Sosiaalisesti hyödytön?

Vierailija

Päätin nyt avautua aiheesta tänne, kun itse pohtimalla en pääse asiassa yhtään eteenpäin.

Tunnen oloni yksinäiseksi. Elämäni ihmiset ovat poikaystävä, muutama kaveri ja joukko moikkaustuttuja. Näiksi kavereiksi lasken n. 10 hengen porukan, jota näen muutaman kerran kuussa yhteisissä illanvietoissa. Kukaan heistä ei ole mulle erityisen läheinen, mitään parasta kaveria ei siis ole. Kaikki muut porukan jäsenet muodostavat erilaisia 2-4 hengen ryhmiä, jotka ovat läheisempiä ja viettävät aikaa keskenään myös ilman muuta porukkaa. Näille pienemmille ryhmille yhteistä on esim. harrastus tai bändi, jonka keikoilla käyvät yhdessä. Olen oikeastaan ainoa, joka on mukana vain koko porukan illanvietoissa, ja joka ei käy kahden- tai kolmen kesken muutenkin kahvilla, leffassa tai shoppailemassa.

Muutin lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle, mistä luulin saavani paljon uusia kavereita ja ystäviä. Näitä moikkaustuttuja sainkin, mutta kaveriksi en ketään heistä sanoisi. Uudet opiskelukaverit tuntuivat heti löytävän yhteisen sävelen jonkun kanssa ja muodostivat pieniä porukoita, itse jäin vain satunnaiseksi hengailijaksi milloin missäkin porukassa. Yritin kyllä tutustua ihmisiin, mutta ketään ei kiinnostanut tutustua minuun lähemmin. En ymmärrä miksi; olen ihan tavallisen näköinen ja oloinen, en tietääkseni ole mitenkään pelottava tai lauo kovaäänisesti typeriä mielipiteitä. Kukaan ei vain hakeudu seuraani, ja yrittäessäni itse avata keskustelua mulle vastataan lyhyesti ja tylsästi, vaikka muiden kanssa oltaisiin puheliaita ja eloisia. Ihan kuin kaikki olisivat päättäneet minun olevan tylsä ja ei tutustumisen arvoinen, sosiaalisesti hyödytön. Opiskeluun liittyvissä ryhmätöissä ja illanvietoissa tulen kyllä kaikkien kanssa ihan kivasti toimeen, mutta vapaa-ajalla olen ilmaa.

Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? Vika on selvästikin minussa, enhän edes uudelta paikkakunnalta saanut yhtään uutta kaveria. Kaikkien kanssa tulen kyllä toimeen, mutta siihen se jääkin. En ole yrittänyt liikaa; olen mielestäni herkkä huomaamaan muiden mielialat ja ajatukset, enkä tyrkytä seuraani jos huomaan jonkun välttelevän. Ongelma on vain siinä, että ihmiset tuntuvat olevan yhtenä päivänä ystävällisiä ja toisena kylmiä ja etäisiä, joten heidän käytöksestään ei voi päätellä mitään (jos ei sitten siitä, että kukaan ei lähes koskaan tunnu oma-aloitteisesti ottavan minuun yhteyttä). Alan tulla hulluksi miettiessäni, mikä mussa tai käytöksessäni voi olla vialla - ideoita?

Kommentit (10)

Vierailija

Hei mikset hae uusia tuttavuuksia mukavan harrastuksen parissa? Harrastuksissa tapaa paljon samanhenkisiä ihmisiä. Ja jos ei ole mitään erityistä harrastusta, niin aina voi kokeilla jotain uutta ja jännittävää:). Sua ei voi syyttää siitä, ettet yritä ystävystyä näiden koulututtujen kanssa. Mutta elämää on niin paljon lukion ulkopuolellakin. Itse olen tavannut harrastusten kautta paljon tuttuja. Tosin harrastan vain sen harrastamisen takia, joten uudet tuttavuudet ovat vain plussaa.

