Ensiälähdys: Alan riisua

No moi! Kuuluisien viimeisten sanojen sijaan sanon nyt kuuluisat ensimmäiset sanat, elikkä kiitos, anteeks ja ei näkemiin vaan oikein mukavaa iltaa taas pitkästä aikaa!

Ensimmäinen lause hoidettu, nyt helpottaa. Aina sen jälkeen helpottaa.

Tuntuu että kun viimeeksi kirjoitin tänne, olin vähän eri tyyppi kuin olen nyt. Mutta siinäpä ei ollut mitään uutta. Ihan perus TGM-kamaa.

Kesäloma landella meni hyvin! Se oli niin pitkä ja kokonaisvaltainen että paluumatkalla takaisin Helsinkiin huomasin sanovani että onpa ihana palata ihanaan Helsinkiin. Töölö tuoksui turvapaikalta, vaikkakin kraanavesi maistui mudalta. Kalliossa asuminen on kivaa, ainakin joka vuosi aina Flow’n ajan. Raitsikoiden jyske oli sydäntä lämmittävä, vaikkakin Rautatieaseman aula ja koko matka sieltä alas metroon oli yhtä inhottava kokemus kuin aina. Ikuinen hate-love-kaupunki sitten kai. Mutta täällä mä oon koska hei, missäs muuallakaan.

Flow oli tunnepitoinen. Itkin, tanssin, humalluin, nauroin, palautin jokaisen tölkin minkä ostin, petyin laskeneeseen ruuan laatuun (vai ovatko omat kriteerit nousseet?), rakastin, ahdistuin, krebasin ja söin jokaisena yönä benkkujenkkua. Sanotaan että 3/5. Tai ehkä 4. Kiva että se oli, mutta kiva että se on ohi. Flow jakaa aina kesän kahteen osioon ja nyt ollaan sillä paremmalla puolella.

Ajattelin taas, että kirjoitan sitten blogiin kun siltä tuntuu ja suihkussa tuntui siltä että nyt. Nyt älähdän ja palaan tauolta, sillä ensi viikolla se saattaa olla jo vaikeampaa. Tässä siis ensiälähdys, jonka ydinasia tulee oikeastaan tässä:

Olen viime päivinä alkanut riisua. Tiedättekö, kun meissä kaikissa on ladottuna hirveä määrä kaikkea turhaa moskaa sen kaikista tärkeimmän päällä. Ehkä näköesteenä, ehkä häpeäpeittona tai muuten vain haarniskana. Olen tullut siihen tulokseen että alastomimmillaan ehkä paras. Tiedän, että aina voi olla vielä vähän alastomampi. Pienin askelin sitä kohti…

Okka, ei sit muuta kun soronoo! Ja mehä palaillaan.