Apua! Hankalat vanhemmat, epäselvät suunnitelmat ja niin edelleen.

Vierailija

Päätin nyt tänne yleiseen keskusteluun tämän laittaa kun tähän nyt liittyy asioita vähän joka aihealueesta..

Tarvisin nyt mielipiteitä ja kokemuksia kun olen vaikeassa tilanteessa enkä oikeastaan voi kenellekään avautua kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Elikkäs tilanne on tämän:
Äiti on aina olettanut että käyn lukion loppuun kiltisti kirjoittaen kuusi ällää ja lähden sitten yliopistoon opiskellakseni itselleni kunnon ammatin josta sitten saa kunnolla palkkaa. Olen teräväpäinen ja aina ollut hyvä koulussa.. kuitenkin minulla on pitkään ollut suunnitelmissa ura oman intohimon parissa, ja olenkin ravintola-alalle suuntaamassa. Tästä eivät kumpikaan vanhemmistani pidä yhtään ja monet riidat on jo käyty tästäkin asiasta. Olen 1,5 vuotta asunut poikaystäväni kanssa, joka ei tule superhankalien vanhempieni kanssa ollenkaan toimeen. Vanhemmat syyttävät poikaystävääni siitä kun olen ahdistunut ja pahantuulinen, vaikka syy on suurimmaksi osaksi heissä itsessään eivätkä he osaa sitä itselleen myöntää. Yhtäaikaa he holhoavat ja yrittävät määrätä elämäni suunnan kertomalla että "tulen vielä katumaan jos en lue kunnon ammattia" ja sitten kieltäytyvät kuitenkin osallistumasta köyhälle lukio opiskelijalle mahdottomiin hankintoihin koska "asun jo omillani ja minun täytyy huomata ettei rahat aina riitä". He ovat hyvätuloisia ihmisiä, eikä ajokortin tai uusien silmälasien hankita tekisi tiukkaakaan. Viimeisin riita joka päättyi vähän ikävästi alkoi juurikin siitä kun hermostuin tuohon epäselvään käytökseen ja puhuin suuni puhtaaksi. Olen aina ollut harvinaisen kiltti äidilleni, koska hänellä on ollut vaikeaa. Kuitenkaan en aio enää sulattaa hänen käytöstään, joka taas viimeaikoina on ollut kylmää ja töykeää. Kuin hän rankaisisi minua siitä että muutin nuorena pois kotoa! Hän väittää että olen kuvitellut kaiken, olen väärässä ja he oikeassa ja minun täytyy nyt miettiä mitä heille sanon, pyytää anteeksi jne. Sitten hän kuitenkin pyytää minua käymään, vaikka jokainen vierailu päättyy kinaan koska olemme lähes kaikesta eri mieltä. Nyt siis tilanne on se, että täytän muutaman kuukauden kuluttua 18 vuotta ja olen päättänyt etten tee enää yhtä ainutta asiaa vanhempieni mieliksi, vaan juuri siten kuten itse haluan. Elänhän jo omaa elämääni ja olen (äidin mielipiteestä huolimatta!) onnellinen avopuolisoni kanssa joka rakastaa minua vaatimatta minulta kuuta ja tähtiä taivaalta sekä viiden tonnin tiliä joka kuukausi, hän jopa kunnioittaa päätöksiäni! Olen käynyt lukiota 2 vuotta vasten tahtoani ja nythän olisi tilanne se, että voisin oman elämäni herrana vaihtaa oppilaitosta ja jatkaa opintojen parissa jotka kiinnostavat minua. Kuitenkin mietityttää, että olenko tehnyt 2 vuotta turhaakin turhempaa työtä jos en raada tätä viimeistä vuotta, kirjoita ja saa lakkia. Opinnot toki menisivät todennäköisesti neljännelle vuodelle, koska kursseja on hirveästi suorittamatta ruohonjuuritasolle pudonneen motivaation vuoksi. Voin sanoa suoraan, että inhoan lukiota. Toinen vaihtoehto olisi että nyt viimehetkellä menisin ilmoittautumaan ravintola-alan koulutukseen, tai sitten tekisin tämän yhden vuoden töitä ja aloittaisin sitten ammattikoulussa. Tekisin mitä itse haluan.

