Ryhdytäänkö biohakkereiksi vai luovutetaanko suosiolla?

Nyt seuraa vuodenaikavertaistukea.

Jaahas, syksystä pyörähti käyntiin toinen kolmannes. Mikä toinen kolmannes? No se, kun ei haise enää elokuun inspiraatio ja kepeästi kirpakat aamut, vaan vettä tulee kuin sen jonkun Esterin perseestä ja raikas kirpakkuus onkin viiltävä viima kaulalla ja seuraavan päivän kurkkukipu. Lisäksi tässä kohtaa iskee aina masennus ja olo siitä, ettei mikään järjesty ja kaikki on kamalaa.

Kolmas kolmannes puolestaan on luonnon väri-ilotulitusta ja surua siitä, että kohta ne viimeisetkin lehdet tippuu ja kaikki kuolee. Kun viimeiset värin pilkkeet ovat poissa katukuvasta, on virallisesti talvi, sillä nykyään talvi ei ala siitä, kun tulee lunta, vaan siitä, kun on enää harmaata.

Paras tapa itseasiassa ”lähteä karkuun” syksyn armottomuutta, on kohdata se silmästä silmään. Eli mennä sen armoille. Mökille. Omistaa sille koko elämä. Ja kas, kun onkin syksy ihanaa!

Olin viisi vuorokautta mökillä ja olimme syksyn kanssa sienimetsineen, takkatulineen ja viileine järvivesineen todella hyvää pataa. Viidessä päivässä ehti jo kehkeytyä rutiineja, joita aloin kaivata. Sitten tulin kaupunkiin, ja kaikki meni persiilleen, niin kuin aina menee, kun tulee kaupunkiin. Pitäisi vain pysyä metsässä, niin ei tarvitsisi tätäkään harmia vatvoa.

Vuodenajoista rupattelu on muuten siitä kivaa, että sen tekee joka vuosi uudelleen tismalleen samoilla sanoilla ja silti se on niin tuoretta ja raikasta pohdiskeltavaa.

Itse uskon, että syksyyn pätee kaksi totuutta, jotka ovat molemmat melkein yhtä totta. Toinen totuus on se, että syksylle pitäisi näyttää ne närhen munat, eli kuka on isäntä ja kuka puolestaan hyvä renki. Pitäisi siis alkaa biohakkeriksi, eli:

Aloittaa kylmäaltistus (järvi, meri, kylmä suihku, arkkupakastin täynnä jääpaloja, cryo-terapia), tyhjentää Ruohonjuuri vitamiineista ja superfoodeista, olla jämpti urheilun säännöllisyyden ja raadollisuuden suhteen, tuijottaa kirkasvalolamppua aamuisin samalla kun seisoo lymfakoneessa tai pomppii minitrampoliinilla, mehustaa sellereitä niin maan perkuleesti sekä tietenkin työstää niin mielenkiintoisia projekteja, ettei huomaakaan, miten paljon kuperkeikkaa välittäjäaineet heittää pimeyden johdosta.

Toinen totuus on se, että syksylle pitäisi antautua. Sen energia pitäisi hyväksyä, eikä taistella sitä vastaan. Sillä luonto voittaa aina. Joka ikinen kerta. Pitäisi siis olla rehellisen rauhallisen saamattoman melankolisena sen sijaan, että yrittäisi tehdä mitään uuden identiteettinsä muuttamiseksi.

Usein itse sinnittelen syksyn ajan hyvinvoinnin lähettiläänä, kunnes tammikuu tulee ja paiskaa minut niin lujaa maahan, että kykenen enää voitelemaan sämpylän ja rukoilemaan jumalaa. Tämä käy joka ikinen vuosi ja silti yllätyn aina yhtä kovaa siitä, miten rankka kokemus Suomen talvi on ja jään ihmettelemään, miksi en tänäkään talvena muuttanut lämpimään. Tai mökille.

Näillä ajatuksilla lokakuuhun! Lopputsempit vielä: Hyvä tästä tulee! Ei muuta kuin armollisuutta ja piiskaa sopivassa määrin! Stay blessed!