Vaikea "suhde" ja sitoutumiskammoinen mies

Vierailija

Tapailin reilut puoli vuotta aivan ihanaa miestä. Kun tämä tapailu oli sitten jatkunut sen puoli vuotta ja alkoi tavallaan muuttua "vakavammaksi", virallisesti seurusteluksi, mies vetäytyi täysin.

Hän sanoi, että ei voi enää jatkaa eteenpäi, hän ei kykene täysipäiväiseksi poikaystäväksi eikä halua sitoutua vielä näin nuorena (olemme molemmat päälle kaksikymppisiä). Hänen mielestään ei ole järkeä seurustella, kun ei tiedä missä paikkakunnalla sitä edes on ensi vuonna. Hän myös haluaa kovasti lähteä vaihtoon, kun saa kandin valmiiksi vuoden päästä eikä halua tilannetta, jossa toinen jää tänne ja tulee "jännitetilanne", jossa lupaillaan pitää yhteyttä ja pitää suhde kasassa vaihtovuoden ajan. Hän ei halua, että kukaan on hänelle niin tärkeä, että hän mahdollisesti ei lähtisikään reissuun vaan alkaisi elämään "tylsää elämää", jota hänen mukaansa kuuluu alkaa elää vasta sitten 30v, kun elämä on jo ohi!!!? :D Ja hän ei halua sitten vanhana katua, mitä nuorena on jättänyt tekemättä.

Lisäksi hän sanoi, ettei luota omaan käyttäytymiseensä lähtiessään kaveriensa kanssa iltaa viettämään ja on vain ajan kysymys, milloin hän tekisi jotain typerää ja loukkaisi minua. Minusta hän sanojensa mukaan pitää niin paljon, että ei halua loukata minua niin eikä halua menettää minua. Hän haluaa tässä elämänvaiheessaan panostaa kaveripiiriinsä ja minä olen hänelle paras ystävä jokatapauksessa, joten hän pitäisi suhteemme ennemmin ystäväsuhteena kuin romanttisena, koska pitää minusta. Aikaisempiin heiloihinsa hän on katkaissut välit täysin, eli olen siis ensimäinen, jonka kanssa hän haluaa olla tekemisissä.

Tästä keskustelustamme on nyt melkein kaksi kuukautta aikaa. Tulin tietenkin todella surulliseksi, sillä kaikki hänen kanssaan oli niin hyvin ja tuntui luonnolliselta. Emme nähneet pariin viikkoon lähes lainkaan, mutta sen jälkeen asiat ovat olleet lähestulkoon kuten ennen. Meillä on hauskaa yhdessä, juttelemme kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä, käymme leffassa ja syömässä, oleskelemme toistemme luona, teemme ruokaa, halailemme, pussailemme, harrastamme seksiä, soittelemme toisillemme - kaikkea ihan "normaalisti". Näemme ehkä vähän harvemmin, kuin varsinaisen tapailumme aikana, mutta luen pääsykokeisiin, niin en nyt olisi muutenkaan häntä sen enempää ehtinyt nähdä nyt ja hänelläkin on nyt paljon koulua. Meillä on niin kauan hauskaa, kun unohdamme sen, että "emme ole yhdessä". Kun tämä ajatus "emme ole yhdessä" putkahtaa jomman kumman mieleen, tulee olostamme jäykkää, tönkköä ja vaivalloista. Hänen kaveripiirinsä on ns. poikamiesporukka, joista jonkun läsnäollessa olomme muuttuu samalla lailla tönköksi. Minusta tuntuukin, että tämän hetken median ja kulttuurin luoma stereotypia siitä, millaisia parikymppisten nuorten miesten kuuluu olla ja hänen kaveripiirinsä painostavat hänet olemaan olematta kanssani. Kun kaikki on vain niin hyvin, kun vietämme aikaa toistemme kanssa. Jos otan asian puheeksi hänen kanssaan, hän sanoo, ettei voi nyt vain olla kanssani.

Onko muilla kokemuksia vastaavasta? Olen aivan neuvoton tämän miehen kanssa ja todella välitän hänestä enkä halua olla muiden kanssa. Pelkään, että haluamalla olla hänen kanssaan ahdistan hänet karkuun. Neuvoja?

