Nyt, kun kaikki on hyvin

Onko muillakin epätodellinen olo näiden säiden takia? Talvi oli (no, kenelle oli ja kenelle ei) ihan kamalan raskas, pimeä ja kylmä ja ihan yhtäkkiä aurinko paistaa, linnut laulaa ja lämpöä piisaa. Helvetistä paratiisiin kuukaudessa. Joku sanoi, että rajua talvea seuraa aina lämmin kesä. Ihan kohtuullista.

Viime aikoina olen miettinyt sekä näiden säiden suhteen, että ihan oman henkisen hyvinvointinkin suhteen, että kauan tätä autuutta vielä kestää. Milloin tipahdan alas? Milloin tämä ilo lakkaa? Olenko iloinen siksi, että aurinko paistaa, vai paistaako aurinko siksi, että olen iloinen ja maailmankaikkeuden palat ovat vihdoin loksahtaneet kohdalleen? Onko päivieni uskomattomat sattumat ihan vain sattumaa, vai johdatusta? Mitä tämä kreisikesä-toukokuu nyt oikein on ollut olevinaan?

Maria Veitola kirjoitti Instagramissaan, miten se onkin niin hankalaa puhua omista vaikeista hetkistä silloin, kun on vaikeaa. Tämä on totta ja surullista. Rikkinäisenä sitä vain odottaa hetkeä, kun kaikki on taas hyvin, ja pääsee kertomaan miten huonosti asiat oli. Mutta kun tilanne on päällä, asiasta on hirveän vaikeaa avata suutaan. Koska se voi häiritä prosessia. Tai koska pelottaa, ettei kuopasta koskaan nousta. Tai koska on kamalan haavoittuvaista sanoa ”olen rikki” ja kamalan sankarimaista sanoa ”olin rikki”, ja hymyillä kuvassa.

Olisi mukavaa lukea jostain lehdestä joskus joku henkilöhaastattelu, missä joku kertoo kuinka rikki on, preesensissä. Sitä en tosin tiedä, onko kenestäkään niin sankarimaiseen tekoon, ja toisaalta onko se edes tarpeellista ja mikä tämän juttutyypin eettisyyden laita on. Joka tapauksessa meidän jokaisen olisi hyvä muistaa, että tälläkin hetkellä tosi monilla on tosi vaikeaa ja heidän on vaikeaa puhua siitä.

Olin talvella rikki, ja nyt siitä kirjoittaminen tuntuu jo neutraalilta. Olen sankari. En nähnyt toivoa, en tulevaisuutta, en oikein keksinyt elämästä mitään hyvää. Odotin vain, että päivät kuluisivat ja tulisi kevät. Elämäni raskain talvi. En tiedä, olinko rikki siksi, että oli niin raju talvi, vai oliko talvi raju siksi, että olin niin rikki. Vai eikö ilmasto pyörikään minun napani ympärillä? Nyt tuntuu absurdilta, että se -20 ja tämä +20 ovat olleet yhtä ja samaa elämää. Tai ehkä ne eivät ole olleetkaan. Ehkä elämämme onkin jatkuvaa uudelleensyntymistä ja menneeseen tarraaminen on se, joka uudistumistamme estää.

Joka tapauksessa nyt nautin. Kesästä, ilosta, autuudesta.