Ahdistus, takertuminen, epäluottamus. Apua!

Vierailija

Ongelmani koskee siis lähinnä itseäni ja omaa käyttäytymistäni. Olen seurustellut nyt vuoden nykyisen poikaystäväni kanssa. Rakastan häntä ylikaiken, ja meillä menee kaikinpuolin ihan hyvin, mitä nyt välillä riidellään turhan usein.
Oon vaan kyllästynyt omaan riippuvuuteeni poikaystävästäni. Haluaisin viettää mahdollisimman paljon aikaa hänen kanssaan (no kukapa ei?), mutta sitten kun tulee niitä päiviä, ettei ehditä nähdä, muhun iskee ahdistus. En osaa olla yksin. Tätä ongelmaa on todella vaikee ees selittää, koska se on jotenkin niin iso, etten osaa edes koota ajatuksiani kunnolla sanoiksi tähän.
Me ei siis asuta vielä yhdessä, toistaiseksi kumpikin asuu omissa kodeissaan omien perheidensä luona. Vuoden sisällä varmaankin muutetaan yhteiseen asuntoon. Nukutaan oikeastaan kaikki yöt toistemme luona. Mutta sitten, jos tulee yö, ettei voida nukkua yhdessä, se tuntuu tosi vaikeelta. Illalla on vaikee nukahtaa, yöllä saatan herätä ja kokeilla heti kädelläni parisängyn toista puolta ja todeta, että se on kylmä ja tyhjä. Se tunne on kamala.
Mä en haluaisi olla näin riippuvainen. Se ärsyttää ja ahdistaa mua itseänikin, ja joudun kamppailemaan tän ongelman kanssa jokaikinen päivä. En mä kuitenkaan sellainen ihminen ole, että haluaisin olla jokaikinen sekunti yhdessä, kylki kyljessä. Joskus on kivaa olla ihan yksin, oikeesti. Mutta öitä mä en halua nukkua yksin, enkä missään nimessä olla yli päivää erossa.
En tiedä tarkalleen, mikä tän riippuvuuden takana on. Ehkä se on osittainen epäluottamus. En todellakaan usko, että mun poikaystäväni pettäisi mua, mutta mä pelkään, että se kyllästyy muhun, löytää jonkun paremman, jättää mut tai jotain vastaavaa. Pelko on välillä tosi suuri. Mä olen mustasukkainen. Inhoan, jos hän katselee muita. Tai katselee ja katselee, ei se nyt edes sillä tavalla katsele, ainakaan mun seurassa. On varmaan oppinut, että mä huomautan heti asiasta. Mutta mua ärsyttää heti jos sen pää edes kääntyy jonnekin, missä on joku toinen tyttö.
Mä annan kyllä poikaystävälleni omaa aikaa mielestäni aika paljon. Hankalan tästä tekee se, että hän on todella aktiivinen ihminen, joka harrastaa, liikkuu, tekee ja toimii paljon. Hänellä on tosi paljon kavereita, eikä hän pysty olemaan kauaa tekemättä mitään. Mä taas olen aikalailla erilainen. Mulla ei ole mitään harrastusta tällä hetkellä (aion kyllä aloittaa heti kun kirjoituksilta ehdin), ja mulla on muutama läheinen, hyvä ystävä ja sitten sellaisia etäisempiä kavereita, mutta ei puhettakaan siitä valtavasta kaverimäärästä, mitä poikakaverillani on. Ja suurinosa mun ystävistä ja kavereistani seurustelee, joten heidän aikansa menee omien kumppanien kanssa suurimmaksi osaksi.
Suurin pelkoni on, että jos ja kun poikaystäväni lähtee kavereidensa kanssa baariin. Se tuottaa hirveen ahdistuksen tunteen. Tiedän kuitenkin, että pojat haluaa mennä välillä poikien kanssa kaljalle, ilman tyttöystäviä. Enkä aio häntä estää. Mutta mä tiedän, että kun se päivä tulee, se tulee oleen ihan hirveen kova paikka mulle.
Ja nyt se, mikä sai mut kirjoittaan tänne, on pian lähestyvä ulkomaanmatka. Me ollaan yhteensä noin 3 viikkoa erossa. Mä en ole käsitellyt sitä asiaa juuri ollenkaan. Aina kun se tulee mun mieleeni, mä työnnän sen yksinkertaisesti pois ja kieltäydyn miettimästä koko asiaa, koska se tuottaa niin hirveen ahdistuksen ja pahan olon. Miten mä selviän niin pitkän ajan ilman poikaystävää ? Ja vielä enemmän pelottaa, että jos hän tajuaa matkan aikana, että hei onpas kivaa olla rauhassa ja yksin, eikä haluakaan enää olla kanssani.
Tää kuulostaa ehkä ihan naurettavalta, mutta mulle se on iso ongelma, joka aiheuttaa joka päivä ikäviä tuntemuksia. Mä tiedän, että suhteessa tarvii antaa tilaa ja omaa aikaa toiselle, ja sitä mä oon antanut ja paljon. Mä sitten vain kärsin pahasta olosta itsekseni.
Ollaan puhuttu tästä poikaystäväni kanssa ja paljon. Hän vaan hokee, etten mä voi olla näin riippuvainen. Ja se vaan pahentaa jotenkin tilannetta. Hän ei ole koskaan pettänyt mua, eikä tehnyt mitään, mikä olisi vienyt luottamuksen. Tai on joitain ihan pieniä asioita, mutta ei niiden takia pitäisi luottamusta menettää. Tää tietenkin aiheuttaa meille paljon riitoja, kun mä hoen, että haluan enemmän yhteistä aikaa, ja poikaystäväni taas selittää, että se on menevä ihminen, ja mun pitää hyväksyä se. Piste.
Mä oisin todella kiitollinen, jos joku jaksaa tämän pitkän vuodatuksen lukea ja antaa jotain neuvoja, miten mä pääsen tästä ikävästä ongelmasta eroon. Onko kenellekään samaa tilannetta?

Sivut

Kommentit (22)

Vierailija

Vaikea pulma,sinun tarvitsee lomalla tehdä ja mennä koko ajan niin et ehdi miettiä poikaystävääsi! =) Liiallinen takertuminen ei ole koskaan hyväksi ja suhde voi helposti sen takia mennä karikkoon. Varsinkin, kun tekstissäsi ilmenee poikaystäväsi olevan menevä ja sosiaalinen eli ainakaan et voi poikaystävääsi kieltää menemästä... Mitäpä, jos ottaisit sopivasti etisyyttä poikaystävääsi, aloittaisit vaikka sen uuden harrastuksen ja opettelet olemaan itseksesi pikku hiljaa? Jos sen myötä itsestäsikin tulisi menevämpi ja saisit uusia ystäviä, joiden kanssa viettäisit saman ajan kun poikaystäväsi haluaa olla kavereidensa kanssa ja harrastaa? En oikein muuta osaa sanoa... :/

Vierailija

Entäpä jos aattelet sen ajan kun poikaystäväsi lähtee ulkomaille siltä kannalta, että opettelet elämään yksin? Koita nähä paljon kavereita, shoppaile, harrasta liikuntaa tutustu ihmisiin, bailaa, käy bileissä & baarissa, vaikket niin menevä ihminen olekaan, mutta jos koittasit sillä aikaa tehä oman elämän.. Koska (anteeks hirveetä sanoa) mutta kuvittelehan jos poikakaverillesi kävis jotain, vaikka autokolari, niin miten sä sen jälkeen selviäisit ilman häntä?
Joo, voi kyllä olla tuo ihan mahdoton tehtävä yrittää tehä elämä sillä aikaa, mutta sun pitää oppia elämään ilman sitä myös:) ja joo, se on vaikeaa.

Vierailija

Kuulostat ihan minulta, sillä kärsin ihan samanlaisista ongelmista. No, mies ei ole mitenkään erityisen menevä, mutta itsenäinen ja haluaa enemmän omiakin juttuja kuin minä. Totta kai mäkin haluan olla joskus yksin tai harrastaa omia juttuja, mutta hän tarvitsee sellaista useammin. Ihan meidän suhteen alkutaipaleella kävi niin, että se sanoi kerran suoraan, että haluaa mennä vain omien kavereiden kanssa iltaa viettämään ja oikeastaan kielsi minua edes käymästä sinä päivänä, kun kysyin haluaisiko hän nähdä.
Se satutti. Ja ehkä siitä on jäänyt jonkinlainen pelko. Lisäksi hän torjui minut pari päivän tapailun jälkeen, ja vaikka tulikin toisiin aatoksiin, niin sekin on jättänyt pelon hylätyksi tulemisesta.

Meillä on sinällään eri tilanne, että ollaan asuttukin yhdessä jo yli vuosi. Koko ajan olen tullut vain riippuvaisemmaksi hänestä. Noh, päiväsaikaan ei ongelmia ole, jos ero ei ole kovin monen päivän mittainen, mutta illalla kun nukkumaan meno (yksin) lähestyy, iskee kauhea ahdistus ja yksinäisyys. Menen usein vanhempieni luokse, sillä se helpottaa, kun ei tarvitse olla ihan yksin tyhjässä asunnossa. Minulla on kylläkin lemmikkejä, mutta niidenkään seura ei tunnu auttavan.

Oon myös välillä tosi mustasukkainen. Tiedän tavallaan, ettei se voisi ikinä mua pettää, mutta vaikka kuinka yritän vakuuttaa sitä itselleni, silti saan kauheita mustasukkaisuuskohtauksia, jotka aiheuttaa eripuraa välillemme. On ollu pari tilannetta, joissa mun mustasukkaisuus on ollut ihan aiheellistakin, mutta useimmiten se on ollut ihan turhaa.

Luulen, että meidän molempien ahdistus ja riippuvaisuus johtuu nimenomaan hylätyksi tulemisen pelosta.? Minulla on ehkä vähän helpottanut, kun olen sen itse tiedostanut ja sitä pohtinut. Kokonaan se ei ole hävinnyt.

Mutta oon samaa mieltä, että kannattaa hankkia itselleen paljon kivaa tekemistä tuon pitkän eron ajaksi. Kokonaan ei kuitenkaan kannata ikäviä tuntemuksia syrjään sysätä, ne voi vaan pahentua. Mulla auttaa musiikin kuuntelu ja kirjottaminen niiden käsittelyssä.

Vierailija

Miehen armeijaan meno oli mulle parasta lääkettä tähän ongelmaan. Mun oli pakko alkaa luomaan omaa elämää, alkaa taas nähdä kavereita enemmän, käydä harrastuksissa ym. Oon niin onnellinen tosta että mies lähti armeijaan. Muuten olisin jatkanut samaa, karmivaa linjaa ja meidän suhde olis voinut päättyä. En antanut miehen mennä edes leffaan omien kavereidensa kanssa. Koska pelkäsin että sen jälkeen ne keksis mennä baariin ym. Se oli varmaan tosi kamalaa miehelle. Mutta myös mulle, mun piti koko ajan hirveesti kontroloida miehen tekemisiä. Se oli tosi uuvuttavaa. Mulla ei ollut mitään muuta elämää, kuin se oma poikaystävä. Armeijan ansiosta meidän suhde tuntuu vihdoin terveeltä. Mulla on myös omia menoja viikonloppuisin kun mies tulee lomalle, vaikka mahdollisimman paljon halutaankin olla yhdessä. Mulla on vihdoin oma elämä :D Sellainen joka mulla oli silloin aikaa sitten ennen ku aloin seurustelemaan. Täytyy muistaa pitää omista jutuistaan kiinni! :)

Vierailija

Ihanaa kuulla, etten oo ainoo "hullu maailmassa", ja että muutkin kärsii samanlaisista ongelmista. Vaikka eihän sitä tietenkään kenenkään kohdalla toivois olevan tällästä riippuvuutta.
Sitä oon itekin miettinyt, että pitää todellakin koko ajan toimia ja tehdä, kun poikakaveri on matkallaan. Osaan jo kuvitella, mikä paniikki ja ikävä iskee, kun tulee sellainen hetki, että oon yksin eikä ole mitään tekemistä.
Mä haluaisin saada oman elämän myös takaisin. En haluais, että kaikkia päätöksiä pitää tehdä niin, että ajattelen ne aina poikaystävän kannalta. Esim. opiskelemaan lähtö. Olis myös ihanaa, jos viikonloppuna sanoisin vaan, että mä lähden nyt viettämään tyttöjen iltaa, tee sä mitä sua ikinä huvittaa ja pidä hauskaa. Mutta siihen on viä pitkä matka.
Musta tuntuu, että oon ihan säälittävä reppana, joka ei osaa elää itsenäistä elämää. Silti en pysty tosta noin vaan muuttumaan.

