Yliopistoon vasta 23-vuotiaana?

Yliopisto-opintoni alkoivat pari viikkoa sitten. On vieläkin osittain vaikea sisällyttää omaan identiteettiin se, että tosiaan, olen yliopisto-opiskelija. Lukioajoistani on yli neljä vuotta, joten siirtymiseni yliopistoon ylipäätään ei ollut mitenkään itsestäänselvää – saati kovin luontevaa kiireisen ja jo valmiiksi ”täynnä” olevan elämäni takia. Ihmeen luontevalta kyseinen askel on kuitenkin tuntunut. Niin luontevalta, että olisi vaikea edes kuvitella tämän hetkistä elämääni ilman yliopistoa. Tai ylipäätään elämää ilman yliopistoa.

Joku teistä kysyi minulta: ”Haittaako sua yhtään, että alotat yliopiston vasta 23-vuotiaana? Meinaan, että jotkut aloittaa jo 18 v, niin tuntuuks silti et nyt on oikee hetki?”

Vasta 23-vuotiaana! Apua! Ensinnäkin, 23 vuotta on täysin normaali ikä aloittaa yliopisto. Toisekseen, eikö 18-vuotiaana yliopiston aloittaneet ole äärimmäisen marginaalissa? Kolmanneksi, seuravaksi vähän ajatusta siitä, miksi normaaliutta ei pitäisi kenenkään ajatella.

Tunnistan tuosta kysymyksestä itseni vuosia sitten, kun luulin, että tietyt asiat elämässä tulee tapahtua tiettyyn ikään mennessä ja luulin ylipäätään, että asioille on olemassa jokin oikea aika, joka pitkälti määrittyy sen mukaan, miten ne maagiset ”muut” toimivat.

Oma ajatteluni elämän kaavamaisuuden ja ikätavoitteiden suhteen meni uusiksi siinä vaiheessa, kun olin kyllästynyt ryyppäämään ja käymään baareissa täyttäessäni 18 vuotta, tai kun perustin 19-vuotiaana oman yrityksen tai siinä vaiheessa, kun olin 21-vuotiaana ihan valmis perustamaan perheen ja ostamaan tontin Sipoosta. 

En tiedä yleisestä mielipiteestä, mutta minulle 23-vuotias on minulle ihan pikkuruinen teini vielä. Herään jatkuvasti siihen ajatukseen, että totta, vaikka olen kokenut paljon, niin olen vieläkin ihan pieni. Nuoruus tuntuu ikuisuudelta, mutta toisaalta sen asteittain pois valuminen aiheuttaa tiettyjen ovien sulkeutumisia ja se on aika pysäyttävää. 

Mahdollisuuksia minulla on suuntautua urallisesti vielä minne vain (joitakin fyysisiä aloja tietysti lukuunottamatta), ja haluaisin että jokainen tietäisi, että mahdollisuuksia elämässä on juuri niin kauan, kun niitä uskoo olevan.

Haluaisin myös jokaisen tietävän, ettei ole oikeaa tai väärää aikaa tehdä yhtään mitään. Toki voi kurkkia jatkuvasti sivuilleen katsoakseen, miten muut toimivat, mutta se on ihan tavattoman stressaava ja hedelmätön tapa elää. Kaikista hedelmällisintä on kuullostella, mitä itse elämältä haluaa ja missä vaiheessa. Vaikka etenemme ikäluokkamme kanssa ”urallisesti” samaa tahtia peruskoulun ysiluokkaan asti, se ei tarkoita, että olisimme vertailukelpoisia heihin koko lopun elämäämme. Tämä tuntuu välillä unohtuvan.

Ideaali siitä, että lukiosta mentäisiin suoraan yliopistoon, lipuu koko ajan kauemmas todellisuudesta. Yliopisto ei ole koulu, vaan siellä tutkitaan, ja moni tuleekin etenkin meidän alalle, taiteiden tutkimukseen – ihan silkasta mielenkiinnosta ilman halua saada tietty ammatti, titteli tai pätevyys. Ihan vaan koska ala kiinnostaa. Ja se kiinnostus harvemmin katsoo ikää tai edes elämäntilannetta.

Meidän vuosikurssilla on esimerkiksi valtiotieteellisestä valmistunut ja pari lääkäriäkin, jotka ovat siis jo kertaalleen käyneet yliopiston ja ovat nyt uudella kierroksella, uudella alalla. Tietysti alallamme on myös taiteilijoita, jotka tekevät taidettaan, ja haluavat siinä sivussa saada lisäinspistä, teoriapohjaa ja kontakteja yliopistosta. Sitten on joku tällainen hullu yrittäjäkin seassa. Ja toki on myös suoraan lukiosta tulleita. Sekalaista sakkia siis! Ei ole kertaakaan ollut vanha olo.

Peruskoulu, lukio, yliopisto -tyyppinen lineaarinen ajatus koulutuksesta on mielestäni vanhanaikainen. Itse en lukion jälkeen edes harkinnut yliopistoa. Minulla meni silloin tosi kovaa blogin kanssa ja käteni olivat täynnä jo abivuonna kaikkea blogiin liittyvää. Odotin, että lukio loppuisi, jotta pääsisin muuttamaan Helsinkiin ja elämään vihdoin elämääni ilman blogin sivussa kulkenutta koulua häiritsemässä. Joku yliopisto tuntui Kaisa 19 veen mielestä niin kuivalta, turhalta ja tarpeettomalta siihen nähden, miten merkitykselliseltä, haastavalta ja hauskalta omien siipien varaan heittäytyminen näyttäytyi. Se oli ehdottomasti siis oikea ratkaisu silloin.

En usko, että tämä nyt valitsemani ala – yleinen kirjallisuustiede – yliopistossakaan on mikään loppuelämäni sinetöity päätös. Olen valinnut aikoinaan ainakin lääkärin, tanssijan, näyttelijän, lumilautailijan, psykologin, kirjailijan ja bloggaajan uran ja ainakin toistaiseksi kaikkien muiden paitsi viimeisimmän kanssa on tullut suunnitelmiin muutos. Voi siis olla, että vaihdan vuoden päästä kauppikseen, seksologiaan, tai että alan kolmevitosena opiskelemaan luonnontieteitä. Tai ehkä muutan ensi viikolla jenkkeihin ja ryhdyn Instagram-aktivistiksi. Pidän edelleen ikkunat ja ovet auki tulevaisuuden suhteen, mutta tällä hetkellä suuntani on sellainen, että tulisin joidenkin vuosien päästä Helsingin yliopistosta ulos filosofian maisterina, pääaineenani yleinen kirjallisuustiede.

Hauska kyllä nähdä, mitä kaikkea tämä fuksivuosi opettaa minulle itsestäni, taiteista, maailmasta ja elämästä ja minkälaisia uusia kiinnostuksen kohteita löydän, jotka lähtevät jälleen muokkaamaan suuntaani elämässä. Voihan sekin olla, että opin tällä alalla sen, ettei tämä ainakaan ole sitä mitä haluan tehdä, ja sitten voin sulkea yhden oven ihan omatoimisesti. Poissulkutekniikka on ihan toimiva myös tässä tuhansien mahdollisuuksien maailmassa.

Paras vinkkini on, että mikäli et tiedä mitä tehdä elämälläsi, niin tee edes jotain. Vain olemalla tekemättä mitään emme opi mitään. Toimettomuus on mielestäni ainoa ajanhukaksi laskettava asia.

Oppimisen iloa kaikille syksyyn – olitpa sitten virallisesti opiskelija tai et!