Kommentit (9)

Vierailija

Luulen, että kyse on just siitä, että kaveripiiri ja median antama kuva parikymppisen miehen elämästä ottaa sun miehestä voiton. Hän kuvittelee, ettei parikymppisenä voi seurustella ja että seurustellessa ei voi pitää hauskaa. Pah, ihan kuin sinkut ois sen hauskempaa seuraa. En tiedä miks miesten täytyy olla niin pölöi, et myötäilee kavereiden painostusta poikamieselämästä.

Mulla oli itselläni viime kesänä säpinää yhden miehen kanssa ja tunsin samoin kuin sun mies. Halusin kokea kaikenlaista ennen vakiintumista parisuhteeseen ja ajatus vaihtoon lähtemisestä oli myös mielessä. Pikkuhiljaa ihastus mieheen syveni ja vähän vähältä aloin antamaan periks. Juttu ei jäänyt pelkäks seikkailuks ja sain mun unelmaprinssin. En pystynytkään heivaamaan miestä kesän päätteeks. Järkeilin, että jos mulla on niin hyvä olla sen miehen kanssa, niin mikä vois olla muka parempaa? Sinkkukavereiden kanssa baareissa notkuminen? Intohimottomat yhdenyön jutut? Aamuneljältä kotiin raahautuminen baarista kännissä? Yksinäiset yöt, joina ei ole ketään halattavaa vieressä? Mistä muka jäisin paitsi, jos rupean seurustelemaan?

En usko parisuhteessa elävien olevan sen tylsempiä kuin sinkkujen. Kyse on vain mielikuvista. Jos ei tee muuta, kuin istuu avokin kanssa kotona ja katsoo telkkua, niin en ihmettele, ettei huvita sellaista elämää elää. Mutta voihan sitä yksinkin istua omassa kopissa ja katsoa vain telkkaria. Mua ei kaduta, että rupesin seurustelemaan. Mua ei kaduta, etten ehtinyt kokea yhdenyönjuttuja ja deittailla kolmea miestä samaan aikaan. Mua kyl ois totta hitossa kaduttanut, jos oisin päästänyt tän miehen menemään sinkkuuden nimissä. Sitäpaitsi, mistä sitä tietää haluaako vielä kolmekymppisenäkään sitoutua? Entä jos ei löydäkään sopivaa kumppania myöhemmin? Mitä jos kaikki hyvät on sillo jo varattu ja on jäljellä vaan rumia ja tylsiä?

Vierailija

Eli mun pitää vaan antaa sen sitte olla, kattella ja toivoa, että hän alkais pikkuhiljaa sulaa suhteeseen... Se on vaan todella kurja olla tässä mun roolissa, oon niinku joku lempparipaita, ku otetaan kaapista mut sitte välil heitetään pyykkikoppaan ja pestäväks ja pidetään muita paitoja, eli touhutaan jotain aivan muuta... Hän oli itte ajatellu alkuun, että tää nyt on tällanen parin kuukauden tapailu mut järkyttys sitten ku kerran tokasin et hei, me ollaan tunnettu jo puol vuotta! Ei ollut ajatellut, että meillä ehkä saattais jopa synkata. Oon itekki miettiny just tota et sit sillon ku olis otollista 30v ni ei sit välttistä oo ketään ja yrittäny sanoa, et ne parhaat tytöt viedään sitte käsistä. Oon itse aika joustava enkä viitti alkaa tapella tyhmistä asioista, millasia sitte taas monet naisihmiset on. Enkä todellakaan halua rajottaa tai viedä häneltä nuoruutta pois enkä estää lähemästä vaihtoon. Päin vastoin haluun jakaa suuren osan elämän rikkauksista hänen kanssaan, matkustaa ja haluan että hän lähtee sinne vaihtoon ja haluan ikävöidä häntä ku hän on siellä ja käydä vaikka kattomassa. Oon niin surullinen, tää on aivan ihana mies muuten.

Vierailija

Mä toivon että sun mies näkee sussa saman kuin sä hänessä: ihmisen, jota ei tahdo menettää. Mut mitä "nuoruus ja seikkailut" tarkalleen merkitsee sun miehelle? Sitäkö, et saa olla ja mennä miten tahtoo ja ettei riitele muijas kanssa turhista vaiko sitä, että hänellä on nainen joka sormelle? Jos hän tahtoo kokea seksisuhteita ja yhdenyönjuttuja, niin et voi loppujenlopuks pidätellä miestä millään. Mutta jos se tarkoittaa vapautta mennä ja tulla miten haluaa, niin miehen on tajuttava että naisia on erilaisia. Oon nähny eukkoja, jotka pitää miestään niin tossun alla kuin olla ja voi ja kontrolloi miehen joka liikettä ja sanaa. Itse en jaksa rajoittaa miehen menemisiä. Menkööt poikien kanssa kaljalle, jos tahtoo. Sun miehen on jotenkin tajuttava, ettet sä ole turhista asioista riitelevä nainen... oishan sen pitäny se jo tajuta!

Oon sun kanssa samoilla linjoilla: nuorena kuuluukin matkustaa ja pitää hauskaa, mutta parisuhde ei ole koskaan sille este. Silloinhan voi jakaa elämän mahtavimmat hetken läheisimmän ihmisen kanssa! Eikä sun tartte tyytyä tiskirätin rooliin. Luulen, että olet miehelle rakas ja tärkeä, mutta hän ei uskalla myöntää sitä vielä itselleen;). Mullakin meni vähän aikaa, ennenkuin uskalsin hyväksyy sen, et olen umpi-ihastunut mun mieheen.

Vierailija

Monet hänen ystävistään ovat juuri tuollaisia pelimiehiä mutta hän ei kyllä ole. Hän on peruusolemukseltaankin jo sen verran ujo, että mun olis vaikea kuvitella häntä pokaamassa naista baarissa ja jos hän niin tekisi niin hän olisi kyllä niin humalassa, ettei yksikään nainen varmasti lämpeäisi ja jos lämpeäisi niin ei ainakaan vehkeet enää siinä kunnossa toimisi xD mutta siis todella epätodennäköiseltä kuulostaa... Me itseasiassa ollaan tutustuttu alunperin työn merkeissä, kun hän kävi ruokatauolla aina kahvilassa, jossa olin kesätöissä. Ja siinäkin oli sellaista silmäpeliä ja punastelua puolin jos toisin ja aika monta kahvikuppia useamman viikon ajan ennen kuin hän uskalsi edes pyytää ulos.

Hänellä on ikään kuin napanuora katkennut vasta ihan äskettäin :D Olen itse asunut omillani useamman vuoden, mutta hän vasta muuttanut pois vanhempiensa luota ja tavallaan kai haluaa itsenäistyä. En todellakaan ole mitään rajoittavaa
tai mustasukkaista sorttia ja suutun vasta, kun se viho viimeinenkin pinna on katkennut. Hänen aikaisempi ainut pitkäaikainen tyttöystävänsä puolestaan käsittääkseni komensi ja valitti joka asiasta: tupakan poltosta, facebook "suhdestatuksen" julkisuudesta, jalkapallon katselemisesta, kavereiden kanssa olemisesta, harrastuksista.... ihan kaikesta, mistä nyt nuoret miehet tykkää. Ja tiedän kyllä varmasti, että hän ei ole tämän "suhteemme virallisuuden sopimattomuudesta sopimisen" jälkeen ollut muidenkaan kanssa...

Vierailija

Ahaa, itsenäistyminen ja hankala ex selittävät paljon:D. Mies pelkää, että suhteen virallistaminen muuttaa sutkin rajottavaks ja mustasukkaiseks hirmuakaks. Siihe ei auta muu kuin aika. Jos mies on tosiaankin "yhden naisen mies"-sorttia, eikä sinkkunakaan ole kova pokamaan naisia, niin en olis sinuna huolissani. Uskon edelleen, että jossain vaiheessa se tajuaa, ettet ole mikään hirmuakka, ja että sun kanssa voi elää ihan hauskaa ja rentoa elämää sekä nauttia siitä nuoruudesta. Viimeistään tunteiden syventyessä se tajuaa mikä pakkaus olet, ettei sua kannata pois päästää;).

