkaus olisi muuttunut ystävyydeksi. Tilanne jatkui kuukausia. Minä jo ehdotin eroa ja mieskin oli muuttamassa takaisin kotiinsa, mutta yhtäkkiä kaikki vaan loksahti paikoilleen. Me molemmat tajusimme, että ei yhteinen arki voi olla glamouria koko ajan. Ja vaikka asumme yhdessä, emme voi viettää kaikkea aikaa toisteme kainalossa. Rakkaus oli koko ajan ollut välilämme, mutta emme vain itse tajunneet sitä. Omien tunteiden kuuntelu ja järkevä ajattelu auttoi.

Siksi neuvoisin sinua vain odottamaan ja kuuntelemaan tunteitasi. Jos oikeasti rakastat poikaystävääsi annat hänelle tilaa ja aikaa. Anna myös itsellesi oikeus nauttia omasta ajastasi. Muistakaa, että arkikin on juhlaa, kun tiedät että sinulla on maailman ihanin poikaystävä rinnallasi. Joka päivän ei tarvitse olla luxusta, ottakaa aikaa toisillenne kunnolla ainakin kerran viikossa. Silloin nautitte vaan toistenne seurasta ja pidätte hauskaa yhdessä! :)

Vierailija

Helpottavaa kuulla,että tällaisesta tilanteesta voi selvitä! Paljon myllertää aina välillä asiat päässä, sitten ne taas helpottaa hetkeksi. Tuntui niin pahalta, kun hän oli sitä mieltä et pitäisi erota, aattelin ettei hän ehkä enää voi muuttaa mieltään siitä, mut jos säkin oot muuttanut mieltäsi, niin ehkä hänkin saattaa sen tehdä. Vaikeasti selitetty, mut kuitenkin pointti varmaan selviää.. :D Meilläkin on tää tilanne jatkunut jo pitkään. Luulen, et ne eropuheet,vaik ne tekikin tosi kipeetä ja hajotti mut, oli lopulta hyväksi meille. Viimein se herättävä potku sille, et jotain täytyy tehdä. Nyt sitten kasaan niitä palasiani. Ja yhdessä yritetään kasata meidän suhdetta taas kokoon; toivottavasti vahvemmalle pohjalle. Ei olla nyt ihan hirveästi juteltu tästä, kun en halua ahdistaa häntä. Hän on tiennyt että oon ollut tosi rikki ja itkuinen. Mut tänään sain hyvällä omalla tunnolla kertoa hänelle, et mulla on jo paljon parempi mieli ja niin on kuulemma hänelläkin.. :)

Vierailija

Hei hemmuli.. Jotenkin raskasta lukea sun tekstiä, sillä itse oon ollut ihan samassa tilanteessa exäni kanssa. Me seurusteltiin 3,5 vuotta. Lopuksi alkoi mennä siihen, että vaikka muutin hänen perässään kesäksi, hän vältteli minua ja meni enemmän omien kavereiden kanssa jne. Kihlasormus oli mulle jo ostettu, kaikki suunniteltu.. Vaikka erosta on jo vuosi, mietin häntä edelleen paljon.

Me silloin juteltiin, että kaikille ns. nuorille pareille tulee muutaman vuoden kohdalla kriisi. Siitä sitten joko mennään kihloihin tai muuten vakavampaan suuntaan tai erotaan. Oli siinä yhtälailla kummallakin ajatus siitä, että ollaan toisillemme oikeat jne. En oikein vieläkään osaa sanoa, mikä meni pieleen. Ehkä olin liian kiinni hänessä? En vain tiedä :(

