Iltani ruokakriitikkona – ja vaivaannuttavilla treffeillä

Tiesittekö, että yhdessä Helsingin kauneimmista kahviloista on nyt iltaisin myös à la carte -lista? Puhun nyt merenrannalla sijaitsevasta Kaivarin klassikosta, Cafe Ursulasta.

En nimittäin minäkään, kunnes sain joitain viikkoja sitten kutsun testaamaan Ursulan safka kolmen ruokalajin illallisen merkeissä. Urani ruokakriitikkona on täten alkanut. Vihdoin. Olihan sitä jo odoteltukin!

Ensin koko päivän tuskailin avecin etsinnän kanssa. Kiireiset ystävät ovat siitä ihania, että he ymmärtävät, mutta siitä perseestä, että he ovat myös kiireisiä. Kun kaikilla oli jo suunnitelmia ja illalliseen oli aikaa enää tunti, harkitsin jo Tinderiä tai spontaania ”lähdetkö syömään mun kanssa? Mä tarjoon!” -kysymystä vastaantulijalle. Ennen kun vein kumpaakaan epätoivon ilmentymää käytäntöön, tajusin että tässähän on tilaisuus pitää ne kuuluisat treffit itsensä kanssa, jotka minun on muutenkin pitänyt toteuttaa jo iät ajat.

Siispä punasin huulet ja lähdin kävelemään pilkkopimeässä illassa merenrantaa pitkin kohti Kaivopuistoa. Hakaniemessä on (myös) siksi mahtavaa asua, että täältä pääsee melkein jokapuolelle Helsinkiä kaunista merimaisemaa pitkin.

Meditatiivinen kävelymatka päättyi Ursulan valoihin. Ah, vihdoin ruokaa! Tarjoilija otti minut vastaan ja sanoi ajatelleensa, että söisin tänään Ursulan menun. Sehän passaa.

Alkuruuaksi oli kalapöytä, joka taisi olla Ursulan ylpeydenaihe. Ainakin sopii hienosti merenrantateemaan. Pöydässä oli jos jonkinmoista merenelävää aina sillistä katkarapuihin. Kaikki nykerretty kauniisti esille. Mikään nykerrelmä ei onneksi peittänyt itse pääraaka-aineen makua, vaan lohet, sillit ja muut eväkkäät tulivat esiin selkeänä ja puhtaana. Pöydässä pitäisi tosin olla varoituskyltti kaladiggareille: ”Muistakaa: Tämä on vasta alkuruoka!”

Pääruuaksi puolestaan pöytään kannettiin pihviä ja folioon kääritty uuniperuna maustevoilla. Lisää proteiinia. Tässä vaiheessa illallisen makrojakauma vaikutti erittäin lupaavalta.

Ruoka oli ihanaa, harmi ettei sitä voinut hehkuttaa kenellekään. Olin ensimmäistä kertaa ikinä illallisella yksin, eikä se kyllä ollut sitä mitä olin kuvitellut. Näin mielessäni kohtauksen elokuvasta, jossa nainen syö nurkkapöydässä eteerisen näköisenä ja miettii jotain todella syvällistä, vaikuttaen kuitenkin kepeän hyväntuuliselta. No, jos nämä olivat ne treffit itsensä kanssa niin olivatpa elämäni vaivalloisimmat treffit. Kyllä se ruoka vain on kymmenen kertaa parempi kokemus, kun sen voi jakaa jonkun kanssa. Yksin syödessä tuli jotenkin sellainen olo, kuin jokaista puraisua olisi pitänyt pyydellä anteeksi. Ei tiennyt mihin katsoa eikä tiennyt mitä ajatella tai miten olla. Lounas – ok yksin. Illallinen – ei todellakaan ok yksin. Varsinkaan överiromanttisessa Ursulassa!

Mutta takaisin itse ruokaan, joka oli kyllä niin hyvää, että näkisin itseni syömässä sen uudestaankin. Jälkkäriksi nimittäin tarjoiltiin piparijäädykettä, karpaloita, kinuskikastiketta ja pipari. Joulu! Tämä tästä vielä puuttuikin! Onneksi siellä ei soinut kauneimpia joululauluja, tai olisin alkanut itkemään liikutuksesta. Minusta kolmen ruokalajin illallisen paras osuus on aina jälkkäri, heheh, ja siksi olin hyvillä mielin kaapiessani lusikalla viimeisiä kinuskikastikkeita. Jäde lisukkeineen oli todella hyvää!

Kaiken kaikkiaan en keksi huonoa sanottavaa Ursulan à la cartesta. Joko se todella oli 5/5, tai sitten keskityin vain siihen, miten päin olisin. Oli miten oli, suosittelen lämpimästi! Lasitettu terassi marraskuussa on aika tunnelmallinen.