Vierailija

Tämä on näköjään pari kk vanha ketju, mutta yritetään silti :)

Gitana:
Pidin erittäin paljon vastauksistasi täällä. Itse olen kans sellaisessa suhteessa jossa mies ei halua sitouta (tapailtu 3kk), hänellä on ollut kertomansa mukaan huonoja suhteita, raivohulluja ja mustasukkaisia naisia.. Mutta... Miksi mies sitten pelkää että muuttuisi hirveäksi jos vakiintuu suhteessa? Sitä en ymmärrä... en vaan saa sitä päähäni :)

Vierailija

Miehet, ainakin keskiverto sellaiset, kaipaavat vapautta yli kaiken. Mies rakastaa naista joiltakin osin samalla tavalla kuin äitiään, varsinkin ensimmäisissä suhteissaan, ja kohdistaa naiseen samoja tunteita mitä miehellä on ollut lapsena äitiään kohtaan. Näihin kuuluu myös turhautuminen kaikista lapselle asetetuista rajoitteista. (psykoanalyyttislähtöinen näkökulma)

Naisen näkeminen omana itsenään vaatii aikaa ja henkistä kypsymistä. Jos nainen osaa antaa miehelle vapautta ja tilaa kehittyä omalla tavallaan, ehkä hieman oikeaan suuntaan ohjaten, oppii mieskin rakastamaan naistaan ja sitoutumaan tähän, omasta vapaasta tahdostaan. Tosiasia on myös, että nuorena kuuluukin juosta omat juoksunsa ja siksi ensimmäiset suhteet alkavat helposti tuntumaan liian rajoittavilta.

Mikään ei toki estä vaihtamasta edellä olevassa miehen ja naisen paikkaa keskenään, mutta luulisin että naiset keskimäärin haluavat sitoutua miehiä enemmän, biologialla ja miehen ja naisen erilaisilla rooleilla lienee oma vaikutuksensa.

Vierailija

Valitettavasti"oikotietä" sitoutumiseen ei taida olla. Jos toinen on selkeästi ilmaissut, ettei halua sitoutua, lienee silloin parasta kunnioittaa toisen päätöstä. Valitettavasti ketään kun ei voi väkisin pakottaa sitoutumaan. Sitoutumisen pitää aina tapahtua omasta halusta. Pakottaminen/ painostaminen tässä asiassa on pahinta, mitä sitoutumiskammoiselle voi tehdä. Se ei ainakaan edistä asioita yhtään. Parikymppisille sitoutumattomuus on varsin tyypillistä, joskus vielä kolmekymppisillekin. Helppo sanoa, mutta vaan malttia lisää suhteeseen. Jos on tosi mukavaa yhdessä, niin kyllä se sitoutuminenkin saattaa astua kuvaan sitoutumiskammoisellakin ajan kanssa. Eiköhän kuitenkin ole tärkeintä se, että saa muuten olla ihanan ihmisen kanssa, olipa suhteen laatu sitten mikä tahansa esim. ystävyyssuhde. Ottakaa kaikki ilo irti kaikista ihanista hetkistä, jotka saatte viettää rakkaittenne kanssa!

Vierailija

Voi kun kuulosti tutulta. :D Poikakaverini jätti minut siitä syystä että haluaa vain mennä ja juosta baareissa. Ei osaa sitoutua ja päläpälä.. Kuitenki pyyteli hirveästi anteeksi sitä että on sellainen ja oikein toivomalla toivoi että pysymme kavereina. Seurustelimme reilun puoli vuotta. Hän kertoi ettei ole koskaan seurustellut niin kauaa kenenkään kanssa, ja siitä tiedän että olen hänelle tärkeä.
Ikävöin häntä todella ja olen kertonut sen hänelle. Hän kertoi myös että ikävöi, mutta ei siltikään anna periski sille, että yrittäisimme uudestaan.

Elikkä kavereita ollaan, mutta aina kun olemme samassa paikassa, molemmat ovat vaivautuneita.. :o

En usko että miehesi tuntee oloaa ahdistuneeksi siitä, jos kerrot mitä oikeasti tunnet häntä kohtaan. Se saa hänet näkemään, miten oikeasti välität. Pidä vaan kynsin ja hampain kiinni ! :)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat