Writer’s block?

Olen tässä muutaman päivän koittanut saada kirjoitettua jotain. Olen halunnut kirjoittaa paljon ja monesta asiasta, mutten ole osannut muotoilla mitään sanoiksi. Ihme kausi taas, huoh.

Kirjoittamisessa on nimittäin se ongelma, että on tiedettävä mitä kirjoittaa. Sen on oltava järkevää ja yhtenäistä. Ei voi vain seistä pönöttää lavalla tai kadulla ja olla esittävä taidemöykky. Tiedättekös, tehdä mitä mieli tekee ja seurata impulsseja. Jos niin tekee tekstissä, se ei näytä hyvältä. Sen tiesi jo äidinkielenopettajani aina ala-asteelta lukioon saakka. ”Voi Kaisa kun sä oppisit kirjoittamaan rönsyilemättä niin tulis timanttia.” ”Potentiaalia on, mutta epäjohdonmukaisuus heittää sen hukkaan.”

Välillä skarppasin ja yllätin itseni sekä opettajani. Mutta toisinaan rönsyilin ja olin suosiolla kasin oppilas. Blogin kirjoittaminen on kyllä opettanut selkeyttä. Täytyy olla ytimekäs. Pitää tietää omat pointit jo valmiiksi eikä lähteä pohtimaan niitä ääneen postauksessa ja lopussa tulla siihen tulokseen että onkin itseasiassa ihan toista mieltä, näin tarkemmin ajateltuna. Se ei vain toimi. Miksi se ei toimi? Voisiko se toimia? Itseasiassa sehän voisi ollakin aika mielenkiintoista. Ajatusprosessi kaikkine vaiheineen tekstin muodossa. The Good Trial, The Bad Outcome?

Mutta joo, nyt päätin että vain kirjoitan. Aurinko paistaa, kahvi tippui jo hetki sitten, eilen imuroin ja nyt kirjoitan. Jotkut kirjoittajat toimivat writer’s blockin yllättäessä niin, että istuvat puoli tuntia koneen ääressä mentaliteetilla: ”kirjoitat, tai itket ja kirjoitat.” Ja vaikka jälki olisi ihan hirveää, he kirjoittavat silti sen puoli tuntia. Yleensä mikään luominen ei tule väkisin, mutta jostain syystä osa kirjailijoista suosii tuota kikkaa. Otin mallia. Jätin tosin itkun pois. Nyt menee niin hyvin, ettei itketä vaikka yrittäisi.

Käykää Kiasmassa! Siellä on tarjolla ihmiskehoa vähän joka kuvakulmasta. Kirjaimellisesti. ”I want to see something I’ve never seen before” oli aika osuva heitto herra Mapplethorpelta. Sukupuolielimiä skumppalaseissa. Lähikuva kainalosta, nännistä. Loputtomasti alastonta tummaa lihaa. Ainiin ja ennen kaikkea (kaikkeen edellämainittuun liittymättömästi) tämä mahtava huone, jossa katsotte vastakkaisen tyypin kanssa samaan aikaan aina vain jompaa kumpaa teistä. Eli näet toisen kuten hän itse näkee itsensä. Mind = blown.

Ainiin ja sellainen #bloggertip että asukuvia ottaessa kannattaa aina kaiken varalta ottaa räpsyjä myös takaapäin. Ihan siltä varalta että ilme failaa jokaisessa kuvassa, kuten se yleensä tekee. Pylly sen sijaan ei käyttäydy arvaamattomasti koskaan, se vain on ja pysyy. Ehkä vähän heiluu, mutta se on ihan ok.

Kevättä kaikille, vappua kohti!