Parinvalinta on hakuammuntaa

Uuteen ihmiseen romanttisessa mielessä tutustuminen on kyllä vuosi vuodelta vaikeampaa. Kun 13-vuotiaana tapasin ensimmäisen poikaystäväni, oli kokemuksia päivitettävänä ainoastaan päiväkoti- ja ala-asteajoilta. Muistissa olevia kokemuksia oli varmaan hädin tuskin viiden vuoden ajalta. Oli helppo sulautua yhteen ja kokea kaikkea ensimmäistä kertaa yhdessä.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin tuntuu, että toisesta saattaa vielä jotenkuten saada otteen, mutta entäs sitten, kun on 83 ja tapaa uuden ihmisen? Mistähän sitä aloittaa? Vai tarvitseeko mistään aloittaakaan? Onko deittailu sitten ihan vain sitä itseään, eli olemista ja elämän jakamista ilman sen suurempia tavoitteita? Hetkessä olemista.

Tiedättekö sen vitsin, että aina kun vanhukset nähdään kävelevän käsi kädessä, niin ajatellaan että voi että, ovat olleet toistensa kanssa niin kauan ja tämä on kyllä tosirakkautta, mutta entä jos he tapasivatkin edellisenä päivänä, viettivät yön yhdessä ja ovat nyt alkuhuuman pyörteissä matkalla aamukahville?

Olen seurustellut ja eronnut muutamia kertoja, ja jokaisen ihmisen kohdalla on tullut enemmän tai vähemmän se tunne, että tässä se on. The One -kokemus neljä kertaa tapahtuneena tekee tietenkin hieman skeptiseksi omista tunteista ja arviointikyvystä, mutta myös todistaa sen, että kyllä rakkautta ja upeita ihmisiä maailmassa riittää. Luulen, että se juuri on se, mikä minua kantaa vaikeidenkin suhdejuttujen yli.

Aina kun tulee sellainen fiilis, että joku tyyppi on niin uniikilla tavalla erityinen, ettei ketään yhtä hyvää voi olla olemassa tässä maailmassa, ja kuolen mikäli tämä juttu päättyy, niin tulisi ehkä pysähtyä hetkeksi. En sano, etteikö tällaista ihmistä voisi oikeasti olla olemassa (antakaa romantikon elää minussakin), mutta tosi useasti olemme ihan vaan satujen, leffojen ja kirjallisuuden aivopesemiä ja erinomaisella draamantajulla varusteltuja rakkaudennälkäisiä inhimillisiä ihmisiä.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten riskialtista hakuammuntaa parinvalinta loppupeleissä on. Ajoitus ja pienet tapahtumat tapaamisten edetessä nousevat aika isoon merkitykseen. Joku ajattelee heti ensimmäisestä merkistä, että tässä tämä on ja laittaa kaikki peliin. Toinen on skeptisempi ja haluaa tutustua toiseen perinpohjin, ennen kuin tekee liikettä suuntaan tai toiseen. Joku tasapainoilee järjen ja tunteen välillä. Siltikään ei aina onnistu.

Kun tähän kaikkeen lisää vielä ihastumisen tuomat sivuvaikutukset, kuten ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit ja se fakta, että ihastuneina me ihmiset täytämme toisesta puuttuvat tyhjät aukot aina sellaisilla piirteillä ja asioilla, jotka ovat meille mieluisia, niin ei mikään ihme, ettei suhteet aina kestä, kunnes kuolema erottaa. Vuoden, kahden, tai kymmenen kohdalla voi hyvin huomata, ettei tunnekaan toista yhtään. On kuitenkin lohdullista ja jotenkin hellyyttävää, että me kaikki ihmiset olemme yhdessä tämän saman ongelman äärellä. Jokainen on yhtä hukassa ja yrittää parhaansa.

Entäs sitten, jos kumppanin valinnan pelaisikin varman päälle ja valitsisi puolisokseen lapsuudenystävän, jonka kanssa tunsi toisensa, kun molemmat olivat suhteellisen tyhjiä canvaita? Ei tulisi sitten ylläreitä. Tai entä jos hyväksyisi sen, ettei toista voi koskaan ikinä milloinkaan tuntea, ainakaan kokonaan, mikäli häneen törmää kesken elämän? Ehkä tarkoituksemme onkin hakuampua, päätyä viettämään jonkun kanssa hetken elämää, ja sitten joko huomata, että kivasti kävi, tai pinkkien linssien kuluessa värittömiksi jatkaa matkaa erikseen.

Vaikka uuteen ihmiseen tutustuminen voikin olla uuvuttavaa ja ymmärrän hyvin, miksi kaikki eivät jaksa deittailla juuri tästä syystä, niin minulla on myös toisenlainen lähestymistapa aiheeseen. Koska olen sillälailla sopivasti hippi, uskon, että tässä hetkessä on kuitenkin aina kaikki. Niin sen täytyy olla, koska eihän meillä ikinä ole muuta ollutkaan, kuin tämä hetki. Siispä kaikki mennyt ja tuleva on myös jollain tasolla mukana tässä hetkessä. Aidossa läsnäolossa sillä ei ole kovin paljon väliä, tietääkö toinen suolesi toiminnasta, entisten suhteiden aiheuttamista traumoistasi ja noloimmista hetkistäsi kaiken. Menneisyyden sijaan toisen voi pyrkiä tuntemaan tässä ja nyt. Itseensäkin voi siinä samalla koittaa tutustua uudelleen.

Kuvat: Tiia Nyholm