Enää en etsi

Minusta on niin hassua, että ihmiset tavoittelevat onnellisuutta. Kun heiltä kysytään ”mitä sinä haluat?”, vastaus on usein ”tiedätkös, haluan vain olla onnellinen.”

Vain? Siis miten niin vain? Aivan kuin onnellisuus kaikessa moniulotteisuudessaan olisi vähintä mitä voimme vaatia eläessämme täällä. Itseasiassa on jopa helpompaa haalia kasapäin rahaa kuin kestävää ja jatkuvaa onnellisuutta. Lopettakaa ”vain” sanan käyttö onnellisuuden yhteydessä. Sen edessä täytyy olla nöyrä.

Yksi suurin omista oivalluksistani oli ehkä se, kun tajusin ettei onnellisuus ole juuri tavoittelemisen arvoista. Tai ainakin jos onnellisuudella tarkoitetaan sitä tyyneyden, tyytyväisyyden, ilon, innostuksen ja keveyden tunnetta. Siinä ajaa itsensä vain entistä onnettomammaksi. Tämä melankolia-aihe on ollut nyt tosi pinnalla blogini teksteissä ja jotenkin olen oppinut oman elämän kautta hyväksymään sen, että ihan yhtä lailla se on elämää sekin, kun kaikki on perseestä. Itseasiassa se paskassa rypeminen on aika mahtavaa, kun sitä vain katsoo oikeasta kulmasta. Ja lohduttavaa on se, että vaikken olisi täysin onnellinen jatkuvasti, olen kuitenkin aina jollain tavalla motivoitunut elämään. Edes olen aina oma itseni.

Muistan puhuneeni joskus aiemmin täällä siitä, että onnellisuutta ei tarvitse tavoitella, sillä se on jo meissä valmiiksi ja sen voi ottaa käyttöön heti kun sen tajuaa tehdä. Onnellisuus on pienissä asioissa; kahvikupissa, tuulenpuhalluksessa ja niin edelleen, kyllähän te muistatte. Tavallaan olen samaa mieltä edelleen, mutta korvaisin sanan onnellisuus ehkä sanalla merkityksellisyys tai tyytyväisyys. Onni on ehkä kuitenkin jotain kokonaisvaltaisempaa, joka välillä käy ja sitten se taas haalistuu.

Mitä sitten kannattaisi tavoitella, jos ei onnellisuutta? Mielestäni sitä, että tekee asioita, joilla on merkitystä. Vaikka elämä olisi päin prinkkalaa, aina voi toteuttaa omia arvoja arjessaan ja olla se tyyppi, jonka toivoisi myös useamman meistä olevan. Koittaa elää niin, että ajatukset, sanat ja teot ovat harmoniassa. Pysyä aitona. Koittaa avata kaikki ristiriidat mitä mahdollisesti oman ajattelun ja toiminnan välillä on. Alkaa elää niin kuin itse ajattelee, että kuuluisi elää. Jos on aina ihaillut niitä, jotka alkavat kaupan kassalla puhua tuntemattomille tai poimivat joka päivä yhden roskan, niin miksei olisi itse se tyyppi. Merkityksellisyyden tavoitteluun liittyy toki usein myös isot muutokset (alanvaihto, huonon parisuhteen lopettaminen, jne), joiden tekemiseen tarvitaan kylläkin enemmän rohkeutta.

Kaiken tämän myllerryksen, elämänkoulun ja oivaltamisen jälkeen saan todeta, että olen tällä hetkellä älyttömän onnellinen. Ja mahtavaa on se, että osaan suhtautua tähän tunteeseen nyt oikein. Tuntuu, että kaikki tapahtui oikeaan aikaan. Tiedän ettei onni ole mikään päämäärä, vaan lahja. En ole koskaan valmis vaan aina matkalla.

Olen tavannut ihanan miehen ihan yhtäkkiä. Sellaisen, joka kaikella olemisellaan todisti minulle, että kaikki minkä luulin kuolleen tästä maailmasta kokonaan, on yhä olemassa. Sellaisen, joka ruokkii minussa varmuutta ja merkityksellisyyttä. Jonka kanssa kaikki huolet ovat ohimeneviä ja elämä loppupeleissä ei kovin vakavasti otettavissa. Sellaisen, johon tutustuessa koko ajan odottaa milloin sieltä tulee se mutta-asia, mutta sitä muttaa ei koskaan tule. Sellaisen, jolla on niin kaunis ja vilpitön ajatusmaailma, että se motivoi olemaan parempi ihminen. Sellaisen, ihanan.

Yhteenvetona kai koko tekstistä: Kaikki on ihan hyvin. Ja vaikkei aina olisikaan, niin silti kuitenkin on. Eikö niin?

Tällaisia ajatuksia tänään. Leppoisaa sunnuntaita!