Ehkä paras neuvo on se, että älä pelkää ja riipu hänessä - se alkaa helposti kuristaa. Kysy, mitä hän haluaa nyt suhteeltanne. Enemmän vapautta? Silloin anna sitä hänelle! Älä ole itsestäänselvyys, joka varmasti odottaa aina kotona. Viesti oman elämän rakentamisella, että sinutkin voi menettää (kuulostaa kyllä karulta, mutta se on tärkeä viesti toiselle). Ole vahva, KAIKISSA suhteissa on kriisejä. Kaikki tuntemani parit ovat olleet joskus eroamassa. Moni heistä on kuitenkin mennyt kihloihin, naimisiin, saanut lapsia ja ovat onnellisia :) Vaikeudet vahvistavat! Eikä mun mielestä ratkaisu oo se, että mietit koko ajan sitä, ettet ahdista häntä. Yritä keskittyä siihen, että ITSE nautit elämästä: hän ei kuitenkaan voi olla koko aikaa kanssasi! Niin, ja näytä sekä hänelle että itsellesi, että uskot kaiken selviävän - tehän rakastatte toisianne :)

JK: Miten jälleennäkeminen reissun jälkeen sujui? :)

Vierailija

Ihan näin yleisenä kommenttina kun oon lukenu näitä vastauksia...
Mä en ymmärrä sitä, että jos pariskunta menee yhdessä jonnekin, niin että se olisi naisen "roikkumista" miehessä kiinni. Tai että olisi suhteen elinehto, että mies saa mennä omien kavereidensa kanssa niin paljon kuin ikinä huvittaa. En nyt sano että kukaan täällä olisi näin väittänytkään, mutta tällainen meininki välittyy monien tarinoista, että näin suhteissa toimitaan.

Meidän suhteessa melkein joka paikkaan mennään yhdessä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että aina oltaisiin käsi kynkässä: meillä käytännössä kaikki ystävät ovat yhteisiä, ja esimerkiksi juuri inttikavereiden tapaamisissa tyttöystävät ovat aina mukana. Miehet saavat sitten olla keskenään ja me muijat olemme keskenämme, vaikka välillä vaihdetaankin haleja oman kullan kanssa. Itse olen erittäin hyvää pataa myös muutaman mieheni inttikaverin kanssa, poikien siis.

Minun on siksi vaikeaa ymmärtää, miksi esimerkiksi baariin ei mennä yhdessä - ei siellä koko ajan käsi kädessa tarvitse kulkea, vaan molemmat voivat olla omien kavereidensa kanssa. Se ei ole roikkumista, mutta kummankaan ei myöskään tarvitse tuntea itseään hylätyksi.

Keskustelun aloittajalla oli myös ongelma, että mies kokee "elämän olevan ohi". Meillä suhteessa on pikkuhiljaa muodostunut myös sellainen sopimus, että jotta tylsyys ja katkeruus eivät iskisi, niin välillä on lupa olla hiukan myös toisten kanssa... Siis esim että kolmen kimppa yms ovat ihan mahdollisia, kunhan asiasta sovitaan huolella kullan kanssa ja ollaan varmoja, että se on molemmille ok. Se vaatii vissiin paljon avarakatseisuutta, mutta rohkeimmat voivat harkita tätä. Meillä se toimii hyvin, vaikka ei olla vielä muuta kuin harrastettu kolmen kimppaa kerran. Tieto siitä, että on tavallaan "vapaa", piristää ja samalla kierosti vahvistaa suhdetta.

Mielipiteitä?

Vierailija

No en oikein itsekään tiedä, jos totta puhutaan. Taisi vaan käydä niin, että mun olotila helpottui, kun pääsin muutamien kuukausien päästä jyvälle opiskelusta. Löysin omat rutiinit ja kaverit. Meillä siis mies oli jotenkin enemmän takertuvainen ja se taas ärsytti mua. Lopulta taisin tajuta, että hän oli yksinkertaisesti huolissaan minusta enkä voi toisaalta moittia: muutin pieneltä kylältä 300km päähän Helsinkiin, jossa olin käynyt kerran aiemmin(pääsykokeessa). Sitten kun ekan vuoden jälkeen palasin kotipaikkakunnalle ja vietettiin poikakaverin kanssa kesää yhdessä, niin kaikki loksahti ihanasti yhteen. Poikkis aloitti itsekin koulun ja sitten molemmilla oli tarpeeksi tekemistä tahoillaan.

