En kirjoita, ellei ole ihan pakko

Tämän kevään ajatusteni teema on ollut luovuus. Olen pyöritellyt sitä päässäni ja keskustellut siitä ihmisten kanssa. Miten luovuutta voisi hallita tai hyödyntää paremmin? Miten sen hienoa voimaa voisi optimoida omaan elämään ja tuotteliaisuuteen? Eilen vietin aurinkoista päivää itsekseni merenrannassa ja höpötin joitain ajatuksia Snäppiinkin, ennen kuin akku loppui. Tänään puolestaan kohtasin tyhjän paperin ja katsoin miten ajatukset asettuisivat pysyvämpään muotoon.

Tulin siihen tulokseen, että en kirjoita, ellei minun ole ihan pakko. Siis sellainen pakko että shampoo jää tukkaan ja kiiruhdan pyyhe hutaistuna ympärilleni koneen ääreen. Sekuntit, joita Wordin avaaminen vie tuntuu tuskalta, ikuisuudelta. Pelkään että kaikki ehtii valua pois, mutta keskityn hengittämiseen, enkä ole ikinä ollut elämässäni fokusoituneempi. Sydämeni hakkaa. Ja siihen se aukeaa. Valkoinen, tyhjä tila. Kuin oksennuspussi valmiina vastaanottamaan lastia.Ja teksti tulee ulos; lähes täydellisenä, lähes viilattuna, lähes täydellisin kappalejaoin, lähes valmiina. Teksti, jota olen kirjoittanut viikon, kuukauden, ehkä puoli vuotta. Teksti, jota olen työstänyt nukkuessani, lenkkeillessäni, suuttuessani. Teksti, jota en ole edes välttämättä tiennyt kirjoittavani. Ja siihen meni 20 minuuttia.

Kirjoittamisen luovaa aspektia vähätellään hirveästi meidän kulttuurissa. Että senkun istut vain ja kirjoitat. Kuinka kauan sinulla menee, että se on valmis? Kaksi tuntia, vai? Toimii varmaankin joidenkin tyylilajien teksteissä, mutta luova kirjoittaminen ei elä kellosta.

Eihän itse oksentamiseen mene aikaa juuri mainittavaksi asti. Kirjoittaminen on tapahtunut jo paljon aiemmin jossain ihan muualla kuin kuivasti tietokoneen ääressä istuen.Kirjoittaminen (tai luominen ylipäätään) sanan konkreettisessa merkityksessä ei siis ole kovin merkittävä osa kirjoittamista, mutta kaikessa paradoksaalisuudessaan kuitenkin se tärkein. Se riskialttein, herkin, odotetuin hetki. Ilman sitä kaikki ajatuksemme jäisi kehoomme vellomaan joksikin abstraktiksi aineeksi, väreiksi, tunnetiloiksi, ahdistukseksi, vimmaksi saada jotain sanotuksi. Voisimme väittää kivenkovaa olevamme kirjoittajia tai kirjailijoita tai mitä ikinä, mutta meillä ei olisi mitään todisteita annettavaksi. Se on tämän lajin luonne. Kirjoittaja tietää aina itse olevansa kirjoittaja, mutta näkee koko elämänsä vaivaa, jotta myös muut uskoisivat sen.

Tällainen ”inspiraatiohakuinen” tai ”oikean hetken odottamista” vaativa kirjoitusfilosofia ei kuitenkaan ole kovin luotettava, mikäli kirjoittamisesta haluaa tehdä esimerkiksi työkseen. Siksi minua kiinnostaakin ne synnytyshetket. Mistä tietää, milloin kakku on kypsä, milloin lapsivesi tulee? Mikä sen laukaisee? Voiko sitä nopeuttaa? Voiko sitä ennustaa? Voiko sitä oppia hallitsemaan?

Tätä selvittelen parhaillaan. Ja toisaalta juuri se, ettei vastausta tunnu kovin helposti löytyvän, tekee ainakin minun elämästäni niin merkityksellisen tuntuista. Koskaan ei voi tietää mitä sieltä tänään tulee ja mihin kellonaikaan ja mihin kaikkialle se minua viekään! Minä voin vain toivoa, vaeltaa, hengittää ja pitää aistit auki. Odottaa, että jokin suurempi voima tekee työn ja käyttää minua vain kanavanaan. Se on ylellisyyttä, se on luovuutta, se on taianomaista.