Tämä lukion keskeyttäminen todennäköisesti aiheuttaisi välien rikkoutumisen minun ja vanhempieni välillä. Ottaisinko sen riskin ja korjaisin tilanteen sen rauhoituttua? Vai jatkaisinko samaa kuin viimeiset 17 vuotta ja eläisin miellyttäen vanhempiani? Poikaystäväni ei jarruta yhtään suunnitelmieni suhteen, ei oikeastaan sano juuta eikä jaata. Vain että päätös on minun ja parhaimmat päätökset syntyvät silloin kun teen ne itse eikä joku puolestani. Vanhempani väittävät minun katuvan myöhemmin ja kehottavat uskomaan heitä joka asiassa, koska "he ovat nähneet tätä elämää vähän pidempään". Itse voin helposti sanoa, että olen jollain tasolla viisaampi kuin äitini, joka on ollut milloin vuosia työttömänä ja milloin pahassa velkakierteessä. He kuvittelevat että vain iso tili joka kuukausi tekee onnelliseksi, missä he ovat todella väärässä. Pitäisikö minun tehdä työtä jota inhoan vain siksi että saisin hyvää palkkaa? Tiedän senkin, että lukion lopettamalla "petän" muutkin sukulaiseni jotka odottavat minun menevät yliopistoon. Onko pakko elää muiden toiveiden mukaan? Toki perheeni ja sukulaiseni ovat minulle tärkeitä, mutta... on tämä vaan vaikeaa.

Kuten aiemmin sanoin, poikaystäväni ei tule vanhempieni kanssa mitenkään toimeen. Hän ei ymmärrä vanhempieni periaatteita kasvatuksen, rahankäytön eikä oikeastaan minkään muunkaan suhteen. Äitini on harvinaisen hankala persoona, olen aina sen tiennyt, enkä ole koskaan ihmetellyt yhtään poikaystäväni välttelevää käytöstä häntä kohtaan.. Rakastan poikaystäväni perhettä, joka ei ole rikas mutta onnellinen. He eivät puutu toistensa asioihin kuin rakentavasti. Koskaan ei ole pakotusta eikä painostusta..

Sekin kertoo jotain minun ja äitini väleistä, että hän on kirkkain silmin väittänyt, että poikaystäväni alistaa minua ja kääntää minua heitä vastaan, aivopesee minua, harrastaa henkistä väkivaltaa jne. Hän on monesti (aivan kirkkain silmin) loukannut minua ja poikaystävääni väittämällä tuollaisia ilman kunnon perusteluita. Hän sanoo ettei meidän suhteemme todennäköisesti kauaa kestä koska olemme toisistamme muka sairaalloisen riippuvaisia. Myönnän että olemme aina olleet todella läheisiä, ehkä jopa riippuvaisia toisistamme, mutta tiedämme kumpikin että meillä tulee olemaan yhteinen elämä, kaksi lasta, koira, punainen talo ja perunamaa. :D Hän arvostaa ja kunnioittaa minua sellaisena kuin olen, eikä painosta tekemään vääriä päätöksiä. Hän on elämäni mies. Mutta riittääkö se? Millaista elämä ilman hyviä suhteita vanhempiin on? Onko parempi olla aina huonoissa väleissä kuin ei väleissä ollenkaan? Kysymyksiä, kysymyksiä. Päässäni pyörii jonkunlaiset hammasrattaat, mutta öljytä niitä pitäisi kun ei ne kovin liukkaasti pyöri....

Kommentit (13)

Vierailija

Neuvoisin sinua käymään lukiosi loppuun, sillä miksi heittää hukkaan tehtyä tytötä? Hae luokion jälkeen esimerkiksi ammattikorkeaan opiskelemaan ravintola-alaa.

Vierailija
lautanen

Neuvoisin sinua käymään lukiosi loppuun, sillä miksi heittää hukkaan tehtyä tytötä? Hae luokion jälkeen esimerkiksi ammattikorkeaan opiskelemaan ravintola-alaa.

Tätä minäkin olin ehdottamassa :) Kun pitkään olet kerta jo lukiossa jaksanut niin sen loppuunkäymällä jätät enemmän ovia auki tulevaisuuttasi ajatellen. Ravintola-alaa voi tosiaan opiskella myös amk:ssa ja amiskan perustutkinnon suorittaa senkin lukion jälkeen kahdessa vuodessa.