Vierailija
Gitana

Hei mikset hae uusia tuttavuuksia mukavan harrastuksen parissa? Harrastuksissa tapaa paljon samanhenkisiä ihmisiä. Ja jos ei ole mitään erityistä harrastusta, niin aina voi kokeilla jotain uutta ja jännittävää:)

Hyvä idea muuten, mutta niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Mulla on kyllä kortti salille jossa käyn satunnaisesti jumpissa, mutta ihmiset tuntuvat tulevan sinne joko kaverinsa kanssa tai yksin, ja nämä yksin harrastavat tulevat nimenomaan treenaamaan (kuten sanoitkin). Jotenkin siellä ei ole omastakaan mielestä luontevaa tutustua, aerobicin aikana nyt olisi kertakaikkisen hölmöä aloittaa jotain keskustelua, ja pukuhuoneessa jokainen kaipaa omaa tilaa.. Ehkä tosiaan pitäisi yrittää löytää joku oma juttu, ei välttämättä mitään urheilullistakaan.

Enkä ole varma siitäkään, voiko mua syyttää tutustumisen epäonnistumisesta vai ei. Pelkään nimittäin sitä perässähiihtäjäksi tai roikkujaksi leimautumista, joten pysyttelen etäällä sellaisista, joiden tunteista en ole varma. Luulisi kyllä, että vähänkään kiinnostunut tyyppi tulisi yhteydenpidossa edes vähän vastaan.

Vierailija

Tuo olisi voinut tulla lähes kuin minun kynästäni paitsi että sinulla on kuitenkin muutama ystävä ja moikkaustuttuja. Minulla ei ole niitäkään. Olen sosiaalisesti täysi nolla. En osaa olla ihmisten kanssa vaan ahdistun heidän seurassa. Silti on hetkiä jolloin kaipaisin myös oman lajini seuraa ja siihen mulle riittäisi mainiosti poikaystäväni. Mutta hän on äärimmäisen sosiaalinen ja erilainen kuin minä muutoinkin. Istun nytkin koneella koska mies on viettämässä aikaa ystäviensä seuraan ja en sovi heidän joukkoon. Olen niin ahdistunut muiden seurassa etten saa sanaakaan sanottua, korkeintaan kyllä tai ei. Ei tästä taida elämää tulla ja muutkin varmasti jo odottavat että erotkaa jo...

Vierailija

Olin itse aikoinani samankaltaisessa tilanteessa. Hyvin olen aina tullut kaikkien kanssa toimeen, mutta tunnen itseni varsinkin isommassa porukassa helposti ulkopuoliseksi. Ehkä se johtuu sitä että olen enemmänkin sosiaalisia tilanteita tarkkaileva ja muita kuunteleva persoona kuin aktiivisesti keskusteluun osallistuva. Sellaiset usein tuppaa jäämään muiden varjoon.

En ole kokenut tätä enää pariin vuoteen kun aloitin opiskelun lukion jälkeen. En tietoisesti silloin päättänyt alkaa olla sosiaalisempi tai mitään, mutta huomasin kyllä että uudessa paikassa oli huomattavasti helpompi olla oma itsensä. Tai no, kai minä sittenkin päätin opetella vähän sosiaalisuutta koska joskus kiusaan itseäni menemällä illanistujaisiin ja kissan ristiäisiin vaikka se ei juuri sillä hetkellä sattuisikaan huvittamaan. Suurimmaksi osaksi olen ollut jälkikäteen tyytyväinen, sillä olen onnistunut saamaan kavereiden kavereista paljon uusia (ja hyviä) kavereita.

Ei tästä varmaan mitään apua ole kun ei mulla ollut mitään konkreettista ehdotusta, mutta tässä hieman mun tarinaa kuitenkin jos se yhtään lohduttaa (sori!).

Vierailija

Täällä myös yksi "epäsosiaalinen" ilmoittautuu. Paitsi että mulle tuo kaverittomuus ei kyllä ole mikään suuri murhe, ainakaan enää nykyisin. Oon ollut tämmönen yksinäinen susi oikeestaan niin kauan ku jaksan muistaa, aina ala-asteelta asti. Sillon kyllä kaipasin kovasti ystäviä, ja yritin kovasti tutustua luokkakavereihin ja kävin harrastuksissa ja kerhoissa, mutta kukaan vaan ei tuntunu kaipaavan mun seuraan. Ja tuppautuahan en väkisin halunnu.

