Sitähän se kaikki on

Nimittäin energiaa. Ja toki myös rakkautta, mutta ei puhuta siitä nyt.

Mun sisällä kuplii ja poreilee. Kuka siellä avasi shampanjan? Oliko se mahalaukku, pallea vai sydän? Maksa se tuskin oli.

Nyt on juhlat. Olen odottanut tätä niin kauan! Niin kauan olen odottanut että tämä taas tapahtuu. En osaa oikein selittää sitä. Paitsi että valvon puoli viiteen sängyssä sätkyen, koska aivoni ei malta mennä tiedostamattomaan tilaan. Sekoan innostuneisuudesta.

Se on jotain nousuhumalan, endorfiiniryöpyn, hyvien uutisten kuulemisen tuoman tunteen, taikuuden ja kirkkauden tapaista sekoitusta. Ja se on kestänyt jo hetken.

Jonain päivänä ehkä vielä saan selville, että miten tätä tunnetta hallitaan ja miten sen saa käskystä kroppaan tai kenties pidettyä lähes vakiotilana. Onko se se treeni? Vai se runsas uni? Onko se kevät? Onko se kovettuminen? Onko se vitamiinit? Onko se vähän enemmän itsekkäänä olemista? Onko se jokin tietty alitajuinen mantra? Onko se jonkin asian haluamista ja tavoitteellista metsästystä? Vai onko se vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemista? Vähemmän huolehtimista ja enemmän luottamista? Onko kaikki kiinni vain perspektiivistä?

Ehkä se on monen asian summa.

Tuntuu että yhä vähemmän osaan antaa teille mitään vinkkejä. Sen sijaan olen ehkä alkanut antaa kysymyksiä. Ehkä kysymykset muuttuvat sitten vinkeiksi kun ne selkenevät ensin minulle, jos selkenevät. Tai sitten ne muodostavat vain uusia kysymyksiä.

Ehkä olen alkanut olla myös varovaisempi ja eksaktimpi. Minua myös vähän huvittaa se, että monissa blogeissa listataan elämänvinkkejä totuuksina. Vinkkejä, joita ei ole välttämättä edes omalla kohdalla todettu toimiviksi. Ne vain sanotaan, koska ne on helppo sanoa ja ne kuulostavat järkeviltä.

Sain muuten tätä kirjoittaessani kommentin edelliseen postaukseen:

”Apua, pakko myöntää, mä itken. En niinkään juuri tälle kyseiselle postaukselle vaan mulla tuli luettua just sun muutamat viimeisimmät postaukset kerralla. En tiiä oonko ainut, jolla sunnuntait on jostain syystä sellaisen selittämättömän melankolisuuden sävyttämiä. Mutta siihen kun vielä yhdistää sen ilon tunteen, jonka koin kun huomasin, että oot palannut kirjoittamaan blogiasi, purskahdin itkuun. Oudointa tässä on, etten edes itke yleensä kovin helposti.”

Olette ihania. Ja kai voin sen ihan virallisesti julistaa että olen palannut jäädäkseni. Nyt voin sen luvata. Haluan kirjoittaa teille taas. AKTIIVISESTI. Olla tässä taas joka päivä. Tuntuu että sen minkä aiemmin halusin surutta heittää pois, onkin nyt arvokkainta mitä minulla on. Nimittäin te! Ja tämä paikka, jossa me voimme olla.

Mukavaa sunnuntai-iltaa! Palataan taas heti alkuviikosta!