Ja jos vanhempana kiinnostaakin toinen ala niin lukiopohjalla on hyvä hakeutua ihan toisenlaisellekin alalle. Olet nuori vielä ja ei ole todellakaan mikään mahdoton ajatus opiskella vaikka kahtakin ammattia. Uudestaanhan voi kouluttautua esim 30- tai 40-vuotiaanakin. Vielä viisikymppisenäkin ehtii oikein hyvin, jäähän siinäkin tutkinnon jälkeen helposti kymmenenkin vuotta vielä aikaa olla työelämässä.

Tärkeintä on tehdä tottakai niinkuin itsestä tuntuu, mutta jos mahdollista, kannattaa jättää niitä oviakin avoimiksi :) Voit kertoa vanhemmillesikin tämän, että sinullahan on KOKO ELÄMÄ aikaa kouluttautua, ja toivoisit heidän kunnioittavan sinun omaa tahtoasi. Ja voit kertoa myös sen, että mieluiten haluaisit opiskella sinua kiinnostavaa alaa motivoituneena - ja onhan se motivaatio tärkeä tekijä myös henkisen hyvinvoinnin kannalta. Rahakin on jees, muttei sen eteen nyt kaikesta kannata kärsiä, jos mieluisemmallakin tavalla tulee toimeen :)

Nykyään ei ole oikeasti ollenkaan tavatonta että sitä iän karttuessa kiinnostuu uusista asioista ja jopa tekee ihan totaalisia alanvaihtoja :)

Itse olen korkeasti koulutettu, mutta alalle joka ei ole rikastumista varten. Olen kuitenkin löytänyt oikeasti ihanan työpaikan, jonne voin lähteä aamuisin aidosti hyvällä mielellä ja illalla palata kotiin yhtä hyvin mielin. Ja kun se työ on juuri sitä mitä tahdon, en vaihtaisi epämieluisaan työhön vaikka siitä maksettaisiin tuplasti. Se työn mielekkyys ja palkisevuus on itselleni ainakin ihan älyttömän tärkeää - sehän on juuri parasta kun nauttii työstään :)

Vierailija

Ei mukava tilanne ei. Mutta yritä kestää. Suosittelen, että käyt lukion loppuun, koska siitä voi olla hyötyä tulevaisuudessa asiassa, josta et vielä tiedäkkään. Mene lukion jälkeen sinne alalle, mikä kiinnostaa, ja koska olet yli 18 v. olet täysi-ikäinen ja päätöksesi ovat täysin omissa valinnoissasi.

Ja muuten. Miehesi ja vanhempiesi kannattaa pitää pieni väli jottei vanhempasi mitenkään voisi murtaa yhteistä elämäänne. Koska hyvinkin mahdollista että äitisi ja isäsi saisivat sinut 'järkiisi' jos puolisosi ei olisi enää kuvioissa. Ei niistä koskaan tiedä. |:

Tsemppia sulle ! (:

Vierailija

Oma tarinani on vähän samanlainen.
Kärsin 17 vuotiaaksi asti kiltin tytön syndroomasta, eli en laittanut vanhemmilleni vastaan missään asiassa enkä muillekkaan, tyydyin kohtalooni enkä kysynyt syitä. En itkenyt pienenä ikinä, enkä ollut hankala. Nyt tämä kaikki on noussut pinnalle ja sekös on saanut perheen hulluuden partaalle ja itsenikin psykiatriseen sairaalaan.

Suosittelen todellakin, että olet oma itsesi. Päätät oman moraalisi, periaatteesi ja tulevaisuutesi. Perhe on kaikki kaikessa, se on pidettävä mielessä, mutta sekin on totta, että he vain tuhoavat välinne tuollaisella käytöksellään. Vaadi heitä hyväksymään sinut omana itsenäsi omilla haaveilla ja omalla tulevaisuudella. He ymmärtävät sen ja hyväksyvät kyllä loppuviimein - ota pallo itsellesi.

Miksi äidilläsi on moinen mielipide poikakaveristasi? Ovatko he tutustuneet kunnolla, jutelleet ja tavanneet luontevasti? Vai onko poikaystäväsi antanut itsestään vanhemillessi niin dorkan kuvan että he noin ajattelevat? Tuskin äitisi syyttä suotta ilman edes mielipidettä noin ajattelee.

Vierailija

Nyt olen vähitellen tullut siihen tulokseen, että sinnittelen nyt vielä tämän viimeisen vuoden.. En ole vielä aivan varma kirjoitanko, mutta saan ainakin tuon lukion päättötodistuksen. :) Sen jälkeen menen sinne ravintola-alalle, sanoivatpa vanhempani mitä tahansa. He ovat edelleen sitä mieltä että tulen katumaan ammatinvalintaani myöhemmin ja "tulen huomaamaan kymmenen vuoden sisällä että he olivat oikeassa". Mutta aion silti nyt pitää pääni, enkä enää tehdä asioita äitini mieliksi. Itse olen ollut myöskin aivan liian kiltti aina, monesti purrut vain hammasta ettei äidille tulisi paha mieli. Nyt on pakko jo oman mielenterveytenikin kannalta ajatella "itsekkäästi" eikä aina vain tehdä asiat siten ettei äiti loukkaannu tai pety tai pahoita mieltään jne. Olen miettinyt jos hankkisin jotain keskusteluapua, kun välillä tämä tuntuu umpikujalta. On vaikea olla äärimmäisen onnellinen ja täysin hajalla yhtä aikaa.

Itseasiassa äiti ja poikaystäväni tulivat suhteemme alussa vallan mainiosti toimeen. Silloin suhde oli vielä viaton, ei yökyläilyä tms. Siihen asti kunnes rupesimme puhumaan että tahtoisimme enemmän yhteistä aikaa ja tahtoisimme nukkua vierekkäin jne, alkoi äidin käyttäytyminen muuttua. Olin siis 16 vuotias ja vanhempani pitivät minua täysin lapsena ja kyvyttömänä vakavaan suhteeseen kolme vuotta vanhemman kanssa. Äiti alkoi pitelemään minusta kynsin ja hampain kiinni, lupauksia ei täytetty ja sain liian usein viikon kotiaresteja enkä saanut nähdä kultaani ollenkaan. Tilanne kotona oli siis ahdistava ja painostava, ja minun ja äitini suhde alkoi mennä solmuun. Silloin myös poikaystäväni alkoi nähdä äidissä sen erilaisen puolen ja ymmärrys alkoi loppua. Meidänkin suhde voi siinä vaiheessa jo huonosti, meillä ei ollut yhteistä, kaksinkeskistä aikaa ja minäkin vietin päiväni riidellen vanhempieni kanssa. Poikaystäväni ei kestänyt nähdä minua ahdistuneena ja oli vihainen äidille. Kun sitten pääsimme vihdoin muuttamaan yhteen, tilanne tietenkin laukesi mutta poikaystäväni suhde vanhempiini ei ikinä korjaantunut. Huononee vain jokaisen sodan ja riidan jälkeen.

Vierailija

Aivan oikea asenne!
Se, että kävisit jossain puhumassa, auttaisi aivan varmasti. Voit ennalta ehkäistä elämäntilanteen stressistä ja ahdistuksesta ehkä laukeavaa masennusta, paniikki kohtauksia tai kuten itse kärsin ahdistuneisuushäiriöstä. Ja muutenkin se on kyllä mieltä kohottavaa ja auttaa setvimään itseään sekä omia ajatuksiaan.

Meilläkin oli iso sota kun halusin nukkua poikakaverini kanssa 15-16 vuotiaana. Voisin kuvitella, että vanhempiesi on vain hyvin vaikea päästää irti pikkutytöstään ja hyväksyä se, että hän on kasvamassa isoksi ja osaa tehdä omat valintansa. He joutuvat nielemään ylpeytensä ja uskottava, että heidän työ elämässäsi on tehty, enää he voivat vain tukea sinua päätöksissäsi. He voivat syyttää poikakaveriasi siitä, että olet kasvamassa aikuiseksi (joka on välttämätöntä) ja että ette enää ole "viattomassa ja siveellisessä" suhteessa (joka on myös välttämätöntä).

Vaikuttaisi, että äitisi tarvitsee vain rutkasti aikaa, tai ehkä paremminkin myös itse keskuteluapua ja toisen aikuisen tukea.

Vierailija

Noi äidit on usein herkkävaistoisia ja aavistavat lasten asioita yllättävän hyvin, mutta usein tulkitsevat asioita vähän vinksalleen sittenkin :D Kyllä vanhempasi oppivat arvostamaan sinua, kun kasvat pari vuotta ja aloitat mieleisesi opinnot (ja erittäin todennäköisesti menestyt hyvin vieläpä:).
Todellakin kannattaa käydä se lukio loppuun, vaikka se on ihan ******* välillä ja raskasta. Vedät luultavasti hyvät arvosanat ylppäreistä, mikä helpottaa seuraavaan oppilaitokseen pääsemistä 2. ja korkeammalla asteella. Eri asia olisi, jos olisit vähän "palikka", silloin ymmärtäisin jos keskeyttäisit :P

Kyllä kannattaa oikeesti ennemmin käydä kolme-neljäkin vuotta lukiota ja sitten 2 vuotta amista yo-linjalla TAI alottaa suoraan opinnot amkissa/yliopistossa kun käydä 2 vuotta turhaan lukiota ja päästä vain amikseen kolmeks vuodeks joidenki -94 syntyneiden kanssa. Tosin lukiotokarilla/amistokarilla on käsittääkseni vähän eroja opiskeluissa&suuntautumisessa amkiin haettaessa.

Kannattaa kysellä äidiltäsi, haluaako hän rahapussillesi tulevaisuudessa vai että olet onnellinen. Hyvä puoliso, mielenkiintoinen ala, itsenäisyys ja motivoiva työ ovat mielestäni ykkösasioita henkisen hyvinvoinnin vaalimisessa. Ankea/raskas työ, toisen henkilökohtaisten valintojen tuomitseminen ja tuo loukkaava käytös yleensäkin heikentävät jaksamistasi, etenkin kun käyt vielä väkisin sitä lukiotakin.

Vierailija

"He ovat edelleen sitä mieltä että tulen katumaan ammatinvalintaani myöhemmin ja "tulen huomaamaan kymmenen vuoden sisällä että he olivat oikeassa"."

Sano, että eikö oikea valinta ole juuri sillä hetkellä kiinnostava ja motivoiva ala :)

VAIKKA kävisi niin, että kymmenen vuoden päästä sinua kiinnostaisikin joku muu ala, niin ei se meinaa sitä, etteikö nyt kannattaisi tehdä niin kuin hyvältä tuntuu. Se meinaa vaan sitä, että siinä tilanteessa oikea valinta on sit miettiä sitä alanvaihtoa.

(ja juu, voishan opiskella nytkin jotain muutakin, mutta mistäs sitä tulevaisuudesta tietää että mikä kymmenen vuoden päästä inspiroi kun ei mitään kristallipalloa ole - siksi kannattaakin opiskella nyt sitä, mikä kiinnostaa, jos vain voi... sekään en ole mikään itsestäänselvyys. ja sit jos alkaakin joku muu kiinnostamaan, niin senkus menee uudelleen opiskelemaan, siihen kun ei ole koskaan liian vanha)

Vierailija

Pitkälti sielunsisko täälläkin... Samoina hankaluuksina tuo, etteivät vanhempani oikein hyväksy poikaystävääni eivätkä sitä, mitä opiskelen.

Kolmatta vuotta seurustellaan ja oon vaan kertakaikkiaan päättänyt pitää oman pääni kaikissa asioissa, enkä tanssi niiden pillin mukaan, vaikka sen takia välit ovatkin huonontuneet... Samoja ongelmia oli seurustelun alkuvaiheessa, ja jouduin odottamaan puolitoista vuotta, että sain viettää ensimmäisen yöni py:n vieressä, mutta odottaminen kannatti, vaikka välit etenkin äitiini tulehtuivat.

Pidän kuitenkin tärkeämpänä tulevaisuutta rakastamani ihmisen kanssa, mikäli vanhemmat eivät sitä hyväksy, se on niiden ongelma. Elä omaa elämääsi, älä muiden.

Vierailija

Aika paljon täällä on sanottu semmiosia asioita mitä itsellekin tuli mieleen. Lukio kannattaa ehdottomasti minunkin mielestä käydä loppuun. Kuitenkin on hirmu vaikea päästä nykyään ylipäätään minnekään kouluun. Tuo lukion päättötodistus ja ylppärit auttavat siinä jonkin verran. Varsinkin, jos tulee sellainen päätös, ettei pääsykokeita järjestetä (toivottavasti tämmöinen ehdotus ei tule koskaan voimaan). Sen jälkeen voit valita useista aloista sen mieleisen. Joskaan ei heti luultavasti edes pääse sinne haluamaansa kouluun, tai no riippuu tietysti. Mutta aina ei siis välttämättä pääse. Ja silloin on hyvä olla varasuunnitelmia.