Osaltaan siis poikakaverin takertuvuuteen vaikutti se, että hänelle tuli melkein kokonainen välivuosi ja hänellä oli yksinkertaisesti liikaa aikaa kun taas minulla oli liian vähän.

Oon kyllä Jonna88:n kanssa samaa mieltä. Baareihin ja illanviettoihin voi todellakin mennä yhdessä, mutta silti olla omilla tahoillaan siellä. Mulla on kyllä myös ollut aina miekkosen kanssa melko lailla samat ystävät, joten tämä voi hieman vaikuttaa asiaan. Kolmenkimpasta en osaa sanoa mitään muuta kuin että mielenkiintosta ajatuksena, mutta ei ole meidän juttu:)

Vierailija

Jälleen näkeminen reissun jälkeen sujui mukavasti. Puuhailtiin kaikkea kivaa ja saunottiin.. :) Oli tosi mukava päivä..

Yritän koko ajan keksiä itselleni puuhaa ja seuraa. Ja oon jo huomannut, et vaik joutuisinkin oleskelee päivän yksin, osaan jo nauttia olostani. En ahdistu niin kovasti. Puuhailen jotain pientä, lueskelen, lenkkeilen ja teen kauneushoitoja.. :D Ja hymyilen! Sen mieheni on ottanut esille, kun mulla on niin usein huono mieli. Myönnän kyllä et oon ollut alakuloinen. Nyt oon saanut hymyä kasvoille, enkä mökötä vähän väliä.. :) Oon kovin taipuvainen synkkyyteen, kun mulla on ollut jo paljon pettymyksiä elämässä.

Nyt hän miettii, että miten mun työvuorot menee, et jos on eri vuoro niin hän vois mennä harrastelemaan jotain. Sanoin, et kyllä hän saa mennä vaik mä jäisinkin kotiin, kun ei ne vuorot nyt näytä menevän ristiin. Mut jostain syystä se ei sit kai menekään sinne pelailemaan. Ei varmaan uskalla jättää mua yksin kotiin miettimään ja mököttämään.. :P Vaik mun päässä on tilanne rauhoittunut jo paljon. Mulla on vaan niin vähän seuraa nykyään. Kaikilla on kiire. Mut onneks kohta jatkuu harrastus kaverin kanssa, niin sen kanssa voi sit luontevammin puuhastella kaikkea muutakin.. :)

Me käytiin ennen paljon baareissa yhdessä kaveriporukassa. Talvella hän alkoi käydä luokan kanssa ja ymmärsin kyllä, et se ei oo mun juttu silloin. Sit kesää odotin, kun aattelin, et nyt mäkin pääsen reissuille mukaan, mut en oo päässyt kun kerran. :( Tykkäisin kovasti käydä baareissa tanssimassa, mut kun tuntuu et kukaan tyttökaveri ei lähde vaik kuinka puhuttais et mennään.

Meillä tuskin vapaasuhde tai kimpat onnistuisi. Tai mä en ainakaan haluu toista naista mun sänkyyn, tuntuu et se vaan etäännyttäis.. :P Ja tuntisin syyllisyyttä jos olisin toisen miehen kanssa. Eikä juu oiken bi-hommatkaan oo mun juttu.. Mieheni sanoi, että ei kaipaa sitä et sais olla toisten naisten kanssa. Hän kaipaa vaan sellaista, et vois vaan lähtee jonnekin hetken mielijohteesta jne..

Täytyy yrittää kysellä mitä hän haluu meidän suhteelta. Luulen että vastaus on "en mä tiedä.." :P Mutta kyllä hänkin toivoo, että tää onnistuu.

Ensi viikon lomareissua odotellessa.. :)

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat