Someton mökkiviikonloppu on se juttu

Inspiroiduin älyttömästi, kun kaverini kertoi että he tekevät poikaystävänsä kanssa viikonloppureissuja mökille ja laittavat usein jo auton startatessa Helsingistä mobiilidatan pois päältä ja avaavat sen vasta matkalla takaisin kotiin. Someton mökkiviikonloppu! Olenko kuullut paremmasta hetkeen? No en ole!

Ilman kelloa elämistä, kirpeää ilmaa, takkatulta, saunaa, ruoanlaittoa, tuijottelua, laiturilla makaamista, metsässä kävelyä, lehtien haistelua, lukemista, eikä ääntäkään puhelimen suunnalta tai muutenkaan mitään syytä katsoa sitä. Täysi kuplaantuminen ja pakkoloma töistä ja sosiaalisista velvotteista jonkun kivan tyypin kanssa. Ja koska viikonloppu on melko suhteellinen käsite, pidimme omamme sunnuntaista tiistaihin. 

Luulin, että olen someaddikti ja että somettomuus olisi minulle vaikeaa. Todellisuus oli päinvastainen. Kaksi päivää meni ohi hujauksessa, enkä kaivannut kertaakaan puhelinta. Saattoi toki johtua siitä, että seura oli hyvää ja oli muutenkin hyvä olla. Ei tarvinnut paeta mitään minnekään. Tehtävä voisikin olla astetta haastavampi täysin yksin toteutettuna. Sitäkin täytyy joskus kokeilla.

Lähes aina kun olen jossain luonnon läheisyydessä kaukana Helsingistä saan saman hullun ajatuksen. Mietin, että mitä jos vain jättäisin kaiken rakentamani Helsinkiin, ostaisin pienen tönön jostain pöndeltä ja eläisin siellä onnellisesti. Hengittäisin raikasta ilmaa, olisin stressitön ja luova. Kihelmöivintä ajatuksessa on se, että se on mahdollista. Voisin kirjoittaa blogiani vaikka pohjoisimmasta Suomesta, kunhan olisin alueella, jonne saa wi-fin. Hakkaisin halkoja ja lämmittäisin taloani takalla. Omistaisin auton. Poskeni olisivat koko ajan vähän punaiset. Kirjoittaisin niin maan perkeleesti. Muuttuisin. Olisin Kaisa maalla.

Kun sitten palaan taas Helsinkiin ja ihana arki lähtee toteuttamaan itseään, olen unohtanut koko pöndeunelman muutamassa päivässä, kunnes taas joidenkin kuukausien päästä helsinkiaivoni muistavat, että ai niin, luonnossa olisi hyvä käydä. Ja niin tämä ajatus taas tulee mieleeni, kun maalla vedän kumpparit jalkaan, kävelen niityn vierustaa ja oloni on niin helppo.

Olennaisin kysymys lienee se, onko maalla siksi niin ihanaa, että sieltä tietää pääsevänsä pois heti kun haluaa, takaisin sykkeeseen, takaisin Helsingin ydinkeskustassa sijaitsevalle klubille viimeisen päälle laitettuna muiden viimeisen päälle laitettujen ihmisten joukkoon kokemaan urbaania humalaa räppi jytisten, tai kävelemään valkoinen jakku päällä vilkasta keskipäivän Aleksanterinkatua pitkin lasiseinäiseen kahvilaan, jossa voi tilata kauramaitoon tehdyn flat whitenjonka voimin naputella tietokonettaan.

”Ei se selviä kuin kokeilemalla”, sanoi eräs fiksu toissapäivänä. Jäädään siis odottamaan, milloin meitsin elämänvaiheiden kirjoon tulee luku ”Kaisaminni landella.” Sitä ennen haluaisin kyllä ehkä kokeilla New Yorkia, Kamppia tai Etelä-Eurooppaa.