Äitisi käytös on kyllä mielestäni näin ulkopuolisena todella tökeröä. Mielestäni ei ole vastuullisen vanhemman käytöstä sanoa, että poikaystäväsi aivopesee sinut. Se jos mikä on erittäin epäoikeudenmukaista. Se, jos itse koet olevasi poikaystäväsi kanssa onnellinen ja teidän suhteen toimivan, en usko, että siinä on kyse mistään muusta kuin rakkaudesta. Kuten joku muukin sanoi, äitisi saattaa pelätä sinun aikuistuvan. On varmasti rankkaa päästää irti omista lapsistaan. Omat vanhempanikin ovat edelleen sitä mieltä, että olen heidän pikkuvauva, ja olisi ihana, jos olisin aina kotona heidän kanssaan. Se ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollista, ja he ymmärtävät sen.

Itse aloin seurustella 14 vuotiaana. Sen ei vanhempien mukaan ollut tarkoitus kestää pitkään, mutta me seurustelemme edelleen oikein vakavasti. Oma kulta on minulle suuri rikkaus ja on ihanaa miten koko perhe ja suku hyväksyvät hänet. On kamalaa, ettei sinulla ole samaa onnea, vaikka itse olet ruvennut seurustelemaan vanhempana kuin minä itse silloin. Toivoisin, että poikaystäväsi ja äitisi pystyisivät joskus keskustelemaan keskenään ja näkemään, että tilanne ei ole niin paha kuin se molemmista osapuolista näyttää. Ehkä siis kannattaisi yrittää pitää oikein kunnon palaveri vanhempiesi ja poikaystäväsi kanssa, jossa yrittäisitte jokainen puhua rakentavasti ja aikuismaisesti niin, ettei kenenkään tarvitse täyttä kurkkua huutaa. Onko se käytännössä mahdollista? Silloin jokainen saisi sanoa, miltä kaikki tuntuu ja mikä kenenkin mielestä tilanteessa mättää. Se voisi puhdistaa ehkä ilmapiiriä.

Toivottavasti asiat selkenee!

Vierailija

Suosittelen että käyt lukion loppuun, siitä todellakin on hyötyä jatkossa ! Mutta tottakai loppupeleissä päätöksen teet vain sinä, ja onneksi sinulla on aina edes poikaystäväsi tukemassa päätöstäsi, mitä tahansa sitten päätätkin. :)

Vanhemmista sen verran, että itselläkin oli todella huonot välit vanhempiini, mutta kun asuin n. puoli vuotta poissa kotoa ja nyt (olosuhteiden pakosta) olen joutunut muuttamaan takaisin, on välimme paljon paremmat, vaikka eivät ne mitkään loistavat ole. Olen aina kadehtinut niitä jotka voivat jutella äitinsä kanssa kaikesta ja joilla on lähes päivittäin jutteluhetkiä äitinsä kanssa ja muutenkin ovat "kavereita". Meillä kun se on niin, että vanhempani sanovat olevansa vanhempia kuin me lapset ja niin kauan kun me kotona asumme niin meidän on heitä toteltava... Silloinkin kun asuin muualla kuin kotona sen puolisen vuotta, niin he sanoivat että niin kauan kun olen ALAIKÄINEN niin minun on toteltava heitä... Sitten he aina kertovat että kuinka huonosti heillä oli asiat kun he olivat meidän ikäisiä... Tarviiko sitä, miten heidän vanhempansa ovat heitä kohdelleet, kuitenkaan "kostaa" omille lapsillensa? Eikö vanhempien tehtävä ole turvata omalle lapselleen hyvä tulevaisuus? Eikö ole kaikkien etujen mukaista saada elää hyvä elämä?

Vierailija

En siis ole ainoa! Kiitos kaikille kokemuksista :)
Matkustin isäni luokse muutamaksi päiväksi tilannetta pakoon, ja juttelin myös hänen kanssaan tilanteesta. Hän ei ole oikeastaan koskaan ollut virallisesti huoltajani, mikä ehkä osaltaan vaikuttaa siihen, että hän katsoo minua melkein aikuisena ihmisenä eikä alaikäisenä huollettava joka tekee "kaiken tulevaisuutensa kannalta väärin". Isä on minulle kuin luotettava ystävä, jolla on kokemusta asioista. Hän ei tyrkyttänyt mitään mielipiteitään, sanoi että teen aivan oikein kun ajattelen omilla aivoillani, mutta kertoi syvällä kokemuksen rintaäänellä, ettei koulun keskeyttäminen kannata. Isän kanssa suhde on luonteva, en koskaan olekaan toivonut enempää. Äiti ihmettelee aina, mitä isässä arvostan, "Kun hän ei koskaan ole hoitanut osuuttaan" eikä kuulemma koskaan maksa mitään. Minusta tuntuukin, että äidilla on vaikeuksia erottaa rakkaus rahasta! Äiti lähes jokaisessa riidassa huomauttaa, että elämässäni on kaksi miestä joita puolustan vaikka kuolemaan saakka, isäni ja poikaystäväni. Eikö omiaan saisi puolustaa?
Olimme ennen äitini kanssa todella hyvissä väleissä, puhuimme kaikesta ja näin. Sitten kuitenkin hänelle tuli pakkomielle muuttaa elämäni suunnan ja hän alkoi arvostella kaikkia tekemisiäni. Nykyään emme sitten oikeastaan puhu ollenkaan, mistään, koska olemme käytännössä kaikesta eri mieltä. Nipe, kuulostaa kuin puhuisit minun elämästäni! Olen kuunnellut tuota koko sen ajan kun asuin kotona. Vanhemmat saavat huutaa naamat punaisena, mutta lapset eivät saa puolustautua huutamalla.. ei oikeastaan milläänlailla koska silloin sai viikon kotiarestia. Vanhemmat tietävät kaiken koska he ovat vanhempia ja heillä on kokemusta (mitä en toki kyseenalaista, mutta haluanko tehdä kaiken kuin äiti?) ja tyrkyttävät sitten omia mielipiteitään ja neuvojaan joiden "tietävät" olevan ainoita ja oikeita. Äidilläni oli myös vaikeuksia lapsuudessaan eikä hän ainakaan vuosikymmeneen ole ollut puheväleissä oman äitinsä kanssa, johon minulla on tosin oikein läheine suhde. Ja Tadecy, olen tehnyt juurikin saman päätöksen. Tottakai perhekin on tärkeä, mutta tällähetkellä vielä tärkeämmältä tuntuu ihminen, joka kunnioittaa minua ja päätöksiäni. Paljon tärkeämpää on rakentaa oma perhe rakastamansa ihmisen kanssa kuin katsoa kaiken romahtavan vain sen takia etteivät asiat lapsuuden perheensä kanssa toimi. Olen päättänyt, että jäädytän kaiken hetkeksi ja opettelen olemaan taas onnellinen. Minulla on oikeus ajatella itse ja tehdä omat päätökseni. Äidilläni ja isäpuolellani ei ole mitään oikeutta arvostella elämääni, ja minulla todellakin on oikeus puolustautua heidän tehdessä niin. Aion nyt "unohtaa" vanhempani hetkeksi ja ajatella itseäni. Toivottavasti myös he menevät itseensä ja ihan oikeasti miettivät onko kaikki heidän tekemänsä ollut oikeutettua. Olen yrittänyt puhua nyt heidän kanssaan muutamaan otteeseen, mutta näyttää, etteivät he yksinkertaisesti ymmärrä tilannetta millään. He haukkuivat suurimman osan keskustelusta poikaystävääni (jonka ajattelu ei ole normaalia) ja "hulttio-isääni" ja yrittivät saada minut älyämään että teen kaiken väärin. Äitini jopa kertoi minun tarvitsevät psykiatrista apua koska ajattelen kaiken aivan väärin ! Kerrankin pidin pääni enkä antanut tuumaakaa periksi, koska tiesin tekeväni kaiken aivan juuri niinkuin pitääkin. Se tuntui oikeastaan aika kivalta :)

Vierailija

Nyt teet niin, että menen ravintola-alalle ja otat kaksoistutkinnon. Voit halutessasi päästä yliopistoon myös ammattikoulusta. Katkaise välit äitiisi muutamaksi kuukaudeksi vain näyttääksesi, että olet tosissasi. Älä anna heidän päättää elämästäsi!!!

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat