Miksi en enää jaa henkilökohtaisuuksia?

Ajattelin kirjoittaa pitkästä aikaa kuulumisia, koska mikäs blogi se sellainen on, joka ei niin tekisi aina välillä. Se olisi varmaan aikakauslehti se.

Itseasiassa henkilökohtaisuuksista puheenollen tein viime talvena päätöksen – rakkaan mentorini ohjaamana – etten keskity sisällössäni enää niin henkilökohtaisiin aiheisiin, kuin aiemmin, tai oikeastaan avaa niitä melkein ollenkaan. Näihin kuuluu ihmissuhteeni, terveydellinen tilani sekä asumiseen liittyvät asiat, noin niin kuin jäykästi kategorisoiden. Ja kas, kun se teki työstäni mieluisampaa, paranti minut burnoutista ja nykyään vapaa-aikani on ihana turvapesä, jonne syöksyn töistä ja olen ihan vain Kaisa. Voisi sanoa, että löysin tasapainon.

Ihailen, ja olen aina ihaillut, ihmisiä, jotka ovat hyvin avoimia elämästään, ihmissuhteistaan, heikkouksistaan sekä huonoista ja hyvistä hetkistään julkisesti. Yksi minun perusarvoni on avoimuus ja olen myös aina halunnut blogissani olla avoin, koska se on niin voimaannuttavaa. Siten voimme oppia toisiltamme paljon enemmän, kuin olemalla asiapitoisia ja suunnitellun kiilloteltuja brändejä.

Siksi onkin ikävää, etten voi jakaa teille enää asioita, joita kavereille usein jaetaan. Sillä tiedättekö mitä? Kaikki eivät suhtaudu elämäni käänteisiin, valintoihin ja yksityisyyteeni yhtä ymmärtäväisesti ja hyvien käytöstapojen mukaisesti, kuin te.

On olemassa keskustelualustoja, joissa yksinomaan kiusataan bloggaajia, keksitään heistä perättömiä juoruja, tuomitaan heidän valintojaan, pilkataan heille tärkeitä ihmisiä ja käytetään mitä ihmeellisimpiä argumentteja ja taktiikoita lytätäkseen kaikki, mitä nämä julkisuuteen itsensä virheineen kaikkineen laittavat tyypit tekevät. Ja se, se on kuulkaa epäinhimillistä toimintaa se.

Miksi minun pitäisi olla inhimillinen, jos minua kohtaan ei olla inhimillisiä?

Tästä osittain inspiroituneena minulla onkin työn alla eräs projekti, jolla yhdistän minut kaikkiin teihin, jotka olette kiinnostuneita sisällöstäni ja haluatte lisää inspiraatiota, tietoa ja taitoja liittyen seksuaalisuuteen täysin sensuroimattomasti. Projekti valmistuu vielä tämän vuoden puolella. Kerron siitä sitten lisää!

Eli mennäksemme takaisin kuulumisiin, minulle kuuluu paljon töitä. Mainitsemani projektin lisäksi täytyisi vielä saattaa seksuaalikasvattajan opinnot loppuun joulukuuhun mennessä. Siihen kuuluu itse opiskelun lisäksi aika paljon harjoitteluita. Eilen olin muun muassa vetämässä kutosluokkalaisille seksuaalikasvatusta tuplatunnin. Torstaina ja perjantaina jatkuu, tässä välissä vietän päiväni Sexpolla seminaarissa.

Puhuimme kutosluokkalaisten kanssa tunteista, masturboinnista, ekasta kerrasta ja seksistä ylipäätään, pornosta, somesta, omien rajojen asettamisesta, seksuaalisesta tilanteesta kieltäytymisestä ja mistähän vielä. Vaikka mistä! Luokka oli ihanan (ja kamalan) aktiivinen ja kyseli reippaasti eri asioista, kuten onko normaalia, että kaivaa munaansa kepillä ja onko normaalia, että on ihastunut 30-vuotiaaseen.

(Ekaan vastaus: on, kunhan keppi on puhdas ja se ei aiheuta kipua. Tokaan: Mielikuvittelun ja fantasioinnin tasolla täysin ok, mutta oikeassa elämässä lapsen ja aikuisen välille ei koskaan kuulu seksuaalisuuteen tai ihastumiseen liittyvät teot. Jos näin tapahtuu, niin syyllinen siihen on aina aikuinen ja siitä tulee lapsen kertoa jollekin toiselle aikuiselle.)

On kyllä mielenkiintoista käydä välillä ”kentällä”. Sisällöntuotto eri medioihin on luonteeltaan niin erilaista verrattuna opetustilanteeseen, vaikka tavallaan samasta asiasta on kyse: tiedon jakamisesta, häpeän hälventämisestä, turva- ja rajataitojen korostamisesta ja keskustelun herättämisestä. Ah, mulla on niin mielenkiintoinen työ.

Mitähän vielä? Kaikken kaikkiaan odotan loppuvuodesta emotionaalisesti vakaata, psyykkisesti haastavaa, sosiaalisesti sopivaa ja toivon mukaan hyvinvoinnillisesti priorisoivaa. Siinäpä tavoitetta.

Mukavaa ja just sun näköistä syksyn jatkoa!