Vanhat traumat

Vierailija

Tuntuu vaikeala kirjoittaa tätä edes tänne, mutta olisi mukava kuulla mielipiteitänne.

Eli olen nyt seurustellut melkein puoli vuotta. Mies on luonteeltaan aivan mahtava, hienoin mies johon olen tähän mennessä törmännyt. Hän ottaa minut aina huomioon, ei ole koskaan ilkeä, ottaa minut mukaan aina joskus mihin on koskaan menossa ja tykkää viettää yhteistä aikaa.
Hän jopa "melkein" asuu luonani, eli on aina minun kämpilläni, vaikkei kirjoilla olekkaan.

Menneisyyden haavat vaan painavat ja häiritsevät suhdettamme melko paljon.

Olen jo lapsuudessa kärsinyt sukulaisteni syrjimisestä aivan typerästä syystä, siitä kun muutin isäni luokse asumaan. Äitini suku hyökkäsi sen jälkeen päälle. Sain tuntea aina olevani muita sisaruksiani "huonompi" ja suvun musta lammas. Minä olin esimerkiksi aina syypää ensimmäisenä, vaikka mahdollisia "syypäitä" olisi ollut sisaruksieni lisäksi suuri serkkukatras. Mutta ennen isälleni muuttoa minua tarvittiin. Äitini joi, joten olin aina sisaruksineni vahtimassa äidin juoppokavereiden kakaroita. On myös yksi sellainen muisto kun äiti kerran tuli kotiin ja vähän ajan päästä tuli joku suurikokoinen mies ovelle, ja uhkaavaan sävyyn tuli sisälle ja myöhemmin he menivät pihalle huutamaan. En tiedä mistä siinä oli kyse, mutta siitä jäi pelko, että mies pääsee ovesta sisälle jos haluaa, sen tiedän (myöhemmin selviää lisää).

Nuoruus oli muutenkin kuin kesken katkaistu, minut pakotettiin kasvamaan liian nopeasti. Olin se joka huolehti kodista kun äiti joi.
Sitten tulikin isäpuoli kuvioihin ja kaikki levisi käsiin. Mies vihaa lapsia, on sen veljelleni päin naamaa sanonut. Ja aina riitelemässä minun ja sisaruksieni kanssa. Kaikki me lapset olemme jo olleet tämän miehen kanssa käsirysyssä, ja aina joutuneet kärsimään kaikista hänen tekemistään "pikku"kiusoista.

Sitten sairastuin vakavaan masennukseen, psykologille en tohtinut enään mennä, koska koulupsykologilla kävi niin että hän kertoi kaikki juttuni opettajille. Tämä paljastui siitä kun eräs opettaja tuli kyselemään asioista, joista vain psykologilleni olin kertonut.

Minulla on kumminkin ollut aina paljon kavereita, eikä heidän kanssaan kovin kummoisia ongelmia ollut yhtä lukuunottamatta. Olin miespuolisen ystäväni kanssa ryyppyreissulla (masennusvuosien aikaan), ja siinä sitten menimme hänen vanhempiensa luokse yöksi, kun asui biletyspaikkamme lähellä.
Siinä sitten kävi niin, että mies oli hyväksikäyttänyt minua sen jälkeen kun olin nukahtanut/sammunut sänkyyn. Aamulla heräsin ilman vaatteita ja pojalla oli kovinkin onnellinen virne naamallaan. O.o Siitä lähdin heti kotiin ja ilmoitin pojalle etten halua enään koskaan nähdä häntä. Joten asiaa ei sen enempää hänen kanssaan käsitelty. Ja näen edelleen painajaisia hänestä.

Moneen vuoteen en luottanut miehiin ollenkaan, kunnes tapasin "Laurin". Hänen kanssaan oli mahtavaa, ja luulin jo että suhteesta voisi tulla jotain sanoinkuvaamatonta. Kumminkin parin vuoden seurustelun jälkeen hän jäi kiinni pettämisestä. Ensin roikuin hänen kanssaan vielä pari kuukautta, koska tulimme siihen tulokseen ettei kannata erota, koska se oli hänenkin mielestään "helvetin iso virhe". Jätin hänet sitten kun hän jäi saman naisen kanssa vehtaamisesta uudelleen kiinni. Se tietenkin sattui, koska hän oli ensirakkauteni.

