Yliopisto-opintojeni nousu ja tuho

Yleisimpien saamieni kysymysten kärjessä on yliopisto-opintoni, joista en ole paljoa päivitellyt sen jälkeen, kun kerroin ensin noin vuosi sitten, että pääsin opiskelemaan Helsingin Yliopistoon taiteiden tutkimusta, sekä kun myöhemmin kerroin, miltä tuntuu aloittaa yliopisto ”vasta” 23-vuotiaana

Koska olen ottanut yliopiston puheeksi blogissa ylipäätään, lienee hyvä tehdä tarinalle lopetus ja kertoa, miten koko homma ajautui tuhoon ja sitä kautta loisteliaaseen voittoon.

Pohjustan ensin tarinan kannalta olennaisen pointin. Halusin hakea taiteiden tutkimuksen ohjelmaan siksi, että siellä pystyi suuntautumaan yleiseen kirjallisuustieteeseen. Sitä kautta voisin siis tehdä jotain kirjoittamiseen ja tekstien arvioimiseen liittyvää hommaa sekä tietty tulla äikän opeksi, jos niin haluaisin. Se myös sattui olemaan about ainoa korkeakoulutasoinen koulutus, joka minua kiinnosti edes ihan vähän.

Mitäs niille opinnoille nyt oikein kuuluu? No, lyhyestä virsi kaunis: päätös opiskella tähän väliin elämää oli oikea, ala väärä. Huomasin yliopistolla, että kirjoitan jo työkseni, enkä oikeastaan kaipaa lisätuntemusta itse kirjallisuuden saralla – kaikkea tekstitaitoon liittyvää olisin kyllä vääntänyt mielelläni, sillä haluan tulla hyväksi kirjoittajaksi. Äidinkielen opettajankaan duuni, josta tammikuun pimeinä, masentuneina kuukausina sain inspiraatiota, ei tuntunut enää kuuluvan omaan urapolkuuni siinä vaiheessa, kun itsevarmuutta uhkuen huomasin haluavani suuntautua yhä enemmän ja enemmän seksuaalialalle.

Oikeastaan olin yliopistolla enimmäkseen hämmentynyt siitä, mitä teen siellä tai sitten hoitelin luennoilla yrittäjän hommia – inspiroituneempana kuin hetkeen. Kolkko ja tieteellinen ympäristö herätti itsenäisen yrittäjätaiteilijani henkiin tehokkaammin kuin yksikään luovuusretriitti tai sparraustilaisuus. Yliopisto-opiskelu bileineen ja ihmisineen oli ihan mukava kokea, mutta ei ehkä ollut kuitenkaan se oma juttuni. Suoraan lukiosta homma olisi varmasti toiminut ihan eri tavalla, mutta ei enää, kun olin päässyt jo luomaan omaa juttuani.

Mitä yliopisto lopulta antoi, niin varmistuksen siitä, kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Tajusin luennoilla, miten paljon pidän työstäni bloggaajana ja seksuaalisuudesta puhujana. Tajusin siinä kohtaa myös, että itseasiassa minun kannattaisi kouluttautua oman alani sisällä sen sijaan, että alkaisin luomaan täysin uutta uraa jossain taidepiireissä, jotka eivät lopulta kiinnostaneet. Olen super iloinen, että puskin hakuprosessin läpi ja pääsin yliopistoon näkemään miltä siellä näyttää, sillä se kokemus antoi minulle itsevarmuutta lähteä seuraamaan omaa sydämeni paloa vielä rohkeammin. “Kiitos, hei”, sanoi Kaisa kun asteli ulos HY:n päärakennuksen ovista eikä enää palannut.

Kakkosperiodin kohdalla teinkin rohkean ja päättömältä tuntuvan siirron ja laitoin hakemuksen Sexpon seksuaalikasvattajakoulutukseen ja aloitin sen tammikuussa. Onko koulutus yliopistotasoinen? Ei. Onko koulutus ilmainen? Ei. Arvostaako kukaan konservatiivisempi henkilö tätä alanvaihdostani? Ei. Mutta sepä se onkin usein kaikista oikeimmalta tuntuvien juttujen kohdalta – ei niitä välttämättä muut ymmärrä.

Mitä seksuaalialan opiskeluun tulee, niin villeimmissä haaveissanihan jatkokouluttaudun seksologian saralla toivottavasti vielä tulevaisuudessa ulkomailla. Suomessa koulutusmahdollisuudet ovat aika rajalliset, sillä ala on uudehko. Esimerkiksi seksologian opiskelu puolestaan yliopisto-ympäristössä kuulostaakin jo aivan törkeän inspiroivalta, siinä missä mikä tahansa muu ala vapaudenriistolta. Yliopistomuotoinen opiskelu ei siis ole mielestäni absoluuttisen perseestä – tarjonta vain omiin intresseihini nähden suppeaa. Seksuaaliala on tosi historiallisesti tosi alussa ja siksi sillä onkin erityisen mielenkiintoista toimia, sillä pölyttyneet konventiot ei hengitä niskaan ja homma on hyvällä tavalla villi länsi.

Olen iloinen, että pystyin laittaa sisäisen kapinoitsijan sivuun ja kokeilemaan yliopistoa. Olen iloinen sieltä löytämästä sydänystävästäni ja meidän kaveriporukasta. Erityisen iloinen olen siitä, että tiedän nyt olleeni koko ajan oikeassa: ei se vain ole minun juttuni.

Kuvat Jelena Candolin