Vierailija

Pikku hiljaa, pienin askelin :) Ensin vaikka ilta yksin joskus, mutta silti poikakaverisi tulisi yöksi ja sitten pikkuhiljaa etenet ja totuttelet enemmän olemaan itseksesi ja kavereidesi kanssa. Kyllä se siitä ajan kanssa, ja kannattaa kertoa poikaystävällesikin aikeistasi, jospa hän osaisi auttaa ja tukee sinua varmasti niin kaikki on helpompaa :) Onnea Ilolumi!

Vierailija

Mä osaan arvata miltä susta tuntuu. itelläni ongelma on vähän toisenlainen: mä voisin viettää vaikka koko vapaa-aikani poikaystävän kanssa, ja mua ahdistaa aina jos joudun olla erossa siitä. Ehkä se johtuu siitäkin ettei mulla oo täällä kavereita(ystävät asuu kaukana), ja mä en todellakaan oo mikään yksin kotona istuja, vaan tykkäisin viettää aikaa kavereiden kanssa. Noh, kun mulla niitä kavereita ei oo, niin poikaystävä on ainoa jonka kanssa aikaa voin viettää. Mua ahdistaa ihan älyttömästi se, että poikaystävä taas ei oo noin menevä kuin mä, vaan se on mielellään yksin kotona joskus, ilman että viettää mun kans aikaa. Tämä saa mut tuntemaan itseni ihan mitättömäksi ja arvottomaksi, vaikka tiedän että poikaystäväni yksinkertaisesti vaan on semmonen ihminen ettei aina jaksa olla menossa. Silti jaksan usein epäillä että se ei vaan jaksa olla mun kanssa koska oon sellainen ja tälläinen.. Se saa mut tosi pahalle mielelle ja usein epäilemään poikaystäväni motiiveja edes olemaan mun kanssa.. Haluaisin päästä tästä ajattelusta eroon, mutta en tiedä miten. Enhän mä sille mitään voi että toinen tarvii joskus rauhaa. En vaan pysty käsittämään sitä, että miten pojalle voi riittää se että nähdään about kolme kertaa viikossa? Itelleni ei todellakaan riitä, ja se noita arvottomuuden tunteita aiheuttaakin, kun alan miettiä että poikaystävällä ei oo mitään intressejä nähä mua sen useemmin.

Vierailija

Corr: ootko puhunut poikaystävälles tuntemuksistas, ja kysynyt, miksei häntä huvita nähä useemmin kun vaan noin kolmesti viikossa? Itelleni se ei ainakaan riittäis, mun mielestä yhdessä vois olla aina sillon, kun jommalla kummalla ei ole menoja/harrastuksia. Liika on tietenkin liikaa, mut kyllä me ainakin nähään joka päivä. Toki tulee päiviä, että tosiaan vain nähdään pikaisesti, mutta se vaan täytyy ymmärtää, että tulee päiviä, jolloin ei voi nähä.
Ymmärrän sua tosi hyvin, että toi herättää arvottomuuden tunteita itessään. Mäkin usein mietin,että mikä menee vikaan, kun mä haluaisin nähdä niin paljon enemmän kuin poikaystävä. Hänelle tuntuu riittävän paljon vähempi määrä sitä yhdessäoloo. Mä sorrun usein ajattelemaan, ettei poikaystävä rakasta mua niin paljon kun mä häntä. Tottakai pitäisi ottaa huomioon, että ihmiset on erilaisia, ja me todellakin ollaan todella erilaisia, ja toisille riittää vähempi määrä yhdessäoloa. Mutta jotenkin väkisinkin sitä alkaa miettimään, että eikö se rakasta mua niin paljon kuin mä sitä? Voisi luulla, että jos rakastaa tosissaan, haluaa viettää rakkaansa kanssa niin paljon aikaa yhdessä kuin mahdollista.
Mä en tiedä, miten tästä epäilystä pääsee eroon. Mistä sen luottamuksen löytää taas?
Psykologiaa lukeneena oon usein miettinyt, että tällaisen epäluottamuksen ja "takertumisen" takana on vakavat hylkäämiskokemukset lapsuudessa, koska useinhan lapsuuden tapahtumat ja kokemukset heijastuvat myöhempiin suhteisiin. Mutta mulla on ollut erittäin turvallinen lapsuus, enkä mä ole koskaan joutunut elämään epävarmuudessa, tai miettimään, rakastaako mun vanhemmat mua. Mulle ei myöskään ole aikaisemmissa ihmissuhteissa käynyt mitään ikäviä kokemuksia, eikä kukaan mua ole koskaan pettänyt. (Tai ainakaan mä en siitä tiedä.)
Sen sijaan mulla on huono itsetunto, mikä varmasti on suurin syy tähän luottamuksen puutteeseen ja siihen, että tunnen itseni usein arvottomaksi. Ehkä myös se, että mun lähes kolmen vuoden seurustelusuhde päättyi yhtäkkiä (mun omasta halustani), vaikuttaa nyt tähän uuteen suhteeseen. Olin niin pettynyt, ettei täydellinen suhde entisen poikaystävän kanssa toiminutkaan. Meidän piti mennä naimisiin ja saada lapsia. Kaikki oli niin varmaa, kunnes yhtäkkiä mun pää meni ihan sekaisin, ja me sitten erottiin.
Ehkä pitäs keskittyä vahvistamaan itsetuntoa ja saamaan luottamusta enemmän, kuin analysoimaan pohtimaan syitä sille, miksi oon niin epävarma kaikesta.

Vierailija

Joo, oon mä asiasta kysellyt. Vastaus on ollut aina että: "en osaa selittää, ei mulla vaan oo sellaista läheisyyden tarvetta." Eli joo, tuon vastauksen pitäisi periaatteessa jo lopettaa mun epäilykset omasta arvottomuudestani,koska tuossahan se tulee selväksi että vika ei oo mussa vaan poikaystävä ei vaan tarvitse koko ajan otain ihmistä vierelleen. Mun on vaan niin vaikea käsittää sitä! Koska jos toista rakastaa, niin miksei sen kanssa halua viettää koko ajan aikaa? Niin kuin sä jo sanoitkin.
Mä oon myös lukenut psykologiaa ja juuri eilen mietin tuota että ei mullakaan oo ainakaan tietoisesti mitään huonoja muistoja lapsuudesta, tai että oisin joutunu miettiä välittääkö vanhemmat musta. Ehkä se onkin juuri tuosta huonosta itsetunnosta. Ja tuli mieleen, että voisko sulla olla myöskin edellisen suhteen aiheuttamasta epävarmuudesta? Itselläni tämä on ensimmäinen suhde.
Juuri tuota mäkin oon miettinyt monta monta kertaa, että mun poikaystävä ei rakasta mua niin paljon kuin mä sitä. Joku mulle kerran sanoi että "se vaan rakastaa sua omalla tavallaan". Tottahan toikin, ja siksi ehkä se herättääkin mussa arvottomuuden tunteita kun se rakastaa niin eri tavalla. Tai siis kun se rakastaa mutta ei silti koe tarvetta olla yhdessä, niin mä en oikein käsitä sitä.

Vierailija

Hmm, täs kun luin näit pohdintoja mikä vois olla syy takertumiseen, niin mietin et voisiko itsenäistyminen olla vielä meneillään? Tai siis itsenäinen ihminen, joka on sinut itsensä ja elämänsä kanssa selviytyy myös vähän aikaa yksin ja pitääkin selviytyä. Itse ainakin tarvitsen myös omaa aikaa jolloin en ole kenenkään kanssa! Tai sitten tarvitsen aikaa, että voin tehdä niitä kaikkia asioita, joita en vain voi tehdä poikkiksen kanssa. Luottamusta itseen, kumppaniin ja oma elämä, niin kyllä se varmasti helpottaa :)

Vierailija

Löysin teksistäsi paljon samaa, kuin mitä itse olisin kirjoittanut muutama vuosi sitten. Omaan ahdistukseeni ja takertumiseeni uskon kuitenkin syyn löytyvän juurikin niistä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista. Onnellisen parisuhteen mallia en ollut nähnytkään ja opin sen, että jos on vaikeaa, niin häivytään.

Kun suhde nykyisen miehen kanssa muuttui vakavammaksi, myös mun riippuvuus ja epävarmuus kasvoi. Yhtään pidemmät erossaolot ahdistivat, vaikka viihdyin kyllä yksinänikin. Luotan ehdottomasti mieheeni, tiedän ettei hän petä, mutta pelkäsin kovasti että rakkaus vain loppuu, mies kyllästyy ja lähtee. Vietettiin lähes kaikki aika yhdessä, lähinnä sen takia että mulla ei ollut oikeastaan ketään muuta ystävää. Miehen kanssa puhuttiin asioista monesti, mies yritti parhaansa mukaan huomioida mua ja "laatuajan" vastineeksi koitin kärvistellä yksin kotona kun mies vietti omaa aikaa. Vaikka mies ei ihan tainnut ymmärtää mun epävarmuutta ja "riippuvuutta", avoin keskustelu auttoi paljon ja viimeisen vuoden aikana tilanne on muuttunut huomattavasti parempaan suuntaan.

Olen pikkuhiljaa onnistunut löytämään muutaman hyvän ystävän, joiden kanssa voi puhua ja viettää aikaa. Koen tutustumisen ja ystävystymisen vaikeaksi ja inhoan sitä tunnetta kun aina pitää hetki ajatella ennen kuin avaa suunsa. Kuitenkin se uusiin ihmisiin tutustuminen oli mulle tärkeää myös parisuhteen kannalta.

Ja tosiaan, myös mulla se ratkaiseva lääke löytyi miehen armeijasta. Yksinoloon oli pakko tottua, se vei jonkun aikaa ja ensimmäiset viikot olivat tosi kurjia. Nyt olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että mies sinne lähti.

Joku mainitsi, että pelkäsi poikaystävän lähtevän baariin. Sama täällä. En tosin pelännyt miehen lähtevän vieraan naisen matkaan, mutta tiedän että silloin kun mies ottaa, se ei osaa ottaa kohtuudella. Vaikka muuten olen päässyt epävarmuudestani eroon, juomareissut ahdistavat mua edelleen. Pelkään miehen sammuvan hankeen, joutuvan tappeluun tai hakatuksi, oikeastaan mitä tahansa. Miehen kanssa ollaan tästäkin puhuttu ja olen kertonut miehelle, että olen löytänyt oman äitini kuolleena, kiitos alkoholin. Mies ei juuri juomisesta välitä ja ymmärtääkin mua, mutta joskus myös miehen menojalkaa vipattaa. En haluaisi miestä kieltääkään menemästä, mutta ahdistus on armoton, jos mies lähtee ilman mua mihinkään juhlimaan.

Vierailija

mmmirkku: sulla noi reaktiot on täysin ymmärrettäviä, jos nyt oikein ymmärsin, niin sun elämä ei oo ollut ihan helpoimmasta päästä. Mutta ei se tarkoita, etteikö sullakin olisi ollut vaikeeta tai olisi edelleen. Ihan varmasti on.

En vaan osaa hyväksyä omalla kohdallani tälläistä riippuvuutta, kun mitään hyvää syytä siihen ei oikeastaan ole. Kaikki asiat on ollut ja on edelleen kunnossa, mutta silti ei vaan osaa luottaa itseensä eikä tarpeeksi poikaystäväänkään. Niin kuin corr totesikin, varmasti edellisen suhteen epäonnistumisen tuottama pettymys vaikuttaa ja heijastuu tähänkin suhteeseen, vaikka se suhde loppuikin lopulta mun päätöksestäni.

Asiaa hankaloittaa myös se, ettei mun poikaystävä ymmärrä koko asiaa kunnolla. Musta tuntuu, että me ollaan puhuttu tästä jo ihan liikaakin. Se vaan ärsyyntyy, kun puhun sille mun tuntemuksistani. Kaikin puolin muuten se on aivan loistotyyppi, mutta toi ymmärtämättömyys harmittaa. Musta tuntuu, etten selviä, kun ollaan niin pitkään näkemättä. Tottakai se on selvittävä, mutta luultavasti oon tosi masentunut sen poissaoloajan. Koulu on loppunut, eikä töitä ainakaan vielä näy, joten kaikki päivät on tavallaan ihan tyhjän päällä. Armeijaankaan mun poikaystävä ei mene huonon selkänsä takia, joten helpotusta tähän takertumiseen ei ainakaan sen osalta tuu.

Vierailija

Niin ja Eleanoora: varmasti itsenäistyminen on mun osalta vielä kesken, en ole vielä muuttanut edes omaan asuntoon. Mutta omista vanhemmistani en oo mitenkään riippuvainen, paitsi tietenkin rahallisesti tällä hetkellä, kun töitä ei ole vielä löytynyt. Mutta muuten hoidan omat asiani itse ja mielestäni oon sen suhteen itsenäinen. Poikaystävän kohdalla juttu onkin toinen. Tarvitsen sitä niin kuin joku pieni lapsi äitiään.

Vierailija

Kuulostaa tutuilta nämä jutut. Mun ensimmäinen suhde päättyi oikeastaan mun omistuksenhalun ja riippuvuuden takia. Kun toinen suhde alkoi, päätin, että en tee enää samaa virhettä. Mutta ongelmat alkoi, kun rakastuin muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Rakastumiseni toi taas kaikki samat ongelmat mukanaan, kuin edellisessä suhteessa; olin järkyttävän mustasukkainen, seurasin miehen viestejä ja puheluita, lähetin numeropalveluun tuntemattomia numeroita, kyyläsin tietokoneen sivuhistorian...siis kaikkea aivan päätöntä. Ja aina kun olimme erossa, olin varma, että mies löytää jostain kujalta paremman naisen itselleen tai tajuaa ettei rakastakaan minua enää. Mieheni vanhat seksikumppani kummittelivat myös mielessäni (tästä ongelmasta taisin tänne palstalle aikaisemmin jo kirjoittaakin).

Huomasin taas olevani ajamassa suhdettani eroon. Viime kesänä sitten en enää kestänyt itseäni, vaan kerran rupesin ihan hysteeriseen itkuun ja kerroin miehelleni miltä musta tuntuu ja haluan itsekin lopettaa tuon hölmöilyn. Vanhassa suhteessani narsistinen partneri ruokki vielä noita mun neuroosejani, mutta nykyinen mieheni suhtautui aivan toisin. Hän yritti tehdä kaikesta helppoa, jotta voisin pikku hiljaa rauhoittua ja alkaa luottamaan häneen ja itseeni. Hän esimerkiksi baarissa ollessaan kirjoitteli usein missä meni jne. Samoin kun joku soitti, hän kertoi minulle kuka se oli ja mitä asiaa. Pikkuhiljaa mun luottamus on kasvanut, nykyisin miehen puhelin saa olla täysin rauhassa ja muutenkin olen antanut miehelle enemmän tilaa ja omaa aikaa. Vanhat seksikumppanit olen hyväksynyt ja jopa löytänyt niistä positiivisenkin puolen.

Mulla oli onni, että mies oli valmis auttamaan mut yli tosta ongelmasta eikä heti laittanut mua vaihtokoppaan, vaikka prosessi olikin hermoja raastava. Vieläkin joskus yksin ollessani saattaa tulla jotain ahdistuskohtuksia, mutta niistäkin olen päässyt yli kehittämällä jotain muuta tekemistä. Menen esim johonkin kahvilaan sumpille, ostoksille, lenkille tms.

Aloittajalle lohdutukseksi, että tuosta ongelmasta pääsee oikeasti yli. Pienin askelin, kuten joku jo sanoikin ja ajan kanssa. Yritä saada se mies myös ymmärtämään, ettet halua ongelman ajavan teitä eroon ja tarvitset hänen tukeaan, jotta näistä pääsee yli. Mullakin taisi se lähtökohtainen ongelma olla edellisen suhteen tuoma epävarmuus ja se, että koko vapaa-aikani oli riippuvainen miehestä. Kaveritkin tahtoi unohtua. Uusi harrastus voisi olla sullekin kokeilemisen arvonen, mulla ainakin kaikki touhuaminen ja liikkuminen auttoi ja auttaa edelleen. :)

Vierailija

Kiva kuulla, että ihmiset on päässeet vastaavanlaisista ongelmista yli ja pystyneet vielä normaaliin suhteeseen! Itseni kohdalla tilanne ei oo ees niin paha, etten pystyisi päästämään poikaystävääni omiin harrastuksiin ym. Pidempiaikainen ero vaan ahdistaa, ja yksin nukkuminen. Niin ja mustasukkaisuus. Joo, että riittää noita munkin ongelmia. Täytyy vaan ajatella, että tästä pääsee eroon, eikä mun tilanne oo edes niin paha mitä se voisi olla.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat