Se aika keväästä kun failaan taas

Tässä sitä taas hengitellään ulos ja sisään. Ja nauretaan. On se aika keväästä. Tämä alkaa käydä mun kohdalla jo tragikoomiseksi. On nimittäin pääsykokeiden aika! Mun kohdalla se tarkottaa sitä että taas jälleen koe, johon mun piti opiskella intensiivisesti, pidetään ja mä en oo osallistumassa.

Haluan ehkä tänä keväänä valottaa teille mun akateemista puoltani. Ja kertoa edesottamuksistani opintojen saralla. Oon ehkä juuri oppinut ottamaan tämän huumorilla, siksi kykenen tästä avautumaan.

Nimittäin meitsinhän on pitänyt mennä sisään yliopistoon opiskelemaan psykologiaa jo ties kuinka kauan aikaa sitten. Se on ollut minun tieni. Tai se tuntuu aina tietyssä kohtaa vuotta ainoalta oikealta tieltä, jonka tulen kulkemaan.

Noidankehä menee näin:

A. Tammi-helmikuussa koen heräämisen ja tajuan tulevaisuuteni suunnan. Sen, jonka jollain tasolla päätin jo lukiossa. Avaan tilastotieteen opukset ja vietän aikaa kirjastossa päntäten. Ilmoittaudun valmennuskurssille ja hoidan kaiken niin, että pystyn panostamaan täysillä psykologian pääsykokeisiin. Ei ole mitään muita uravaihtoehtoja.

B. Ja sitten! Voi miksi? Maalis-helmikuussa regressiojakaumat ja korrelaatiokertoimet alkavat tuntua nahistuneelta eineskuivakakulta, jonka parasta ennen oli vuonna 98, ja sen vieressä oleva elämä täydelliseltä Ben&Jerry’s jäätelöputoukselta jossa on kaikki mun lempimaut. Ja niin mä laitan kirjat ja artikkelit syrjään ja päätän että hei, ei tää mua oikeastaan enää niin paljoo kiinnosta. Ja hei, ens vuonna vaikka sit. Sit mulla on jo kovempi paine päästä kouluun ja lopettaa lilluminen. Just nyt elämä on näin tosi jees!

Kuukaudet kuluu kunnes palataan taas vuodenvaihteen jälkeen A-kohtaan. Okei, tämä on tapahtunut vasta kaksi kertaa mutta come on, silti tosi käsittämätöntä.Olen alkanut vakavasti pohtimaan, että tämä vaiheilu liittyisi jotenkin vuodenaikoihin. Talvella ahdistaa kaikki ja haluaa ratkaisuja elämään, keväällä tuntuu taas paljon kevyemmältä eikä jaksa keskittyä mihinkään kirjojen kanssa hikoiluun. Carpe diem! Psykologia on tuntunut ainoalta tieteenalalta, jota minua ikinä kiinnostaisi opiskella viisi vuotta ja sen jälkeen tehdä työkseni. Sen takia en ole nähnyt mitään syytä hakea muuallekaan. Ja yliopisto se kyllä olla pitää. Psyka kiinnosti lukiossakin niin paljon, että kirjoituksista napsahti L ilman suurempia pänttäämisiä. Suoritin lukiossa myös pitkän matematiikan, eli kaiken järjen mukaan psykan pääsykokeisiin tarvittavat matskut pitäisi olla meitsille piece of cake.

Ja niin kauan kun jaksan olla innostunut, ne onkin! Viime keväänä tekosyyni opiskelumotivaation loppumiseen oli rakastuminen. Tänä vuonna halusinkin kevään tullen panostaa teatterikoulujen pääsykokeisiin psykan sijaan. Mitähän ensivuonna? Sota? Elämisen sietämätön keveys? Vauva? Uusi kynsilakka?
Nostan hattua kaikille, jotka ovat jaksaneet keskittyä p-arvoihin ja khii toiseen-testeihin koko kevään! Onnea superisti kokeisiin, jos ne on vielä edessä. Ja myös muille muihin pääsykokeisiin! Ehkä mäkin jonain keväänä jaksan vielä keskittyä tai sitten mulle on tarkoitettu joku toinen tie…