Tästä kesästä ei tehdä elokuvaa

Tämä on virallinen kesäkuulumiseni 2019 -postaus, johon toivon jatko-osaa, mutta pelkään, ettei sitä tule.

Jokaisella kesällä on tarina, ne sanoo. Jos viime kesän tarinan nimi oli ”elämäni kesä” ja sisältö sellainen, jota ei koskaan koe enää uudestaan, niin tämä kesä on puolestaan ollut ”ei mitään ihmeellistä” -kesä. Arkikesä. Kesä, jona Kaisa ei seonnut. Kesä, jona läppäri pauhasi ja kahvi tippui.

Yritän kirjoittaa aiheesta positiivisesti, vaikka vähän itkettää. Ei vielä, mutta sydäntalvella kyllä. Nimittäin kokemukseni mukaan suomileffakesäyoloilu lataa akkuja, joilla voi parhaillaan pärjätä maaliskuulle asti. Jos näitä akkuja ei tajua kesällä ladata heittäen velvollisuudet syrjään ja lähtien liftaamalla lappiin, on turha lokakuussa itkeä, kun ei kestä pimeyttä. Tämä on karu fakta, jota parhaillaan yritän työstää tajuntaani.

Kesäni on sisältänyt töitä ja opiskelua sekä siinä sivussa vapaa-ajan hillittyjä aktiviteetteja. Tänään esimerkiksi menemme sukuloimaan, viime viikolla olimme ystäväpariskunnan luona illallisella. Tiedättehän, tällaisia tavallisten ihmisten mukavia vapaa-ajan touhuiluja, jotka eivät varsinaisesti huuda ruskettunutta ihoa, pakokaasun hajua ja kipeitä limakalvoja, vaan tasaisuutta ja pysyvyyttä.

On roadtripittömässä, mökkiviikottomassa, kesäyökrebailuttomassa, purjehduksettomassa kesässä positiivisiakin puolia. Nimittäin ainakin on saatu töitä tehtyä! Se, että mania ei ole iskenyt, on myös taannut sen, etten ole onnistunut pilaamaan mitään koko kesän aikana. En yhtäkään ihmissuhdetta enkä yhtäkään työprojektia. Kämppäkin on suhtkoht elettävässä kunnossa.

Mites teidän kesät? Ja hei, vielä on kesää ja toivoa jäljellä koko ensi kuu. Salaa toivon, että myöhäinen kesä nappaa minut otteeseensa, eikä päästä ennen kuin on liian kylmä kulkea paljain jaloin.