Sitten puoli vuotta myöhemmin löysin "Teemun". En tiedä oliko se jokin tiedostamaton "laastarisuhde", vaikka kestikin yli vuoden. Hän kumminkin oli väkivaltainen ja sai minut aina puheillaan uskomaan että olen arvoton, hyödytön, eikä kukaan voisi koskaan antaa minulle yhtä hyvää elämää kuin hän. Tämän takia masennukseni paheni ja sain paniikkihäiriönkin kaupan päälle.
Mies saattoi ottaa minusta kiinni yhtäkkiä ja heittää maahan. Hän saattoi litata minut seinään ja pitää niin kauan siinä kunnes paniikkikohtauksen voimin pääsin itse irti. Pelkäsin aina kuolevani jos lähden. Hän oli myös sairaalloisen mustasukkainen, joten minulla ei ollut enään paljoa kavereitakaan sen suhteen aikana. Hän haukkuin minua julkisesti baareissa kaikkien kuullen huoraksi, kun olin ollut 20min naispuolisen ystäväni kanssa 5m päässä. Sillä perusteella kuulemma olin huora, kun olin "pettänyt häntä ja olin ollut hukassa kaksi tuntia". Mies teki kaiken tämän kännissä. Joskus väkivaltaisuuksia selvänäkin, ja henkistä väkivaltaa aina. Ja tämä kaikki alkoi kun muutimme saman katon alle. Sitä ennen hän oli normaali. Nyt jälkeenpäin en voi sietää jos joku miespuolinen pitää minua ranteesta kiinni, joskus halaaminenkin ahdistaa. Sun muu fyysinen läheisyys.

Tuon miehen jälkeen ollut sitten aina luottamus hukassa ja pelkään nykyistä miestänikin hieman. Ihankuin "odottaisin" että mitä nyt seuraavaksi tapahtuu. Vaikka välitän hänestä nyt enemmän kuin kenestäkään muusta aikaisemmasta, rakastan häntä. Sekin voi olla pelkoon syynä että hänenkin kanssa ollessa on nyt se samainen tunne mikä sen yhden exän kanssa oli että tästä tulee jotain suurta. :o
Kerran hänen kanssaan olen saanut paniikkikohtauksen seksin aikana, hän tietenkin meni myös itse paniikkiin, koska ei tajunnut mistä on kyse, vaikka olen hänelle ko. sairaudesta kertonutkin. Ei sellaiseen voi varautua.
Olen myös huomannut itsessäni että minusta tuntuu etten pärjää ilman häntä. Koen itseni kumminkin suht. itsevarmaksi ihmiseksi, mutta välillä on niitä päiviä jolloin tunnen itseni jälleen avuttomaksi, arvottomaksi ja pieneksi.

Olisiko teillä mitään vinkkejä että miten vanhoista traumoista voisi päästä eroon? Olen käynyt kumminkin edelleen psykologilla hoitamassa ongelmiani, mutta ei se tunnu tehoavan. Olen myös jutellut mieheni kanssa näistä asioista, mutta jotenkin tuntuu etten halua puhua hänen kanssaan näistä kumminkaan liikaa, tuntuu ettei häntä kumminkaan kiinnosta/hän ei jaksa kuunnella. Vaikka tavallaan tiedän että hän haluaisi jutella kanssani näistä kun ne minua häiritsevät. En vain haluaisi jutella nykyisen kanssa kovin paljoa existä... Tai silleen.. Tuntuisi aika kummalliselta :D
Masennuksesta olen kumminkin päässyt eroon suurinpiirtein. Ahdistaa vielä kumminkin, paniikkihäiriö on edelleen (ei niin paha kuin ennen) ja painajaiset on se yleisin filmi siellä unissa.. :l En vain haluaisi että asia vaivaisi kovin kauaa enää suhdettamme. :( Stressaan aivan liikaa vanhoilla traumoilla. Niinkuin en koskaan päästäisi irti niistä.

Kiitos jos jaksoitte lukea ja vastata. :) Pitkähän tästä tuli.

Kommentit (6)

Vierailija

Tsemppiä sulle kauheesti, ihan kohtuuttoman suuren taakan olet kyllä saanut kantaakses!

Mä kehottaisin sua rohkeasti puhumaan asioista miehesi kanssa, vaikka aivan varmasti sulla onkin silloin epävarma olo. Älä turhaa vähättele miehesi kykyä suhtautua keskusteluihin sun menneisyydestä, vaikka ne sisältäisivätki juttuja sun existä :) Hän kertomasi perusteella selkeästiki välittää susta tosi paljon, ja varmasti hänelle merkitsis paljon tieto siitä, että sä haluat hänen kanssaan jakaa ne ikävätki asiat.

Mulle suuri tuki lapsuuden asioita käsiteltäessä ovat olleet mun sisarukset. Oletko sä puhunut sun sisaruksien kanssa näistä sun "huonompi kuin muut"-fiiliksistä?

