Chihukuume

Kuinka ihmiselle, joka ei pidä koirista, voi tulla koirakuume? Ei tosin mikään kultaisen noutajan kuume, niin villiksi ei heittäydytä, vaan hinku hankkia nimenomaan tällainen sydäntensärkijä, kissan ja rotan risteytys, ison egon ja sirot sääret omaava chihuahua. Sen epäkoiramaisuus onkin juuri se, mikä sytyttää meitsin.

Sain eilen olla koirahoitajana serkkuni chihuahualle hänen itsensä ollessa poissa kaupungista. Olen aina ollut vähän ulkona tästä globaalista koirafanittamisesta. Ne eläimet eivät vain ole herättäneet minussa oikein mitään tunteita. Paitsi ”mene pois, haiset pahalta” -tyyppisiä ajatuksia. Sukulaisten koirat ovat tosin eri juttu. Ja tästä yksilöstä olen kovasti aina pitänyt, siksi lupauduinkin lenkittäjäksi ilomielin. Hänen nimensä on Minion!

Koko hoitokeissi oli jotain niin ironista. Siellä minä kävelen Töölössä hymy perseessä puhellen chihuahualle säästä ja lässytellen hänelle kummallisia loruja. Varoittamassa häntä lätäköistä ja kadunkiveyksistä, noukkimassa hänet syliin kun liikennettä on liikaa ja halatessani häntä kuin kummilasta. Homman kruunasi hiuksieni väri ja huulipunasävy Cotton Candy. Kiertelimme puistoja ja istuskelimme välillä. Oli tuulinen päivä, joten käärin tärisevän raasun ponchon sisään juodessamme kahvit Freesessä. Minion sai sillä välin vettä ja lihaherkkuja.

Taluttaessani tuota pikku prinsessaa muiden luullessa minua sen omistajaksi aloin oikeastaan tykkäämään ajatuksesta, että olisin koiran omistaja. Tai siis en koiran vaan chihuahuan. Koirassa on vaan sellainen pikku juttu, että sen hankintaan ei ryhdytä ihan niin suin päin, kuten olen kaikkeen muuhun tottunut ryhtymään, heh.

Siispä Helsingissä asuvat chihuahuan omistajat, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi lenkittäjäksi! Ottakaa yhteyttä. Jos ette raaski jättää vauvaanne ilman omaa valvovaa silmäänne, niin mennään yhdessä!