Osaan ajaa.

Omasta mielestänihän minä halittsen autolla ajamisen miltei täydellisesti. Suuntavaisto on aina hukassa, mutta kyllä homma on muuten hyvin hanskassa. 
Matkalla juhannuksen viettoon omaksi suureksi yllätyksekseni sitten peruutinkin jonkun naisen autoa päin parkkipaikalla. Minä en koskaan törmäile mihinkään! Teki mieli nostaa kädet pystyyn, kävellä pois paikalta ja sanoa, että se en voinut olla minä. 
Onneksi kyse oli pienestä tönäisystä, eikä kumpaankaan autoon jäänyt pienintäkään jälkeä. Toinen osapuoli nosti asiasta kyllä aikamoisen shown. Väitti jokaisen puskurin naarmun tulleen tönäisystä- kohtiin minne autoni olisi ollut mahdotonta edes osua. Paikalle tuli paikallinen mies puolustamaan minua ja lopulta nainen tyytyi yhteystietoihini ja päästi minut menemään. Olin punainen kuin tomaatti ja ikuisesti traumatisoitunut peruuttamisesta. 
 
Ajoin myös päin puuta. (tai sitten kuva on lavastettu)
Loistavaa alkua seurasi tajuaminen, että olin unohtanut uimakamppeeni kotiin. En myöskään koskaan unohda mitään, joten tässä vaiheessa teki mieli jo lyödä itseään nenään. Lauri ehdotti että kipaisemme Lahden keskustasta ostamassa puuttuvat bikinit ja niin me sitten juoksimme siellä ostoksilla sopivasti juuri viisi minuuttia ennen kauppojen sulkeutumisaikaa. 
Loppu hyvin kaikki hyvin ja pientä eksymistä lukuunottamatta loppumatka taittui leppoisasti.
 
 
Mutta, en silti vaan pääse tuon törmäilyn yli. Kamalaa mokaamista naiselta joka kutsuu itseään maailman parhaaksi taskuparkkeeraajaksi. Niin…