Nyt aikuisena ainut ja paras ystäväni on oma avopuoliso, jonka kanssa voin onneksi jakaa asiat laidasta laitaan maan ja taivaan välillä. Samoin oman äitini kanssa oon aina tullu mielettömän hyvin juttuun. Enkä oikeestaan muuta enää kaipaakkaan. Oon oppinu nauttimaan jutuista myös ihan yksin. Ei se oikeesti ole mikään katastrofi mennä yksin käymään kaffella, leffassa tai kaupungilla, lenkillä, urheilemassa.. mitä ikinä keksiikään!

Ja aloittajalla kuitenkin on sentään tuommosia moikkaus-tuttuja, sekä kaveriporukka, jonka illanviettoihin pääsee mukaan. Paljon huonomminkin voisi siis olla, on niitäkin, joilla ei ole yhtään ketään kenen kanssa viettää aikaa.

Ja, ehkä tuohonkin ystävystymiseen pätee jossain määrin sama juttu ku rakastumiseen ja parisuhteeseenki; ehkä se hyvä tyyppi tulee vastaan sillon, ku sitä ei mitenkään erityisesti hae eikä etsimällä etsi. :)

Vierailija

ntiKesaheina, sulla on hyvä pointti kyllä tuossa, että aina ei tarvitsekaan olla seuraa joka paikkaan. Yksinkin on tärkeää viihtyä, mitä kyllä teenkin.

Anonyymi, itsekin ajattelin opiskelemaan lähtiessä että saisin varmasti paljon uusia ystäviä sieltä uudelta paikkakunnalta, kunhan olisin vaan oma itseni ja menisin rohkeasti juttelemaan. Mulle ei vain käynyt noin kuin sun tapauksessasi, en sitten tutustunut kunnolla kehenkään.

Oikeastaan ongelma taitaa olla siinä, että mulla on aiemmin ollut aina joku paras ystävä, jonka kanssa on aina viettänyt aikaa ja jakanut kaiken. Ne peruskouluaikaiset ystävät vaan lukion aikana jäi, ja nyt tuntuu ettei se lukioaikainenkaan porukka ole enää niin läheinen. Toiseksi isoksi ongelmaksi koen sen, etten sosiaalisuudesta huolimatta (vaikka vähän ujo olenkin aluksi, aloitan kyllä rohkeasti juttelun uusien ihmisten kanssa) en tunnu saavan uusia kavereita/ystäviä. Tulee sellainen vainoharhainen olo, että mussa täytyy olla jotain todella outoa kun kukaan ei halua lähestyä. Mikä siihen voisi olla syynä? Yleinen ärsyttävyys?

Vierailija

Minulla on myös usein samanlaisia ajatuksia kuin aloittajalla. Muutin uudelle paikkakunnalle pari vuotta sitten ja nyt kun aloitin opiskelut niin onnistuin omaksi yllätyksekseni jopa saamaan pari hyvää kaveria koulusta. Koulun ulkopuolella minulla on periaatteessa vaan yks hyvä ystävä jonka kanssa nähdään säännöllisesti. Ja poikaystäväkin löytyy, joten periaatteessa minulla on asiat ihan hyvin.

Monesti tunnen kuitenkin itseni yksinäiseksi, kun poikaystävä käy ulkona ja ite jään melkein aina kotiin, kun ei ole läheskään yhtä paljon kavereita. Ei ole ketään kelle soittaa tosta noin vaan. Pelkään että häiritsen tai että mua pidetään ärsyttävänä tai säälittävänä. Vaikka sainkin koulusta uusia kavereita niin minusta tuntuu kuitenkin usein muissa paikoissa esim. töissä että jään porukan ulkopuolelle. Jännitän tosi paljon tilanteita jossa ollaan isossa porukassa ja jutellaan. Päästelen aina sammakoita ja olen aina varma että kaikki pitää mua ihan outona. Huono itsetunto siis.

Hassuinta on se että nautin kuitenkin tosi usein yksin olemisesta ja puuhailusta. Vähän ehkä liiankin usein. Monesti ei oikeesti edes tekis mieli lähteä minnekkään, mutta lähden koska en halua että muut ajattelee että olen yksinäinen. Häpeän siis yksinäisyyttäni, mutta samalla pidän siitä. Tottakai tykkään myös olla ihmisten seurassa mutta kaipaan paljon omaa aikaa ja tilaa.

En menisi sanomaan että sussa on vikaa. En tiedä mistä johtuu että joillakin ihmisillä vaan on tosi paljon läheisiä kavereita ja tuttuja, vaikkeivät mitään asian eteen tekis. Ja sit taas on niitä jotka yrittää hirveästi tutustua ja saada ystäviä, mutta niin ei vaan tapahdu, vaikka olis kuinka mukava ja kiva ihminen. Joillakin vaan on se joku vetovoima.

Tulipahan löpistyä :)

Vierailija

Ei mullakaan kauheasti kavereita/ystäviä ole. Nuorena oli enemmän ja tuli käytyä treffeillä, matkoilla etc. Mutta nyt on kaikki jääneet! Meinaan aloittaa elämäntaparemontin ensi vuoden alussa ja laittaa itseni vaikka naamakirjaan ja yrittää alkaa käymään ulkona ravintoloissa ja tehdä asioita rohkeasti yksin, elikkäs luottaa itseen (itseluottamuksen puutteesta olen kärsinyt) Onhan noita mahdollisuuksia. Parempi kai pieni tekeminenkin kuin ei mitään tee

Vierailija

Musta tuntuu ihan samalta! Mua kiusattiin ala-asteella koulussa, ja mulla oli siellä vaan muutama kaveri, koska kaikki pelkäs joutuvansa ite kiusatuksi (tai näin ainakin luulen..) Meidän luokalla kiusattiin kyllä muitakin, en ollut se "pääkohde" niinkun eräs toinen tyttö, mutta mua kiusattiin yhtä paljon ja se oli jokapäiväistä. Muutenkin luokka oli häiriköitä täynnä, ja tyttöjä oli vähän ja niistäkin puolet oli kiusaajia. Me ujot ja kiltit sit kärsittiin. Onneks mulla oli koulun ulkopuolella muutama kaveri, mutta niistäkin suurin osa muutti toiselle paikkakunnalle/vaihtoi koulua, joten jäin taas vähän yksin, niitä kavereita kun näin enää harvemmin. Sit jossain vaiheessa rupesin hengailemaan saman luokkalaisen tytön kanssa, ja tän tytön kanssa oltiinkin parhaita kavereita kunnes- hän muutti. Ja näin jäin yksin, 5. ja 6. luokka oli ehkä pahinta aikaa..
Yläasteelta sain taas paljon kavereita, oli kivaa, kaikki oli suht koht hyvin ja koulussa oli kivaa, vapaa-ajalla hengasin myös näiden kavereiden kanssa paljon. Tutustuin parhaaseen kaveriini.
Lukios taas tutustuin vaan pariin uuteen ihmiseen, en tiedä miksi. Niiden kanssa pidetään vieläkin yhteyttä, vaikka aika harvakseltaan. Lukio-aikaisen "parhaan"kaverin kanssa meni välit poikki. Nyt tunnen itseni usein yksinäiseks ja ulkopuoliseks, näitä kavereita on muutama mut välit niihin on väljähtäny, samoin parhaaseen kaveriin. Haluisin niin kovasti uusii kavereita, mut oon tosiaan huono tutustuu ihmisiin, tuntuu et mussa on jotain vikaa vaikka oon kiva ja hauska jne. Oon nyt ihan paniikissa jo valmiiks kun mietin jatko-opintoja, pelkään et jään porukan ulkopuolelle totaalisesti. Tää kaikki johtuu varmaan mun huonosta itsetunnosta, en tiedä? Oon yrittäny paikata välejä näihin "vanhoihin" kavereihin, mut useemmilla on niin kiire / paljon uusia kavereita niin oon jotenki jääny yksinäiseks. Ennen esim. olin päivittäin tekemisis parhaan kaverini kans, nyt ehkä 1-2 kertaa viikos soitellaan.

Anuski
Seuraa 
Liittynyt12.10.2010

Itsessäähän 1-2 kertaa viikossa ei ole vähän, se voi vaan tuntua sille.. Mun hyvien ystävien kanssa voin olla tekemisissä vain pari kertaa kuukaudessa ja se riittää minulle. Vaikkakin nämä ystävät valittaa et pidän yhteyttä liian vähän :D Se riippuu niin paljon ihmisestä..

Ja tsemppiä kaikille, yleensä käy niin että kun lakkaa etsimästä nii etsimänsä löytää :)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat