Kaiken kannan mukanani

Kevään ensimmäinen parvekekahvi. Tarkenin ilman sukkia ja housuja!

Meidän kissavanhus kieriskeli onnessaan avoparvekkeelle kuuluvassa muratissa, joka on ollut talven ajan lasitetulla suojassa siinä toivossa, että se selviäisi pakkasista. Se selvisi. Kohta sen voi siirtää takaisin omalle paikalleen hengittämään meri-ilmaa ja lepattamaan tuulessa. 

Minulla on jo kevätvaihde päällä. Se tarkoittaa sitä, ettei enää tee mieli sämpylöitä ja Netflixiä, vaan verigreippejä ja liikkumista. Tämä aika vuodesta on niin täynnä toivoa, niiin täynnä toivoa! Maaliskuu, rakastan sinua.

Vielä on pakkasta, mutta valoa on jo niin paljon, että haluan sanoa kuluneelle talvelle hyvästit. Olit aika rankka.

Tammikuu oli yhtä helvettiä ja tajusin vasta eilen illalla, että kannan yhä sen taakkaa mukanani. Tukahdutetut tunteet olivat vetäneet minua alaspäin aina siitä asti, enkä edes ollut siitä tietoinen. Niiden hiipiessä olin vain nopeasti tehnyt jotain muuta, jotain mikä vie ajatukset muualle. Sitten ihmettelin, kun sydän pamppailee ja keho ei rentoudu. Jännittää. Ei nälätä.

Eilen minä sitten riisuin reppuni ja kurkistin sinne. Omnia mea mecum porto.

Nyt opettelen hyväksymistä. Ja hikoilen. Aurinko tuntuu niin hyvältä!

Rakkautta kaikkien päivään <3