Mä olen itse huomannu, et helpoin tapa päästä irti menneisyyden traumoista on se, että tekee asioita, joista just itse nauttii. Ihan pikkujututkin, jotka tekevät sut sillä hetkellä onnelliseks, on tärkeitä! :)

Vierailija

Joo, onhan tuossa ollut kestämistä, kun kauhean nopeasti kaikki tapahtunut eikä itelläkään kovin paljoa ikää vielä ole.. :o

Tiedän että hän osaisi varmasti suhtautua siihen että kerron enemmän näistä asioista, mutta itse en osaa suhtautua siihen että voin taas luottaa täysin johonkin muuhunkin kuin itseeni... Se on aika vaikeaselitteinen juttu :/
Hän joo välittää paaaaljon. Aivan sanoinkuvaamattoman paljon ja olen itse todella onnellinen siitä, että mulla on hänenlaisensa ihminen elämässäni :) Aivan mahtava homma! :) Sekin vaan juontaa juurensa kaukaa menneisyydestä että minun on vaikea hänen kanssaan keskustella, varmaan se psykologi on syypää siihen.
Se minua tässä eniten huolettaakin etten todellakaan halua että mieheni joutuu maksamaan toisten tekemistä virheistä. :/

Olen puhunut sisaruksieni kanssa näistä silloin kun olen siihen kyennyt, näemme vain niin harvoin :( Ja kaikille meille on aika vaikeaa aloittaa koko keskustelu. Heillä on ollut sitten vanhempien kautta muuta paskaa kestettävänään...

Sen olen kyllä huomannut että nautin selvästikkin "pienemmistä" asioista kuin muut :D Joskus se vaaan unohtuu mutta sen muistaa aina heti kun vaikka aurinko paistaa ;)

Vierailija

VOIMIA Niiu <3

Minulla on vastaava tilanne, vaikka minun tarina ei ole mitään sinun tarinaan verrattuna (sinulla on paaaljon "vakavampi, kauheampi")

Mutta minun lapsuuden traumat (isä alkoholisti&väkivaltainen, rakkain serkku kuoli, isoisä kuoli) ovat johtanut masennukseen. Olen juuri alkanut käydä psykiatrilla, ja kohta ois tarkoitus että saan kunnon lääkityksen. Minulla on tai oli ihana poikaystävä, mutta en vaan pysty seurustelemaan. Tarvitsen aikaa ja haluan olla rauhassa tai en tiiä...... Jotenkin vaan on tunne siitä että haluan olla sinkku, vapaa, rauhassa.. mutta kuitenkin kaipaan jonkun miehen elämääni.

Ei kai noista traumoista eroon pääse, pitää vain oppia elämään niitten kanssa! Sä oot kuitenki ollu todella vahva kun oot kestäny kaiken!!! Mutta asioista puhuminen kuitenki auttaa, älä pidä suuria murheita sisälläsi, vaan jaa ne muille ihmisille keneen luotat. Yritä hyväksyä tapahtumat, koska mikään tai kukaan ei voi millään muuttaa menneisyyttä.

Voima haleja!

Vierailija

Kiitos <3

En kumminkaan menisi sanomaan, että minulla olisi vakavempi tilanne. :/ Nuokin on ihan hirveitä asioita, joissa on kestämistä. Voimia sullekkin <3 Toivottavasti paranet nopeasti siitä masennuksesta! :) Itse söin lääkkeitä paniikkiin/masennukseen n. vuoden sen jälkeen kun aloin psykalla taas käymään.
Tiiätkö, minullakin oli samanlainen olo kun alkoi juttua tuon nykyisen kanssa olemaan, kaipasin jotakin, mutta jostain "kumman" syystä en uskaltanut olla hänen lähellään vaikka kuinka halusin. Pelkäsin sitä että minuun sattuu. Ja tunsin silloin niin että olisin joku tunnevammainen, tai vastaavaa... :/ Yhdessä välissä halusinkin melkein jo karkottaa hänet pois sen takia kun pelkäsin itse satuttavani häntä sekavilla tunteillani ja niiden ilmaisutaidottomuudella.
Sitten päätin että ei nuo menneisyyden miehet saa niin paljoa minuun vaikuttaa että päästän tätä miestä käsistäni. :)
Onneksi hänkin oli kärsivällinen ja jaksoi minua silloin, hehe :D Jos ollaan rehellisiä, että jos minulla olisi ollut itsenilainen mies, niin olisin jo luovuttanut. Hän sanoi suoraan senkin että (tottakai nyt jälkeenpäin ajateltuna) haluaisi että osaisin ilmaista tunteitani. Silloin en siihen pystynyt. Mutta nyt osaan päivittäin senkin taidon ;)
Osittain olen oppinut elämään näiden kanssa, paniikkikohtauksiakaan ei tule enään kuin harvoin, kun olen kunnolla tiedostanut tilanteet missä ne tulee. :)
Tuo on todellakin totta, ettei menneisyyteen voi vaikuttaa. Psykologilla aijon jatkossakin käydä kyllä. Eiköhän sekin jossain vaiheessa ala kunnolla toimimaan.

Eiköhän tuo sinunkin tilanteesi jossain vaiheessa helpota. En kyllä edes halua kuvitella miten suuri suru sinullakin on kannettavanasi.. :(
Masennuksesta pääsee hiljattain eroon, kunhan ei itsekkään anna sille liikaa valtaa, vaan jaksaa taistella eteenpäin. Tee kaikkea mikä tuo sinulle iloa! :) Pikkuhiljaa alkaa jo kesäkin tulemaan, niin mielialakin kohenee kun ei ole niin pimeää. :)

Mutta voimia sinulle, paljon! :)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat